Kuhankeittäjä - Etelä-Savon maakuntalintu. Kuhankeittäjä näyttää eksoottiselta linnulta suomalaisessa luonnossa. Koiras muistuttaa trooppisia lintulajeja. Sen höyhenistö on kullankeltainen ja siivet mustat. Naaras on väritykseltään vatimattomampi - päältä vihertävä, vatsapuolelta kapeaviiruinen. Laji talvehtii Itä-Afrikassa. Kuhankeittäjä esiintyy meillä lähinnä Päijät-Hämeen, Etelä-Savon sekä Etelä-Karjalassa järvialueiden lehtomaisissa kaskimetsissä. Kuhankeittäjä on varsin arka lintu, jota on vaikea nähdä luonnossa. Jos matkii kuhankeittäjän "hii-hyy diuu" vihellystä, se saattaa tulla kurkkaamaan lehvistön suojasta äänen aiheuttajaa.

Kuuntele ääninäyte tästä

Näytteet ovat RealAudio-muodossa,
niiden kuuntelemiseen tarvittavan ilmaisen ohjelman saat täältä

Kuhankeittäjä, uros. Piirros Minna Pyykkö.

Taustaa

Kuhankeittäjän tuntomerkit. Pituus 23-25 cm. Koiras on helppo tunnistaa kullankeltaisesta höyhenistöstä ja mustasulkaisista siivistä. Naaraan selän höyhenistö on vihertävä ja vatsa vaaleahko, kapeaviiruinen. Kuhankeittäjä lentää nopeasti, mutta aaltoillen. Laji viihtyy vesistöjen lähellä sijaitsevissa lehtipuuvaltaisissa metsissä. Vaikka koiraan höyhenistö on kullankeltainen, se on osoittautunut yllättävän hyväksi suojaväriksi linnun liikkuessa puiden latvaosien lehvistöissä. Tästä syystä kuhankeittäjiä on vaikea havaita, vaikka niitä pesisikin kyseisellä alueella. Toisaalta kuhankeittäjän voi houkutella esiin lehvistöstä matkimalla sen vihellystä. Tällöin se usein pyrähtää lentoon etsien äänen aiheuttajaa. Kuhankeittäjä talvehtii Itä-Afrikassa ja muuttaa Suomeen toukokuussa tai viimeistään kesäkuun alkupäivinä. Takaisin talvehtimisalueille se lähtee jo elokuun aikana. Kuhankeittäjä tekee korimaisen pesän, joka riippuu korkealla puunhaarassa. Naaras tekee 3-5 vaaleahko munaa, joissa on muutamia mustaia täpliä. Sekä uros että naaras hautovat munia 15-17 vuorokautta. Pesäpoikasaika kestää noin kaksi viikkoa. Ravintonaan kuhankeittäjä käyttää hyönteisiä, siemeniä ja marjoja. Kuhankeittäjäkanta oli Suomessa voimakas 1800-luvulla, mutta se romahti nopeasti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Syynä tähän saattoi olla kaskiviljelyn loppuminen, mikä vähensi linnulle sopivien elinympäristöjen määrää. Kanta on kohentunut hiljalleen 1940-luvulta alkaen, mutta se ei vieläkään ole saavuttanut 1800-luvun tasoa. Kuhankeittäjä on nykyisin rauhoitettu lintu. Sen säilymisen edellytyksenä on lehti- ja mäntymetsien säilyminen suurten järviselkien läheisyydessä.

Lisää aiheesta:

Etelä-Savon maakunta sijoittuu pohjoisen Saimaan alueelle Itä-Suomeen. Maakunnan pinta-ala on 19.175 neliökilometriä ja asukasluku noin 175.000 henkilöä. Etelä-Savon taloudellinen ja hallinnollinen keskus on Mikkelin kaupunki, joka on samalla Itä-Suomen läänin pääkaupunki. Muita kaupunkeja ovat Savonlinna ja Pieksämäki. Etelä-Savon kaupungeissa toimii joitakin teollisuuslaitoksia, mutta yleisesti ottaen maakunnan elinkeinorakennetta hallitsevat maa- ja metsätalous sekä niihin liittyvät sivuelinkeinot. Etelä-Savon luonto. Maakunta kuuluu Järvi-Suomeen, jonka pinnamuodostusta leimaa suuret vaihtelut. Etelä-Savon läntisen osan maisemaa hallitsevat mäet ja kukkulat. Maakunnan keski- ja koillisosissa on puolestaan hieman tasaisempaa kankaremaata. Etelässä pinnanmuodostus on taas vuorisempaa. Maakunnan luonnonnähtävyyksiin kuuluu useat pitkittäisharjut, joista tunnetuin on Punkaharju. Etelä-Savo on Suomen runsasvesistöisintä aluetta. Maakunnan pinta-alasta noin 20 % on vesistöjä. Järvien rannat kohoavat usein veden pinnasta pystysuorina kallioina. Suurimpia järviä ovat Pohjois-Saimaa, Haukivesi, Puruvesi, Pihlajavesi ja osa Orivedestä. Kallavesi laskee Etelä-Savon koillisimmassa osassa sijaitsevan Heinäveden reitin kautta Haukiveteen. Maakunnan eteläosassa sijaitsevien Puulan ja Kyydeven sekä Mäntyharjun reitin vedet virtaavat puolestaan Kymijokeen. Etelä-Savon maapinta-alasta noin 80 % on metsiä. Niistä mustikkatyypin mäntymetsät ovat leimallisimpia maakunnalle. Tosin paikoin jopa kolmannes kasvullisesta metsämaasta on koivu- ja sekametsää, mikä kertoo myöhään jatkuneesta kaskeamisperinteestä. Etelä-Savon maapinta-alasta noin 10 % on soita, joista tosin osa on otettu turvetuotantoon. Kasvustollisesti Etelä-Savon on hieman köyhempi kuin samalla leveysasteella sijaitsevat naapurimaakunnat.