Suomessa hallituksien keskimääräinen elinikä pysyi 1960-luvun loppuun saakka alle vuoden mittaisena. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana ovat yleistyneet usean puolueen enemmistöhallitukset, jotka ovat istuneet yhtäjaksoisesti eduskuntavaalien välisen nelivuotiskauden. Puolueiden kannalta osallistuminen hallitukseen on kaksijakoinen asia. Tutkimustulosten pohjalta tiedetään, että hallitusvastuu heikentää jonkin verran puolueen kannatusta. Vuodesta 1987 lähtien hallituspuolueet ovat menettäneet seuraavissa eduskuntavaaleissa kannatustaan keskimäärin 4,7 prosenttiyksikköä. Toisaalta hallitusvastuu tuottaa puolueille ja niiden johtajille valtaa ja arvovaltaa. Mediakeskeisessä kulttuurissa ministerinpaikka sinänsä antaa puoluejohtajille näkyvyyttä, jonka kautta he profiloivat puoluettaan julkisuudessa. Tutkimustulokset viittaavat myös siihen, että hallitusvastuulla katsotaan olevan ensisijaisesti välinearvoa. Hallituksen kautta puolueet voivat vaikuttaa poliittisten ratkaisujen syntyyn ja valvoa niiden toteutumista. Kun hallitusten iän pidentyminen on tosiasia, ei hedelmättömään oppositioon jääminen neljäksi vuodeksi kiehdo enää kunnianhimoisia puoluejohtajia. Puolueiden hallitushaluja Suomessa lisää se tosiasia, että niillä ei enää ole muitten puolueiden kanssa ylipääsemättömiä ideologisia vastakohtaisuuksia tai ryhmäetuja yhteistyön esteinä. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Lipposen toisen hallituksen muodostamisen yhteydessä keväällä 1999 lähes kaikki poliittiset puolueet ilmoittivat tavoitteekseen pääsyn hallitukseen ja hallituskumppaneiksi kelpasi mikä puolue tahansa. Ohjelmakysymykset eivät näissä hallitusneuvotteluissa nousseet ongelmaksi missään vaiheessa. Hallitusohjelman osalta tilanteen kehitys on ollut paradoksaalinen. Kun ohjelmakysymysten painoarvo on hallitusneuvotteluissa vähentynyt, itse ohjelmat ovat tulleet paljon laajemmiksi. Kun hallitusohjelmien pituus 1950-luvulla oli keskimäärin 500-600 sanaa, niin 1980-luvulla niiden pituus oli kasvanut jo lähelle 3.000 sanaa. Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelman pituus oli peräti 4.500 sanaa ja Lipposelta kesti sen lukeminen - osittain hänelle tyypillisen hitaan ulosannin takia - eduskunnassa 20.4.1999 yli puoli tuntia. Tästä syystä näytteessä onkin kuultavissa vain lyhyet jaksot hallitusohjelman esittelyn alusta ja lopusta. Hallitusohjelmien tullessa yhä laajemmiksi, niiden sisältö on muuttunut yhä enemmän rationaalisen politiikanteon suuntaan. Siihen liittyen hallitusneuvottelijat turvautuvatkin nykyisin ohjelmakysymysten osalta yhä enemmän ministeriöitten tuottamaan tausta-aineistoon - ei oman puoluetoimistonsa apuun. Puoluejohtajat laskevat siis hallitukseen osallistumisen edut ja haitat yhteen. Yhteenlaskun lopputulos näyttää tällä hetkellä kallistavan vaan hallitukseen osallistumisen puolelle eikä enää ole ratkaisevaa, kenen kanssa hallituspolitiikan sokeriset ja happamat hedelmät joudutaan jakamaan. Voimme mielenkiinnolla jäädä odottamaan vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen käytäviä hallitusneuvotteluja, jotka käydään uuden perustuslain mukaan. Silloin hallitusneuvotteluja ei enää käynnistä tasavallan presidentti, vaan eduskunta itse. Koska uudessa perustuslaissa ei ole tarkkoja määräyksiä siitä, kenen aloitteesta ja milloin eduskunnan pitäisi käynnistää hallitusneuvottelut, poliittisten puolueiden on keskenään sovittava aivan lähiaikoina noudatettavasta käytännöstä. Koska hallitusvastuuseen pääsy on puolueille niin tärkeä kysymys, on oletettavaa, että menettelytavoistakin syntyy aikanaan yhteinen näkemys. Tultiinhan Suomessa vuosikymmeniä toimeen perustuslailla, jossa hallituksen muodostamisesta todettiin yksinkertaisesti, että "presidentti kutsuu valtioneuvoston jäseniksi rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja syntyperäisiä Suomen kansalaisia".