Satakieli - Etelä-Karjalan maakuntalintu. Satakieli on saanut nimensä monipolvisesta ja vivahteikkaasta laulustaan. Se viihtyy Etelä- ja Keski-Suomen nuorissa ja lehtipuuvaltaisisssa metsissä. Aikaisemmin satakielen levinneisyys noudatti voimakkaan kaskiviljelyn rajoja. Laji taantui 1930- ja 1940-luvuilla, mutta se on jälleen yleistynyt 1960-luvulta alkaen. Elpymistä on edistänyt mm. peltojen paketoiminen ja järvien laskut, mistä esimerkkinä on satakielen voimakas lisääntyminen Parikkalan Siikalahdella Etelä-Karjalassa. Pesiviä satakieliä lienee nykyisin koko maassa noin 5000 paria.

Kuuntele ääninäyte tästä

Näytteet ovat RealAudio-muodossa,
niiden kuuntelemiseen tarvittavan ilmaisen ohjelman saat täältä

Satakieli. Kuva: Juha Laaksonen / YLE:n kuva-arkisto

Taustaa

Satakieli on rastaille sukua oleva, noin 16 cm:n pituinen varpuslintu. Se kuuluu ns. yölaulajiin. Satakieli aloittaa laulunsa auringonlaskun jälkeen ja jatkaa sitä aamupäivään asti. Satakieli viihtyy Suomessa ainoastaan lehtipuuvaltaisissa metsissä. Sen reviirillä kasvaa useimmiten leppiä, koivuja, haapoja, tuomia ja pajuja. Satakielen pesimämetsiköt ovat yleensä varsin pieniä. Tyypillinen koko on viisi hehtaaria. Maassa ruokailevana lajina satakieli vaatii, että pesimämetsikössä on myös aluskasvillisuudesta vapaita paikkoja. Pesimämetsikköjen hajanaisuudesta johtuen satakieli laulaa kuuluvasti. Laulu saattaa kantautua jopa kilometrin päähän. Näin kuuluva laulu edistää linnun pariutumista. Toisaalta satakielen laulun monimuotoisuus suojaa sitä pedoilta. Voimakkaiden maiskutusten, näppäilyjen ja huiluäänien nopeat vaihtelut vaikeuttavat laulajan paikantamista. Lisäksi satakielikoiraat laulavat aina puun tai pensaan oksaston suojassa. Pedoilta suojautumisen vuoksi satakieli suosii ryteikkömäisiä oleskelupaikkoja, joihin se kätkee pesänsä aluskasvillisuuden joukkoon. Mainituista syistä satakieliä on vaikea havaita, sillä myös sen pesästä lähteneet ovat taitavia piileskelijöitä. Satakielen levinneisyys noudatti 1800-luvulla melko tarkoin voimakkaasti harjoitetun kaskiviljelyn rajoja. Kaskiviljelyn loppumisen myötä laji alkoi taantua, mikä oli todennäköisesti seurausta sopivien elinympäristöjen vähentymisestä. 1960-luvulla satakielet alkoivat uudelleen yleistyä, koska peltojen paketoiminen ja karjan ranta- ja metsälaiduntamisen päättyminen loivat sille suotuisia elinympäristöjä. Nykyisin laji on levittäynyt melko tasaisesti koko Etelä- ja Keski-Suomen alueelle. Todennäköisesti ilmaston lämpiämisen vuoksi satakielen levinneisyysraja on viime aikoina siirtynyt yhä pohjoisemmaksi.

Lisää aiheesta:

Etelä-Karjala on muotoutunut maakunnaksi vasta toisen maaailmansodan jälkeen. Se sijaitsee Kaakkois-Suomessa Saimaan eteläosan ympärillä. Maakunnan pinta-ala on 7.200 neliökilometriä, mistä vesistöjä 1500 neliökilometriä. Maakunnan keskuspaikkoja ovat Imatran ja Lappenrannan kaupungit. Etelä-Karjalassa asuu noin 150.000 henkilöä. Luonnoltaan maakunta kuluu pääosin Sisä-Suomen järvialueeseen. Molemmat Salpausselät jakavat maakunnan kahteen osaan. Toinen Salpausselkä kulkee Savitaipaleen kautta Saimaan poikki Parikkalaan, missä siihen yhtyy Luumäen ja Lappeenrannan kautta etenevä Ensimmäinen Salpausselkä. Etelä-Karjalan pohjois- ja koillisosaa leimaa järvien ja mäkien vaihtelu. Salpausselkien eteläpuolinen alue on puolestaan metsävaltaista kangasmaata, jonka erityispiirteenä ovat siellä täällä esiintyvät pystysuorat jyrkänteet. Ne ovat seurausta alueen rapakivikallioiden pystysuorasta rakoilusta. Maakunnan vedet kuuluvat pääasiassa Vuoksen vesistöön. Etelä-Karjalan ilmasto suosii luontoa. Keskilämpötila on ja vuotuinen sademäärä ovat maamme oloissa korkeat. Ei siis ihme, että maakunnassa on paljon lehtimetsiä. Etelä-Karjalan luonnonnähtävyyksistä mainittakoon Kylänniemen harju- ja järvialue. Toinen Etelä-Karjalan luonnonnähtävyys on Parikkalan Siikalahti, joka on eräs maamme tärkeimmistä lintuvesistä ja kansainvälisestikin merkittävä suojelukohde. Sinne on kotiutunut uudelleen myös maakunnan nimikkolintu - satakieli.