Vaikka Antti Hackzellilla oli ansiokas ura maaherrana, diplomaattina ja työmarkkinajohtajana, hän on jäänyt kansakunnan historiaan pääministerinä, joka halvaantui syyskuussa 1944 välirauhanneuvottelujen alkaessa Moskovassa. Hackzell lähti 1910-luvun alussa luomaan uraa Pietariin, missä hän toimi juristina ja ministerivaltiosihteerinviraston virkamiehenä vuoteen 1917 saakka. Vallankumouksen jälkeen hän palasi Suomeen ja liittyi valkoiseen armeijaan. Hackzell toimi mm. Karjalan rintaman päällikön Aarne Sihvon adjutanttina. Hänet nimitettiin kansalaissodan jälkeen Viipurin läänin maaherraksi. Hackzell erosi maaherran tehtävästä 1920, kun hänet nimitettiin Tarton rauhan jälkeen Suomen ja Neuvosto-Venäjän käytännön suhteita hoitavan sekakomitean jäseneksi. Komiteasta saamaansa kokemukseen viitaten hänet nimitettiin 1922 Suomen asianhoitajaksi Moskovaan. Vielä samana vuonna asianhoitajasta tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Suomen Moskovan lähetystön työskentely sai muotonsa Hackzellin vuoteen 1927 saakka jatkuneen päällikkökauden aikana. Hän erosi lähettilään tehtävästä vastalauseeksi sille, että Väinö Voionmaa nimitettiin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen ulkoministeriksi. Hackzell perusteli eroaan mm. sillä, että Voionmaa oli tehnyt kansalaissodan aikana operaatiosuunnitelmia yhdessä Punakaartin päällikön Ali Aaltosen kanssa. Kolmen vuoden disponibiliteetin jälkeen Hackzell siirtyi Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) varatoimitusjohtajaksi. Vaikka Hackzell oli tiukka sosialismin vastustaja, hän ei hyväksynyt 1930-luvun alussa myöskään Lapuanliikkeen laittomuuksia. Hackezellin ura työmarkkinamiehenä keskeytyi 1932, kun hänet nimitettiin T. M. Kivimäen hallituksen ulkoministeriksi. Tilapäiseksi ajateltu ministeriys jatkui aina vuoteen 1936 saakka. Ulkoministerinä Hackzell kannatti pohjoismaista suuntausta. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyivät kuitenkin hänen ministerikaudellaan viileän kohteliaina. Kivimäen hallituksen kaaduttua Hackzell valittiin STK:n toimitusjohtajaksi, missä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Työmarkkinajohtajana hän pyrki tekemään pesäeroa talouslaman aikana syntyneeseen lakonmurtajajärjestöön ja ryhtyi luomaan suhteita ammattiliittoihin. Hackzell vaikutti merkittävästi myös talvisodan aikana julkaistuun, ns. tammikuun kihlaukseen. Siinä työnantajajärjestö ilmoitti tunnustavansa työntekijöitä edustavan SAK:n tasaveroiseksi neuvottelukumppanikseen. Työmarkkinajohtajan tehtävän ohella Hackzell osallistui politiikkaan. Hänet valittiin 1939 eduskuntaan Kokoomuksen riveistä. Valtakunnallisen politiikan huipulle Hackzell palasi 2.8.1944, kun hänen muodostamansa hallitus aloitti Suomen irrottamisen tappiolliseksi kääntyneestä sodasta Neuvostoliitoa vastaan. Elokuun lopussa Hackzellin hallitus sai neuvottelukosketuksen Moskovaan. Vaikka rauhanehdoista ei tuolloin juuri tiedetty muuta kuin se, että suhteet Saksaan oli katkaistava, hallitus hyväksyi 2.9.1944 aselevon, joka astui voimaan pari päivää myöhemmin. Hackzell matkusti itse Moskovaan johtamaan suomalaisia rauhanneuvottelijoita. Hän sai kuitenkin Moskovassa 14.9.1944 vaikean halvauskohtauksen juuri ennen ensimmäistä neuvottelua. Hackzellin tilalle Moskovaan lähti ulkoministeri Carl Enckell, joka vei välirauhanneuvottelut päätökseen. Antti Hackzell ei enää toipunut halvauskohtauksestaan työkykyiseksi ja kuoli kotonaan Helsingissä 14.1.1946.