Antti Tulenheimo (vuoteen 1906 saakka Thulen) kuului siihen poliitikkosukupolveen, joka teki merkittävän päivätyön myös poliittisen elämän ulkopuolella. Antti sai ehkä kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin jo äidinmaidossa, sillä hänen vanhempansa olivat urkujenrakentaja Bror Axel Thulen ja Agathon Meurmanin tytär Minna Fredrika. Antti kirjoitti ylioppilaaksi 1898 ja ryhtyi opiskelemaan lakitiedettä. Hän suoritti molempien oikeuksien kandidaatin tutkinnon 1907 ja väitteli tohtoriksi neljä vuotta myöhemmin. Tulenheimon akateeminen ura ei edennyt poikkeuksellisen nopeasti, mutta hän sai vuonna 1911 rikosoikeuden dosentuurin ja nimitettiin 1919 saman oppituolin professoriksi. Tutkijan uran ohella Tulenheimo osallistui poliittiseen elämään. Hän kuului Suomalaiseen puolueeseen eli vanhasuomalaisiin sekä sen jälkeen Kansalliseen Kokoomukseen. Tulenheimo valittiin 1913 Suomalaisen puolueen varapuheenjohtajaksi. Hän toimi puolueensa puheenjohtajana vuodet 1914-16. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän suhtautui puolueensa vanhempaa siipeä suopeammin itsenäisyysaktivismiin. Kun Venäjän keisari oli syrjäytetty helmikuun vallankumouksessa, Tulenheimosta tuli Oskari Tokoin kaikkien puolueiden senaatin (hallituksen) oikeustoimikunnan päällikkö eli nykytermein oikeusministeri. Hän esitteli senaatin ehdotuksen, jonka mukaan keisarilta vapautunut valta tulisi siirtää pääosin Suomen omalle hallitukselle. Tulenheimon mielestä ulkopoliittiset kysymykset ja eduskunnan hajottamisoikeus oli kuitenkin vielä jätettävä Venäjän hallitukselle. Tämä Tulenheimon kanta erotti hänet itsenäisyysmiehistä ja sosialidemokraateista, jotka halusivat siirtää korkeimman vallan kokonaan Suomen eduskunnalle. Tulenheimo ei kuulunutkaan marraskuussa nimitettyyn itsenäisyyssenaattiin eikä Paasikiven monarkiaa ajaneeseen senaattiin. Kansalaissota lisäsi ilmeisesti Tulenheimon konservatismia ja niinpä hänet lähetettiin syksyllä 1918 Frankfurtiin Suomen kuningasehdokkaan, Hessenin prinssin Friedrich Karlin "kotiopettajaksi", jonka tuli perehdyttää prinssi maamme oloihin. "Kotiopettajan" ura jäi tunnetuista syistä kuitenkin lyhyeksi ja hän palasi Suomeen. Tulenheimo nimitettiin saman tien Hämeen läänin maaherraksi, mutta hän toimi marraskuusta 1918 huhtikuuhun 1919 Ingmanin hallituksen sisäministerinä. Tulenheimon poliittisen uran huippu ajoittuu vuoteen 1925, jolloin uusi presidentti Lauri Kr. Relander nimitti hänet pääministeriksi. Tulenheimon hallituksen kiistaa herättänein asia oli laivastokysymys. Kun eduskunta ei myöntänyt budjettiin hallituksen esityksen suuruista määrärahaa laivojen rakentamiseen, hallitus erosi istuttuaan vain yhdeksän kuukautta. Pääministerikautensa jälkeen Tulenheimo vetäytyi pois poliitikkojen eturivistä ja siirtyi takaisin akateemiseen maailmaan. Hän toimi Helsingin yliopiston rehtorina vuodet 1928-31 ja kanslerina 1944-52. Välivuosina (1931-44) Antti Tulenheimo oli Helsingin kaupunginjohtajana. Vuonna 1934 hän sai ylipormestarin arvon. Antti Tulenheimo kuului poliitikkona Suomen itsenäisyyden rakentajien sukupolveen. Hänen myöhempää toimintaansa sävyttivät hallintomiehen tehtävät niin kunnallisella kuin akateemisellakin sektorilla.