KYSYMYKSIÄ: Hyönteiset ja muut selkärangattomat

 

Miksi suruvaipat näyttävät keväällä resuisilta ja loppukesällä hyväkuntoisilta. Luulisi, että keväällä ne olisivat kauneimmillaan ja syksyä kohden rupsahtaisivat? Jari Laine, Lappeenranta Komea ja kookas suruvaippa on yksi parhaiten tunnettuja perhosiamme. Sen suuret, vaaleareunuksiset siivet näyttävät valaistuksesta riippuen sametinruskeilta tai metallin sinimustilta. Komeimmillaan suruvaippa on elokuun alkupäivinä, kun kesällä syntynyt uusi sukupolvi on lähtenyt liikkeelle. Nuorten suruvaippojen siivet ovat ehyet ja siipien reunat kermankellertävät. Nuorukaiset ovat liikkeellä syyskuun puoliväliin asti ja etsiytyvät sitten talvehtimaan sopiviin ryteikköihin ja puiden onkaloihin. Onnistuneesti talvehtineet suruvaipat heräävät keväällä aikaisin. Niiden siipien reunat ovat usein rispaantuneet ja väriltään lähes valkoiset. Keväällä lentävät yksilöt ovat siis vanhuksia ja näin ollen elämänsä ehtoopuolella. Ne eivät valitettavasti enää seuraavaa syksyä näe. Aikoinaan toivottiin, ettei kevään ensimmäinen perhoshavainto olisi koivunrungolla mahlan kimpussa ahkeroiva suruvaippa. Uskottiin, että värikkäät nokkos- ja sitruunaperhoset ennustivat hyvää tulevaisuutta, tumma suruvaippa saattoi tietää onnettomuutta ja surua. takaisin ylös   Soilla tarpoessa tuntuu siltä, että kaikki paarmat ovat kiinnostuneet juuri minusta. Millä keinoilla ne valitsevat uhrinsa, onko niitä useita lajeja ja voiko niitä välttää? Ovatko koiraat ja naaraat samannäköisiä. Jussi Hakanen Moni kesämökkiläinen kokee paarmat kesän pahimmaksi vitsaukseksi. Loppukesällä kuulee hurjia tarinoita, joissa paarmojen on väitetty määrätietoisesti keskittyneen kiusaamaan tiettyjä ihmisiä. Paarmat käyvät ihmisten lisäksi kaikkien muidenkin selkärankaisten kimppuun. Jos jollakin alueella paarmoista on poikkeuksellisen paljon vaivaa, se kertoo siitä, että siellä on hyvät lisääntymismahdollisuudet ja naaraille ravintoa tarjolla. Tällaisella alueella liikkumista on vältettävä, mikäli ei tule paarmojen kanssa toimeen. Kookkaat nautapaarmat (Tabanus bovinus) lentävät yleensä vain lämpimällä säällä. Ne pitävät lentäessään surinaa, toisin kuin kolmiomaiset sokkopaarmat (Chrysops relictus), jotka lentävät ääneti. Sokkopaarmat ovat yleisiä soilla ja vesistöjen läheisyydessä. Ne tulevat myös sisätiloihin ja etsiytyvät ikkunoihin. Sutjakkaan muotoiset suppupaarmat (Haematopota pluvialis) lentävät jopa sadesäällä. Paarmat käyttävät uhrin etsimiseen eri aisteja. Todennäköisesti ne paikantavat saaliin pääosin tästä huokuvan hiilidioksidin perusteella. Paarmat kykenevät näkemään värejä ja liikettä. Ne pystyvät havaitsemaan myös taivaalta polarisoitunutta valoa. Tutkimuksien mukaan tummat värit aktivoivat paarmat saalistamaan. Paarmat ovat myös ilmeisesti persoja siniselle värille, eikä sen takia sinisessä tuulipuvussa kannattane lähteä suolle tarpomaan. Paarmakoiraat erottaa naaraista silmien perusteella. Koiraiden silmät ovat päälaella yhteen liittyneet, naaraiden silmät ovat toisistaan erillään. Sekä koiraiden että naaraiden silmät ovat kauniin värikkäät. Paarmojen liikutellessa päätään sateenkaarimaiset värit silmien pinnalla vaihtelevat. Iholle pyrkivä paarma on aina naaras, sillä koiraat hakevat ravintonsa kukilta. Naaraat imevät siis verta, mutta käyvät aterioimassa myös kasveilla. takaisin ylös   Laitoin venettä vesille ja huomasin, että veneen pohja oli täynnä jotain vaaleaa kasvustoa. Naapuri sanoi, että ne ovat merirokkoja ja vene olisi ollut syytä raaputtaa puhtaaksi jo syksyllä. Mikä otus tällainen merirokko oikein on? Kari Virtanen Merirokko on valkoinen tai vaaleansininen meressä elävä siimajalkaisiin kuuluva äyriäinen, joka kiinnittyy rakkolevien, sinisimpukoiden, laiturien tai veneiden pohjiin. Huolimattomasti katsottuna aikuinen yksilö näyttää noin sentin kokoiselta, rokonarpiselta kalkkikuorimuodostumalta, eikä sitä miellä äyriäiseksi. Kiinnittyessään alustaansa merirokon toukka on vain puolen millimetrin mittainen. Sen jälkeen merirokko ei enää liiku, vaan kasvaa alustallaan aikuiseksi. Jos merirokkoa katsoo tarkasti, näkee kuinka se haroo itselleen ravintoa sulkamaisilla jaloillaan. Se työntää jalat ulos kalkkikuoreen aukeavasta luukusta. Merirokot lisääntyvät suvullisesti eli koiras hedelmöittää naaraan. Jos merirokot eivät ole kiinnittyneet tarpeeksi lähekkäin, koiraan penis ei tavoita naarasta. Merirokot pystyvät kuitenkin hedelmöittämään myös itse itsensä, sillä niillä on sekä koiras- että naaraspuoliset sukuelimet. Usein pienellä alueella on tuhansia merirokkoja ja tämän on moni veneilijäkin huomannut, kuten tässäkin tapauksessa. Perämeren veneilijöiden ei tarvitse kaapia kuollutta kasvustoa irti veneen pohjista, sillä merirokko ei menesty vedessä, jonka suolapitoisuus on alle kolmen promillen. Rokon levinneisyysraja kulkee Merenkurkun tienoilla. takaisin ylös   Näin viime syksynä Tammisaaressa valtavasti meduusoita. Mitä meduusat syövät ja kuka niitä syö. Pystyvätkö ne uimaan ja miten ne lisääntyvät. Kuolevatko meduusat syksyllä? Hans Bergholm Joinakin lämpiminä syksyinä, kuten viime vuonna, voi merenrannalla sukeltaa merivasikoiden eli korvameduusojen sekaan. Se on yksi erikoisimmista luontokokemuksista, joita Itämeri tarjoaa. Hyytelömäisten meduusojen rytmikäs ja rauhallinen uintityyli on kaunista katseltavaa. Kellomaiset oliot liikkuvat alassuin arvovaltaisen näköisinä, vaikka aallokko niiden menoa hiukan vauhdittaakin. Meduusat syövät ensin pienen pientä eläinplanktonia, äyriäisiä ja lopulta suurempana jopa kalanpoikasia. Saaliit tarttuvat uimakellon alapuolella roikkuviin ohuisiin pyyntilonkeroihin, joissa on polttiaiselimiä, jotka lamaannuttavat uhrin. Meduusojen poltinelimet tuskin suojaavat niitä itseään saalistajilta. Toisaalta ei myöskään tiedetä syövätkö esimerkiksi kalat meduusoja. Korvameduusan massasta peräti 99.9 prosenttia on vettä, joten niillä ei ole juurikaan ravintoarvoa, eivätkä meduusat säily kalojen mahassa edes sen aikaa, että perattaessa voisi tutkia, onko niitä ollut särjen tai ahvenen ruokalistalla. Korvameduusat saavuttavat sukukypsyyden loppukesällä, jolloin ne myös lisääntyvät. Koiraan ja naaraan voi erottaa toisistaan kuvun keskellä olevien kaarimaisten sukupuolirauhasten perusteella. Koiraalla ne ovat sinertävät ja naaraalla punertavat. Koiras purskauttaa siittiöt veteen ja ne joutuvat naaraan suuhun ja sukurauhasten munasolujen luo. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy ripsekkäitä toukkia, jotka irrottautuvat emojen kyydistä. Ne asettuvat talveksi meren pohjaan ja kasvavat tötterömäisiksi polyypeiksi, joista seuraavana kesänä irtoaa millin mittaisia pikkumeduusoja. Korvameduusoja näkee yleensä eniten loppukesällä ja syksyllä rantavesissä, varsinkin lounaismyrskyjen jälkeen. Niiden tulevaisuus on tyly. Kaikki kuolevat viimeistään alkutalvesta. takaisin ylös   Näin toukokuun puolenvälin tienoilla amiraaliperhosen Hämeenlinnassa. Onko se viettänyt talven täällä? Tarja Purhonen Korea amiraali on yksi hienoimmista perhoslajeistamme. Amiraalit ovat vaeltajia ja saapuvat joinakin vuosina kaakkoisten ilmavirtauksien mukana Suomeen suurin joukoin jo touko-kesäkuussa. Runsaus vaihtelee vuodesta toiseen, joskus amiraalit ovat täysin kateissa. Keväällä saapuneet amiraalit munivat ja uusi sukupolvi kehittyy nokkosella. Heinäkuun lopulta syyskuun alkuun kuoriutuvat amiraalit etsiytyvät puutarhoihin ja teiden varsille. Niiden on lähdettävä liikkeelle, koska amiraalit eivät pysty talvehtimaan Suomessa. Syksyllä amiraalit nousevat aurinkoisina päivinä korkealle ja antavat pohjoisten tuulien kannatella itseään kohti etelää. Lämpiminä syksyinä amiraaleja voi nähdä vielä lokakuussa viimeisillä kukilla ja mädäntyvillä hedelmillä. takaisin ylös Ovatko punatäplät yhtä vaarallisia miltä ne näyttävät vai onko väritys huijausta? Montako lajia niitä on? J. Laine Turku Suomessa on seitsemän punatäplälajia. Viidellä niistä siipien pohjaväri on mustasininen ja siipiä koristavat kirkkaan punaiset laikut. Loput heimon lajit ovat hohtavan vihreitä. Punatäplien räikeä väritys on selvä viesti saalistajille: olen myrkyllinen ja ravinnoksi kelpaamaton, ei kannata vaivautua. Pikkulinnun on syytä ottaa varoitus tosissaan, sillä punatäplät sisältävät syaanivetyä, joka estää hapen kiinnittymisen vereen. Myrkyllisenvärisen perhosen nielleen linnun henki voi salpautua. Vaikka lintu ei kuolisikaan ensimmäiseen erheeseensä, se ei varmasti iske samannäköiseen kohteeseen uudestaan. Kemiallinen puolustus ei kuitenkaan ole aina aivan aukoton. Joidenkin lintuyksilöiden on nähty hierovan punatäpliä maata vasten, ehkä ne osaavat valuttaa osan myrkystä maahan. Ravinnoksi punatäplät kuitenkaan tuskin kelpaavat. Punatäplät luottavat varoittavaan väriinsä. Ne istuvat usein näkyvästi kasvien varsilla ja kukilla. Punatäplät eivät paljon piittaa ihmisestäkään. Kun kävelee loppukesällä heinikkoista polkua pitkin ja yllättää punatäplän, tämä ei hätkähdä, vaan lähtee laiskasti pöristen lentoon vasta metrin parin päästä. Sen lento on hidasta ja epävarman näköistä. Useimpien punatäplien toukat elävät virnoilla, nätkelmillä ja apiloilla, yhden keltamaiteella ja tunturitäplän toukka elää monilla kasvilajeilla. takaisin ylös

Hyönteiset ja muut selkärangattomat

Suruvaippa. Kuva: Juha Laaksonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paarma. Kuva: Juha Laaksonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Merirokko. Kuva: Juha Laaksonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Meduusa. Kuva: Juha Laaksonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Amiraaliperhonen. Kuva: Juha Laaksonen

 

 

 

 

 

Punatäplä. Kuva: Juha Laaksonen