Ennen Maailmanlopun sushibaaria

Kävelyllä Ismo Alangon kanssa

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 12 Nov 2012 09:06:33 +0000

Toimittaja:

Veli Kauppinen

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ismo Alanko avautuu Veli Kauppiselle yhteiskonsertistaan Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Kaksikko jutustelee myös esimerkiksi Alangon tulevasta levystä Töölönlahden ympäri käyskennelleessään.

Ismo Alangon ja RSO.n yhteiskonsertin taltiointi nähdään Yle Teemalla 6.1.2013.

Ennen Maailmanlopun sushibaaria – Osa 4: hyvät

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 09 Nov 2012 08:50:16 +0000

Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa yhdistää klasaria ja muita musiikkeja. Kunhan muistaa jättää ne rock-rummut pois…

Nico Muhly on yksi aikamme merkittävimpiä nykysäveltäjiä; mies jonka sävelkieli taipuu moneen ja yhteistyökumppanien lista on sen mukainen. Hän on tehnyt orkestraatioita ja sovituksia mm. Bonnie ’Prince’ Billylle, Sigur Rosin Jónsille, The Nationalille, Usherille, Mew:lle, Grizzly Bearille… Mies on indie-jousisektioiden kuningas! Muhly ja Antony Hegarty tekevät selkeästi mielellään töitä yhdessä, sillä yhteistyö on kestänyt jo kahden levyn ajan. Muhlyn mestarillisesta kosketuksesta voi nauttia levyillä The Crying Light ja Swanlights.

Muhlylla on myös työn alla planeettoja käsittelevä teossarja Planetarium yhdessä Sufjan Stevensin ja The National-kitaristi Bryce Dessnerin kanssa. Tässä pätkässä kuuluu hauskasti amerikkalaisten minimalistien, kuten Philip Glassin vaikutus, joka on vahvasti läsnä Sufjan Stevensin omillakin levyillä.

Jokin Jupiterissa planeettana houkuttelee käyttämään vocoder-efektiä äänessä. Harmi ettei Gustav Holstilla ollut moista…

Eva Dahlgren teki vuonna 1995 levyn nimeltä Jag Vill Se Min Älskade Komma Frän Det Vilda yhdessä säveltäjä Anders Hillborgin ja kapellimestari Esa-Pekka Salosen kanssa. Se on yksi parhaita kuulemiani esimerkkejä klassisen ja populaarin yhdistelemisestä ja ehdottomasti paras Eva Dahlgren -levy, johon olen törmännyt. Orkesterisovituksessa ei ole missään vaiheessa menty sieltä missä aita on matalin, mutta se ei missään vaiheessa hukuta laulajaa tai laulua alleen. Ja kertosäkeen nostatus lähtee lentoon aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Metallican tapauksessa, ihan orkesterin omin keinoin. Äänenpaine on tehokeinona rajallinen.

Tässä projektissa myös Dahlgrenin vanhojen hittien siirtäminen uuteen kontekstiin onnistui.

Esa-Pekka Salonen näyttää live-pätkissä hämmentävän nuorelta…

Ja viimeiseksi esimerkki, jolla on paljon yhteistä Ismo Alangon ja RSO:n projektin kanssa konseptuaalisella tasolla. Deutsche Grammophon avasi vuosia sitten omat äänitearkistonsa valituille ihmisille, enimmäkseen remiksattavaksi. Hommaan lähtivät monet konemusiikkijyrät, kuten Carl Craig, Moritz von Oswald, Matthew Herbert ja Jimi Tenor. Lopputulokset olivat pettymyksiä. Craig ja von Oswald latistivat Ravelin yksioikoiseksi jumputukseksi, Tenor lisäili biittejä, dubipommeja ja hälyä säveltäjiin Satiesta Varèseen, Herbert nauhakikkaili Gustava Mahleria siihen malliin kuin 1950-luku olisi tullut takaisin…

Säveltäjä Max Richter otti käsittelyyn Vivaldi Neljä vuodenaikaa eikä tyytynyt pelkkään leikkelyyn vaan sävelsi tämän kaikille melkein liiankin tutun teoksen uusiksi.

Ismo Alangon biisit ovat käyneet läpi saman käsittelyn RSO:n projektia varten, eli kokemus on samanlainen yhdistelmä vanhaa, tuttua, uutta ja vierasta kuin Richterin käsittelemä Vivaldi.

Näiden esimerkkien perusteella meillä on lupa odottaa lauantai-illalta paljon.

Teksti: Arttu Tolonen

Ennen Maailmanlopun sushibaaria – Osa 3: pahat ja rumat

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 08 Nov 2012 13:25:40 +0000

King CrimsonKun klassisen ja kevyen musiikin toisiinsa naittamisessa epäonnistutaan, tulos voi olla myös ”ruma”, eli epäonnistunut, mutta jalo kokeilu tai ”paha”, eli kyyninen, laskelmoiva ja ikävä. Varhainen progressiivinen rock oli esimerkiksi todella kirkasotsaista touhua, mutta sen parhaatkaan yritykset hämärtää rockin ja klassisen musiikin rajaa haluamalleen tasolle eivät toimineet. Homma toimi silloin, kun klassinen musiikki oli yksi vaikute muiden muassa, kuten King Crimsonin levyllä In the Court of the Crimson King, joka söi suureen punaiseen suuhunsa kaikkea jazzista ja folkista klassisen musiikin eri tyyleihin, romanttisesta lähes atonaaliseen. Ja ainakin Robert Fripp ja Michael Giles sen hetkisistä jäsenistä olisivat sopineet 1800-luvulla tehtyihin säveltäjäpotretteihin kuin tyhjää vain. Edellinen näyttää käkkäräpäiseltä versiolta Mahlerista, jälkimmäinen muuten vain sävellykselliseltä.

Levykauppojen alelaarit ovat siis viimeisen 40 vuoden ajan täyttyneet tuotoksista, joissa lukuisat yrittäjät koettavat yhdistellä sinfoniaorkesterin soundiin ja klassisen musiikin sävelkieleen kaikkea mahdollsita heavystä bluesiin.

Yksi kuuluisimmista yrityksistä oli Emerson, Lake & Palmerin versio Modest Musorgskin pianoteoksesta Näyttelykuvia. Bändi ei käytä sinfoniaorkesteria apunaan, eli siihen liittyvät ongelmat on sivuutettu, mutta ratkaisu tuo muassaan omansa. Kun triolla koetetaan soittaa tätä mm. Maurice Ravelin aikoinaan isolle orkesterille sovittamaa pianoteosta, kaikki on pakko tehdä täysillä heti lähtölaukauksesta lähtien ja teoksen dynamiikka katoaa. Klassiselta puolelta on toki vaikea löytää mitään Keith Emersonin takkiin tai vatsalihaksiin verrattavaa.

Vertailun vuoksi kannattaa tutustua vaikka Eugene Ormandyn levyttämään versioon. Gnomus kuulostaa huomattavasti vähemmän koomiselta, kun ei tarvitse paahtaa täysillä.

Ongelmia kohdataan myös bändiä ja orkesteria yhdistettäessä, varsinkin jos mukana on rumpusetti. Kukaan ei ole tainnut vielä onnistua taikomaan teosta, jossa perinteinen rock-rumpalointi olisi toiminut sinfoniaorkesterin kanssa.

William Russo kirjoitti sarjan teoksia, joissa hän ehkä George Gershwinin inspiroimana etsi sinfonista versiota bluesista. Gershwinin teoksissa painopiste on klassisella puolella eikä hän yrittänyt yhdistää teoksiinsa kitaroita tai muita bluesille ominaisia soittimia. Russo taas siirsi aika traagisin seurauksin painopisteen bluesin puolelle. Kuulostaa kuin kaksi eri esitystä vuorottelisivat, kumpikin omiaan soittaen. Yhteispelistä on vaikea puhua, tai edes dialogista. Tunnetilat vaihtelevat vinhasti huvittuneisuudesta kauhuun. Culture Clash on niin totta.

Vertailun vuoksi voi kuunnella miten hienosti bluesin sävelkieltä voi siirtää sinfoniseen kontekstiin, jos ei halua jotain kitaristia lavalle heilumaan.

Kun bändi on myynyt tarpeeksi monta miljoonaa levyä, voi uusien haasteiden etsiminen olla aika vaikeata. Sinfonisten sovitusten tekeminen omista legendabiiseistä on yksi varteenotettava ja varsin kunnioitettava tapa käyttää aikaa. Vuonna 1999 Metallica olisi voinut jo siirtyä soittamaan loputonta greatest hits -kiertueiden sarjaa, mutta päätti haastaa itsensä ja laajentaa yhteistyötä säveltäjä Michael Kamenin kanssa. Kamen oli aiemmin tehnyt orkestraatiot Sad but True -sinkun b-puolena julkaistulle versiolle Nothing Else Mattersistä. Nyt vuorossa oli kokonainen konsertti. Kaikki alkaa hyvin. Ennio Morriconen L’Estasi Dell’oro soi komeasti itse bändin saapuessa lavalle. Metallican Call of Ktulunkin alku sujuu mainiosti orkesterin velloessa kitaraintron taustalla, mutta puolentoista minuutin kohdalla peli on menetetty, kun rummut ja särökitarat hukuttavat orkesterin alleen. Se häviää taustalle aika yhdentekeväksi säestykselliseksi elementiksi Lars Ulrichin syödessä varsinkin lautasillaan kaistaa niin maan perkeleesti ja Kirk Hammetin suoltaessa hänelle ominaista wah-pedaalilla ryyditettyä pentatonista puuroa.

Ehkä jouset olisi pitänyt unohtaa ja tuoda paikalle 40 vaskipuhaltajaa ja 10 patarumpalia?

Siinä muutama tavoitteiltaan jalo naamalleen kaatuminen.

Jokaisella aikakaudella on oma klassisen musiikin ja popin yhdistelmä, jota on vaikea nähdä minään muuna kuin kyynisenä markkinointivedätyksenä. Oman aikamme paras esimerkki yrityksestä lyödä ostavaa yleisöä klassisella kinkulla päähän on Il Divo, joka tarjoaa keskinkertaista operetti- ja italoiskelmälaulantaa sinfoniaorkesterilla ah-niin-kyldyrelliksi paketoituna. Ikävimmillään homma lienee poikabändin versiossa Roy Orbisonin klassikosta Crying, jossa kaikki laulun kirkkomaiseksi kaiutetusta tilasta lähtien ärsyttää.

Teksti: Arttu Tolonen

Ismo Alanko & RSO: Maailmanlopun sushibaari

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 08 Nov 2012 08:27:01 +0000

10.11.2012 klo 19:00
Musiikkitalo ja yle.fi/musiikki

Tv-taltiointi 6.1.2013, Yle Teema

Ismo Alangon ja Radion sinfoniaorkesterin Musiikkitalon yhteiskonsertti myytiin hetkessä loppuun. Esitystä pääsee kuitenkin seuraamaan suorana lähetyksenä yle.fi/musiikki-sivustolla lauantaina 10.11.2012 klo 19:00 alkaen. Asetu tuolloin mukavasti kotisohvalle, ota kaveri kainaloon ja jaa mietteesi myös muulle yleisölle Twitterissä, #ismoRSO

Konsertissa kuullaan lauluja Alangon uran vaiheilta uudenlaisina taiteellisina kokonaisuuksina. Ohjelmassa on myös yksi ennen julkaisematon kappale. Luvassa ei missään nimessä ole vesitettyjä viihdeversioita rock-biiseistä, vaan konserttia varten on tilattu orkesterisovitukset kotimaisilta nykysäveltäjiltä.

Konsertin tv-taltiointi nähdään Yle Teema -kanavalla loppiaisena 6.1.2013.

Ismo Alanko & RSO: Maailmanlopun sushibaari, biisilista

10.11.
Musiikkitalo klo 19.00

MAAILMANLOPUN SUSHIBAARI – ISMO ALANKO JA RSO
Susanna Mälkki, kapellimestari
Ismo Alanko, laulu

Kaikkien laulujen sävellys ja sanat Ismo Alanko. Sovitukset ovat
Risteystä lukuun ottamatta kantaesityksiä ja Yleisradion tilauksia.

Alkusoitto
sov. Olli Virtaperko
solisti: Mikko Ivars, sello

Muoviruusuja omenapuissa – Harsoinen teräs
sov. Osmo Tapio Räihälä

Rauhallista
sov. Markus Fagerudd

Rakkaudesta
sov. Juhani Nuorvala

Meidän isä
sov. Tapani Länsiö

Kun Suomi putos puusta
sov. Timo Hietala

Hetki hautausmaalla

VÄLIAIKA 20 min (Ismo Alangon haastattelu)

Kurjet
Päivän uutinen
sov. Lotta Wennäkoski

Risteys
sov. Arttu Takalo

Kullankaivajat
Kuka puhuu
sov. Kirmo Lintinen

Taivaan tulet
sov. Markus Fagerudd

Hullun paperit
sov. Kimmo Hakola

Maailmanlopun sushibaari
sov. Timo Hietala

Väliaika noin klo 20.00. Konsertti päättyy noin klo 21.30.
Suora lähetys internetissä yle.fi/musiikki.

Konsertin televisiotaltiointi nähdään Yle Teemalla 6.1.2013.

Liite	Koko
Lataa käsiohjelma (pdf)	888.51 Kt
Lataa biisilista (pdf)	4.32 Kt

Ennen Maailmanlopun sushibaaria – Osa 2: tahattomasti hauskat

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 06 Nov 2012 13:10:28 +0000

Klassisen musiikin muoto- ja sävelkielen käyttäminen on usein helppo oikotie näennäiseen syvällisyyteen. Usein tulokset ovat varsin epämiellyttäviä ja karmivia, mutta välillä osutaan myös tahattoman huumorin suoneen ja nauru virtaa kuin kalkkisakka Talvivaaran altaista ympäröivään luontoon.

Ensimmäisenä huumoripitoisesta itsekorostuksesta, joka rusikoi klassista musiikkia säälimättä, tulee mieleeni Manowar. Bändin koko olemassaolon ytimessä on joka tapauksessa pullistelu, joten kun vanha kämppis kantoi kotiin bändin julkaiseman sinkun, jolla versioitiin Giacomo Puccinin Turandot-oopperan rakastettua Nessun dorma -aariaa, odotukset olivat korkealla. Ja ne täyttyivät… Bändi oli alun perin päättänyt soittaa jonkinasteisen karaokeversion aariasta eräällä Italian keikallaan. Tässä taustaa, koska bändin ideologinen hapatus tuo kuvioon lisäarvoa ja on muutenkin olennainen osa Manowar-nimistä kokonaistaideteosta. Bändin ulosanti perustuu aina vastakkainasetteluun ja johonkin ulkoiseen viholliseen. Tällä kertaa se oli Metallica:

Karaoke-osuus kestää noin 2:20 saakka ja siitä siirrytään bändin instrumentalistien mukana suoraan Spinal Tapiin. Tämä bändi menee yhteentoista. Maailmat eivät oikein kohtaa.

Tältä sama aaria kuulostaa Pavarottin tulkitsemana:

Waldo de los Rios teki tahattomasta huumorista kokonaisen uran. Tämä argentiinalainen säveltäjä-sovittaja saavutti mainetta kyvyllään ”muuttaa länsimainen klassinen musiikki popiksi”. Niin. Ensimmäinen menestys tuli vuonna 1971, kun Waldo sovitti Mozartin 40. Sinfonian Simon & Garfunkelin tyyliin:

Waldo de los RIosin Symphonies for the Seventies lienee ainakin kanneltaan tuttu monille 70-luvulla syntyneille, joiden kotona oli levysoitin. Meiltä se ainakin löytyi. Riosin suosio 1970-luvun alussa ja puolivälissä lienee osasyy myöhemmin tulleeseen diskoversioiden tulvaan. Tai sitten se oli vääjäämätöntä.

Diskoversioista tunnetuin on Walter Murphyn A Fifith of Beethoven, jonka jokaisessa mahdollisessa kohdassa on menty juuri siitä missä aita on matalin.

Nykyaikana tälle ei oikein keksi muuta karsinaa kuin kitsch.

Jos popparit kalastelivat taiteellisia irtopisteitä klassisella puolella, niin yhtä huvittavia tuloksia saatiin, kun klassisen puolen porukka kalasteli kaupallisia irtopisteitä rock-puolella. London Symphony Orchestra on tehnyt loppumattoman sarjan vaivaannuttavan hulvattomia tulkintoja rockin klassikoista. Tämä on hirtehishuumoria parhaimmillaan.

Final Countdownin introna ja kertosäkeen riffinä toimiva maailmankuulu aihio on alunperinkin saanut vaikutteita klassisesta musiikista, samalla tavalla kuin vaikka A Whiter Shade of Palen tai Light My Firen vastaavat, mutta viimeistään yksinkertaiseen päämelodiaan tultaessa kappale muuttuu sinfoniaorkesterin kantilta katsottuna täydeksi sudeksi ja äänikuvan valtaa huvittava verettömyys.

Tämä lähestymistapa on jollain tavalla sukua sille alentuvalle tavalle markkinoida klassista musiikkia uusille yleisölle, jossa sanotaan, että Paganini oli aikansa Eddie Van Halen tai Bach aikansa Jon Lord. Vähän niin kuin paavi Klemens XI oli aikansa Kekkonen.

Myös rock-kappaleita, joissa klassisen musiikin vaikutus on alunperinkin vahva, onnistutaan versioimaan puolihuolimattomasti pieleen. Queenin Bohemian Rhapsodyssa on rakennuspalikoita vaikka mihin, mutta London Symphony menee taas siitä, missä aita on matalin, kuin alleviivatakseen tätä taipumusta, se tuo kahden minuutin tienoilla sisään tönköt, huonosti soitetut rockrummut. Huomatkaa, että tämäkin on kopioitu YouTubeen VIIDEN cd:n boksista. Liukuhihnatuotantoa. Ja se kuuluu.

Queenin kohdalla asian voisi toteuttaa huomattavasti tyylikkäämmin kuten englantilainen säveltäjä Tolga Kashif teki teoksessaan Queen Symphony. On sivuseikka, pitääkö Kashifin tavasta muovata Queenin sävelmiä, mutta ainakin hän pisti itsensä peliin ja onnistuneesti rekontekstualisoi Queenin rakastetut kappaleet omaan maailmaansa, siinä missä muut tässä jutussa esille otetut lähinnä lainasivat pinnallisesti ja epäpuhtain sekä ulkomusiikillisin motiivein.

teksti: Arttu Tolonen

Kun Ismo Alanko putos puusta

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 06 Nov 2012 10:37:08 +0000

Ismo Alankoa voisi luonnehtia suomalaisen rock-musiikin ikoniksi. Läpimurtoyhtye Hassisen konetta ovat seuranneet mm. Sielun Veljet, Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla. 1980-luvulta alkaneelle uralle mahtuu myös monia soolo- ja monitaiteellisia projekteja.Ylen Elävästä arkistosta löytyy kattava läpileikkaus taiteilijan uran vaiheista.

Ismo Alanko elävässä arkistossa

Ismo Alanko & RSO – ennakkotunnelmia

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 01 Nov 2012 11:22:12 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ismo Alangon ja Radion sinfoniaorkesterin Musiikkitalon yhteiskonsertti myytiin hetkessä loppuun. Esitystä pääsee kuitenkin seuraamaan suorana lähetyksenä yle.fi/musiikki-sivustolla 10.11.2012. Alanko ja RSO esittävät parikymmentä laulua Alangon uran vaiheilta uudenlaisina taiteellisina kokonaisuuksina. Luvassa ei missään nimessä ole vesitettyjä viihdeversioita rock-kappaleista, vaan konserttia varten on tilattu orkesterisovitukset kotimaisilta nykysäveltäjiltä.

Ennen Maailmanlopun sushibaaria – Osa 1: tahallaan hauskat

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 01 Nov 2012 09:30:28 +0000

Klassisen ja kevyen musiikin 2. maailmansodan jälkeinen yhteinen historia on monella tapaa ongelmallinen. Populaari- ja kansanmusiikin vaikutus klassisen musiikin sävelkieleen väheni olennaisesti Darmstadtin kesäkursseilla 1950-luvulla oppinsa saaneiden modernistien rynnätessä sodan ja kansallissosialismin runteleman eurooppalaisen musiikin raunioille. Klassinen musiikki alkoi muuttua aiempaa hiukan hermeettisemmäksi asiantuntijakulttuuriksi.

Ei eristäytyminen ole tietenkään ollut täydellistä. Klassisen ja kevyen musiikin maailmojen yhdistämistä on teiden erottuakin on kokeiltu lukemattomat kerrat, vaihtelevalla menestyksellä. Usein toisen sävelkielen ja estetiikan lainailun takana on aivan jokin muu kuin musiikillinen tarve. Kevyen musiikin tekijät saattavat hakea itselleen arvovaltaa, klassista gravitaksen hyvettä, poimimalla vuosisatojen ikäisestä klassisen musiikin noutopöydästä haluamiaan paloja. Klassisen puolen säveltäjät ja muusikot taas haluavat saavuttaa niitä massoja, joita kevyellä musiikilla on tarjota.

Onnistuessaan fuusio voi tietenkin tuottaa elämää suurempia elämyksiä. Äärimmäisen karkeasti yksinkertaistaen tulokset voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: hauskoihin, hyviin ja pahoihin tai rumiin. Miten sen nyt ottaa. Huumorin alle löytyy myös kaksi alakategoriaa eli tahallinen ja tahaton.

Aloitamme huumorilla ja tahallisella sellaisella.

Kuuluisa amerikkalainen elokuvakriitikko Leonard Maltin on sanonut, että Carl Stalling on vastuussa suuresta osasta hänen musiikillista koulutustaan. Stalling teki musiikkia Warner Brothersin klassikkopiirrettyihin. Hänen loistava uransa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina sekä tietämättään musiikkipedagogina kesti 22 vuotta, jona aikana hän teki noin yhden valmiin jakson viikossa, eli 6-8 minuuttia valmista, orkestroitua musiikkia. Vauhti oli huima. Tästäkin syystä valmiin biisimateriaalin käyttö oli elinehto, koska kukaan ei sävellä tuolla tahdilla.

Maltin ei todellakaan ole ainoa, johon Stallingin työ vaikutti. Säveltäjä ja saksofonisti John Zorn on 90-luvulta lähtien uhrannut aikaa ja rahaa sen eteen, että Stalling muistettaisiin ansaitsemallaan tavalla amerikkalaisen musiikin historiassa. Stallingin eklektinen sävellystyyli on muutenkin vaikuttanut vahvasti Zorniin säveltäjänä, kuten tästä Carny-nimisestä teoksesta kuulee.

Myös Frank Zappaan miehen tuotannolla oli merkittävä vaikutus, eikä yksikään piirrettyihin elokuviin musiikkia 1950-luvun jälkeen säveltänyt ole voinut Stallingin vaikutukselta välttyä.

1800-luvulla klassiset säveltäjät sovelsivat päivän hittien melodioita omiin teoksiinsa tavalla joka tuki hienosti teoksen kerrontaa. 1900-luvun alun kansallisromanttiset säveltäjät tekivät samaa kansanmusiikilla. 1940- ja 1950-luvuilla Carl Stalling teki saman toisinpäin: otti aiheita klassisesta musiikista ja yhdisti ne saumattomasti omiin sävellyksiinsä, 1920-1940-lukujen populaarimusiikin iskusävelmiin ja kokonaisteoksen kuvalliseen kerrontaan. Stallingin tapa käyttää valmista sävelmateriaalia ja omia siirtymiä on tuttu mykkäelokuvan aikakaudelta.

Vuonna 1947 julkaistu Bugs Bunny Rides Again on erinomainen esimerkki Stallingin toiminnasta. Elokuvassa musiikki on aivan yhtä tärkeässä roolissa kuin kuva tai repliikit. Se alleviivaa toimintaa kuin paraskin kreikkalainen khoros.

Stallingin itse kirjoittamien pätkien ja siirtymien lisäksi Bugs Bunny Rides Againin ääniraidalla soivat länkkäriparodiaan sopivat, Tin Pan Alley-säveltäjän Egbert van Alstynen kynästä lähteneet Cheyenne ja Navajo, hawaiilainen Aloha Oe, sekä kunnioitettavan listan länsimaisen taidemusiikin klassikoita:

Rossini: Wilhelm Tellin alkusoitto
Schubert: Erlkönig
Rossini: Inflammatus (Stabat Mater)
Beethoven: Sonata Pathetique
Wagner: Die Götterdämmerung

Bugs Bunny Rides Again on hieno esimerkki siitä, miten Stalling osasi integroida klassisen musiikin muihin tyyleihin, mutta Warner Brothers julkaisi myös vahvemmin klassiseen musiikkiin nojaavia pätkiä, kuten Rabbit of Seville, What’s Opera, Doc ja Rhapsody Rabbit.

Water, Water, Everyharessa Stalling taas muuntelee Chopinin omista sisäisistä konflikteistaan kirjoittamaa ”Pisarapreludia”.

Preludi on tietenkin orkestroitu ja sitä leikataan toimintaan liittyvillä lyhyillä aihioilla.

Looney Tunes/Merrie Melodies oli selvästi yhden sukupolven porttihuume klassisen musiikin maailmaan, kiitos hyväntahtoisen humoristisen käsittelyn. Tässä olisi ehkä ajatuksenpoikaa nykyorkestereillekin, kun mietitään, miten kasvatetaan seuraava klassista musiikkia kuunteleva sukupolvi.

teksti: Arttu Tolonen

Matkalla Maailmanlopun sushibaariin

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 01 Nov 2012 08:05:06 +0000

Ismo Alangon vaikutusta suomalaiseen musiikkiin on vaikea yliarvioida. Säveltäjänä Alangon skaala taipuu rallatuksista kunnianhimoisiinkin kokonaisuuksiin ja monet hänen kappaleensa, jotka kuulostavat ensi alkuun juuri rallatuksilta, ovatkin yllättävän monimutkaisia ja rajoja rikkovia.

Lyyrisesti Alangossa on ripaus Shakespearen Kuningas Learin narria, eli kyky riisua naamareita hurtin tai hirtehisen huumorin avulla. Mutta kyllä hän osaa olla myös yhtä kuolettavan vakava ja koskettavakin. Varsinkin niinkin vaikeista aiheista kuin rakkaudesta tai kuolemasta kirjoittaessaan Alanko onnistuu usein väistämään kaikki kliseekarikot ja porautumaan ihmisyyden ytimeen.

Ismo Alanko tulee musikaalisesta veljessarjasta ja runon lausunta oli olennainen osa lapsuutta, kiitos katraan äidin opetusneuvos Anna-Liisa Alangon. Myös Ismon pikkuveljet ovat veistäneet musiikista leipäpuun: Ilkka vaikuttaa Neljä Ruusua -yhtyeessä ja on julkaissut myös soololevyjä. Petri soittaa huilua Radion Sinfoniaorkesterissa.

Sellistinä aloittanut Ismo siirtyi teini-iässä sähkökitaran varteen ja alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan. Kansalliseen valokeilaan hän nousi lopullisesti Hassisen Koneen voitettua rockin SM-kisoissa uusi aalto -sarjan. Hassisen Koneelle hän kirjoitti ensimmäiset kansalliseen alitajuntaamme pysyvästi soimaan jääneet kappaleet, Rappiolla ehkä tunnetuimpana. Yhtyeen Harsoinen teräs on ensimmäinen mestariteokseksi laskettava levy Alangon tuotannossa. Alanko oli levyn ilmestyessä 22-vuotias.

Vielä Hassisen Konettakin suuremman varjon suomalaisen musiikin ylle luo Alangon seuraava projekti, vuonna 1983 debyyttilevynsä julkaissut Sielun Veljet, joka oli millä tahansa mittapuulla katsottuna maailmanluokan bändi sekä livenä että studiossa. Sielun Veljet oli myös levoton bändi, joka ei koskaan malttanut pysähtyä, ei edes löydettyään avaimen suureen suosioon. Se kävi läpi taiteellisesti äärimmäisen hienon kehityskulun elinkaarensa aikana. Bändi aloitti raivopäisenä, taidepunktranssissa heiluvana puhtaan energian ilmentymänä, kasvoi 80-luvun soundiestetiikkaa etuhampaillaan vimmatusti järsiväksi kansansuosikiksi ja lopetti uransa jonkinlaiseen etnopunk- ja hippiräjähdykseen. Vuonna 1989 ilmestynyt ja viimeiseksi pitkäsoitoksi jäänyt Softwood Music Under Slow Pillars on yhä aliarvostettu. Kaikissa vaiheissa keskiössä olivat hienot ja välillä huomattavan provosoivat biisit ja esiintymiset. Veljien halulta lyödä päitään yhteen koko maailman kanssa eivät säästyneet ystävät, fanit, viholliset eikä edes suuri ja mahtava Neuvostoliitto.

Vuonna 1990 Alanko julkaisi yhden uransa hienoimmista levyistä. Kun Suomi putos puusta osui keskelle kansallista murrosta ja levy on kuin poikkitaiteellinen lamakabaree, jossa laulaja sirkustirehtöörinä yrittää katsoa tulevaisuuden eurooppalaiseen Suomeen. Se narri on vahvasti läsnä. Sen nimibiisi on ilmestymisen jälkeen sopinut vähintäänkin hokemana monenlaisiin tilanteisiin Lahden doping-kärystä lähtien. Jotain olennaista siinä tavoitettiin.

Myös soolourallaan Alanko on pysynyt liikkeellä. Vuonna 1995 julkaistu Taitelijaelämää ja sen nimibiisi saavuttivat suuren suosion, mutta ei hän sillekään tielle jäänyt. Levyjä on julkaistu monella nimellä: Ismo Alanko, Ismo Alanko Säätiö, Ismo Alanko Teholla. Kaikilla on oma soundi ja toimintaperiaatteensa. Kokeilunhalu ei näytä sammumisen merkkejä. Viime vuosina Alanko on laajentanut repertuaariaan myös teatterin suuntaan.

Ehkä levottomista jaloista johtuu, ettei Ismo Alangosta ole vielä tullut kritiikin ulottumattomissa valtakunnan kaapin päällä pönöttävää ikonia, vaan hän pystyy yhä sekä ihastuttamaan että vihastuttamaan täällä yleisön tasolla.

teksti: Arttu Tolonen