Iskelmä-Suomi

Iskelmä-Suomi radiossa

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 15 Apr 2013 07:00:00 +0000

Iskelmä-Suomi kuuluu Radio Suomessa sunnuntaisin klo 13.06. Tuoreimmat ohjelmat pääset kuuntelemaan Areenasta.

"Suomalaisessa iskelmässä pitää olla oikean elämän tuntu"

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 14 Apr 2013 07:00:00 +0000

Rakastetuimmat iskelmätekstit ovat tuttuja klassikkoja, joiden tarinaan kuuntelija voi samaistua ja löytää oman elämänsä kipupisteitä. Iskelmä-Suomi sarjan alkaessa Yle Teemalla ja Radio Suomessa käynnistettiin myös äänestys kaikkien aikojen parhaasta iskelmätekstistä. Äänestyksessä ei ollut mitään ennalta annettua listaa, vaan kansa sai itse mainita eniten arvostamansa kappaleen. Yhteensä ehdotettiin 324 eri iskelmää. Tuloksista näkyy vanhojen mestareiden valta-asema, jota 2000-luvun iskelmät eivät vielä hätyyttele. Lähimmäs kärkeä uusista iskelmistä kipusivat Juha Tapion laulut ja Jenni Vartiaisen esittämä Missä muruseni on (san. Mariska). Äänestyksessä selkeästi erottui 19 kappaleen kärki, jossa on useita kappaleita Juicelta, Reino Helismaalta, Jukka Kuoppamäeltä, Unto Monoselta ja Juha Vainiolta. Ainut naissanoittaja kärkijoukossa oli Arja Tiainen.

Paras suomalainen iskelmäsanoitus TOP 19 äänestäneiden perusteluilla varustettuna:

1. Satumaa - san. U. Mononen

-Unto Mononen on löytänyt tekstiinsä sen suuren unelman, että jossain on se meidän jokaisen suuri unelma joka kenties joskus toteutuu. Ajaton lyriikka kestää vuosikymmenien saatossa eikä kulu kuin ns. kertakäyttöiskelmät.

-Mikäpä Suomalaista sielunmaisemaa ja/tai kaihoa paremmin kuvaisi? Ikävä on johonkin parempaan, josta ei kuitenkaan mitään tiedä.

-Siinä uskoo pääsevänsä jonnekkin aivan ihanaan paikkaan vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Kuunnellessa tulee suunnaton ilon tunne ja kyyneleet silmiin. Usein on tunne jota ei voi sanoin kuvata. Satumaa kruunaa tanssi-illan.

-llmentää taivaskaipuuta? Tai vaan onnen autuutta. Olen pyytänyt sen esittämistä hautajaisissani sitten joskus. Ellei pappi suostu, niin kantakoot hänet ensin ulos!

2. Albatrossi - san. J. Vainio

-Kertoo erittäin koskettavasti nuoren ihmisen valinnoista oman elämänsä suhteen: uskaltaako olla oma itsensä, toteuttaa omia unelmiaan ja mikä on kasvattajien elämänkatsomuksen osuus? Useimmat meistä valitsevat sen turvallisen ja ehkä vanhempiensa osoittaman elämänkaaren. Jotkut katuvat valintojaan, valitsi sitten kumminpäin tahansa, jotkut tyytyvät "kohtaloonsa" koko elämänsä, osa herää lasten kasvettua ulos kotitalosta, osaa oireilee ja kiukuttelee kykenemättä missään elämänsä vaiheessa sen omannäköiseensä hallintaan, jotkut saattavat jopa osata nauttia elämästä ja suhtautua siihen turhia stressaamatta. Näin epäilen Vainion tehneen.

-Ihmisten valinnanmahdollisuudet ovat kappaleen sanoitusajankohtaan nähden huomattavasti suuremmat ja kenties vapaammatkin. Joten sanojen aikaa sietävä kestävyys ja ajankohtaisuus ovat osoitusta Watt Vainion poikkeuksellisista sanoittajan kyvyistä.

-Ihmisen elämänkaari hienon tarinan muodossa, nuoruuden unelmat, arjen todellisuus ja vanhuuden haikeus hukatun elämän perään.

-Sanoitus kuvaa osuvasti elämän totuuksia lapsuusvuosista vanhuuteen. Omia unelmia pitäisi uskaltaa lähteä toteuttamaan, vaikka siihen sisältyykin
riskejä. Muuten oma elämä jää täysimääräisesti elämättä. Näitä "naurulokkeja" roikkuu nykyään paljon työpaikoilla: Työ ei vastaa odotuksia, mutta siitä ei myöskään pystytä irtautumaan.

- Albatrossi on teksti, joka tavoittaa oman sielunelämäni aika täydellisesti. Pelkkä tarina ei kuitenkaan riitä, vaan kappale on myös teknisesti täydellisesti riimitetty. Täyttä Junnua siis.

3. Kolmatta linjaa takaisin - san. J. Vainio

-Rehellisen tuntuinen ja tunteellinen tilitys elämän ehtoolla. Menestystä on tullut, mutta onko jotain tärkeää todella saavutettu? Nuoruus on takana ja voi vain ihmetellä miten nopeasti aika onkaan kulunut. Rahaa on vanhojen velkojen maksamiseen, mutta kuitenkaan ei voi ostaa mennyttä aikaa takaisin. KOSKETTAVAA!

-Junnu on oivaltavasti riimitellyt ajankuvan sekä ihmisen nuoruudenkaipuun. Kun ikää tulee lisää, sitä omakohtaisemmalta kappale tuntuu. Valitsin kappaleen Junnun sanoituksista - Vexi Salmi oli kova kilpailija - koska Junnu teki useimpiin lauluihin tarinan, ei mitään passivissa lueteltuja verbejä peräkkäin ilman todellista kertomusta.

4. Paratiisi - san. Arja Tiainen - R. Somerjoki

-Varmaan moni on kokenut jossain vaiheessa historiaansa suurinpiirtein samanlaista, mistä kappaleessa kerrotaan ja tästä jää hyvä mieli.

-Musiikki sekä sanat luo kaihoisan ja mieltä hykerryttävän tunnelman. Kesän haistaa ja maistaa ja ikäänkuin tuntee ihon pinnalla laulun fiiliksestä. Hieno rakkauslaulu.

-On se vaan niin hyvä, että vaikka äänestettäisiin kauneimmasta virrestä, Rauli olisi kolmen parhaan joukossa.

5. Vanhoja poikia viiksekkäitä - san. J. Vaino

-Paremmin ei voi kukaan kuvata sanoilla sitä tunnelmaa Saimaan saaressa, jonka laulun sanoitus ja melodia yhdessä tuovat esille. Kun syventyy kuuntelemaan sanat, näkee silmillään rauhallisen iltahetken, peilityynen Saimaan, yksinäisen erakoituneen vanhanpojan ja läheisellä repokivellä ilta-auringossa lepäävän norpan; viiksekkäitä, elämän ehtoopuolella ilman elämänkumppania molemmat.

-Kappaleen sanoitus on uskomattoman osuvaa realismia ja osittain voisi melkein sanoa, että verbaaliakrobatiikkaa. Siinä on jotain sanomatonta kaipausta; siinä voi suorastaan aistia yksinäisen, vanhassa villapaidassa, vaatimattomassa mökissä asustavan miehen uurastuksen ja arjen ja hänen ainoan ystävänsä ja juttukaverinsa; norpan, jonka luottamuksen mies on voittanut.

6. Päivänsäde ja menninkäinen - san. R. Helismaa
7. Kulkuri ja joutsen - san. R. Helismaa
8. Mun sydämeni tänne jää - san. J. Vainio
9. Myrskyn jälkeen - san. K. Tapio
9. Ihmisen ikävä toisen luo - san. M. Alatalo
11. Sininen ja valkoinen - san. J. Kuoppamäki
11. Anna mulle tähtitaivas - san. J. Kuoppamäki
13. Yksinäinen saarnipuu - san. J. Vainio
14. Norjalainen villapaita - san. J. Leskinen
15. Rentun ruusu - san. V. Salmi
16. Viidestoista yö - san. J. Leskinen
17. Tähdet meren yllä - san. U. Mononen - Saukki
17. Aamu toi ilta vei - san. V. Juntunen
17. Jokainen ihminen on laulun arvoinen - san. V. Lavi

Iskelmä-Suomi: Perutaan häät

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 07 Apr 2013 13:55:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 8.4. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Pekka Laine on tehnyt musiikkia ja kirjoittanut siitä pitkään. Viime vuodet soitto- ja tuotantohommien lisäksi Pekan aikaa ovat syöneet suomalaisen musiikkikulttuurin historiankirjoitukseen liittyvät mammuttiprojektit. Yksi viime vuosien suurimpia ja arvostetuimpia ponnistuksia oli Ylen Rock-Suomi -sarja. Tänä vuonna se sai vääjäämättä jatkokseen vielä innokkaammin odotetun Iskelmä-Suomi -sarjan. Sarjan päättyessä päätimme keskustella Pekan kanssa hänen iskelmämuistoistaan sekä niistä tunteista, joita sarjan tekeminen on herättänyt.

Mikä on varhaisin iskelmään liittyvä muisto?

Menee aika varhaiseen lapsuuteen, jotkut säkeet ja tekstin pätkät ovat jättäneet jäljen. ”Punertaa marjat pihlajan kuin verta niissä ois…” tai ”tyttöni nuori kevään ensi hurman minä kanssas koin…”. Sellainen aika vahva ja hieman pelottava fiilis. Vaari ehkä lauloi, tai aikuiset hoilotti jossain juhlissa, epämääräisiä muistikuvia.

Makaaberi kielikuva jäi mieleen

Mikä on eka iskelmä, josta muistat oikeasti tykänneesi?

Joihinkin 70-luvun hitteihin liittyy positiivisia fiiliksiä, mutta ne ovat ehkä enemmän sellaista yleistä lapsuuteen liittyvää nostalgiaa. Merirosvorahat, telkkariohjelmat, olympialaiset, piirretyt ja jotkut biisit siellä seassa. Esim. Carola Herrojen kanssa pellon laidassa, tykkäsin melodiasta. Olin jo 7-8 vuotiaana musafani ihan täysillä, mutten mitään iskelmiä kuunnellut. Aktiivinen iskelmäfanitus alkoi Agentsin kautta 1980-luvun puolivälissä, sieltä tuli Olavi Virrat ja muut. Erityisesti Agents-keikoilla aukesi ihan uusi maailma, joka tuntui paljon stydimmältä kuin sen ajan suomalainen rock esimerkiksi. Olin roots-jäbä ja sain heti kiinni siitä estetiikasta, tuntui, että mennään suoraan jonkun hemmetin olennaisen lähteelle.

Topi ja Agents asioiden ytimessä

Oliko sinulla vaihetta elämässä, jolloin pidit iskelmää jotenkin nolona?

En ehkä nolo sanaa käyttäisi, mutta totta kai iskelmään liittyy myös erittäin voimakkaita huonoja viboja. Menin 1980-90-luvun taitteessa Radio Suomeen töihin ja siitä eteenpäin olen kuullut paljon iskelmää, ja välillä siitä kamasta on tullut painajaisia. Esimerkiksi joistakin iskelmähiteistä on saanut sellaisia övereitä, että elimistö kramppaa heti, kun kuulee. Voihan se olla äärimmäisen rasittavaa ja dorkaa musiikkia. Mutta sama pätee rockiin ja mihin tahansa. Kaikella on pimeä puolensa, iskelmällä se on erityisen pimeä.

- Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäksi?

Aika mahdoton sanoa. Jos pitäisi nimetä iskelmä, jota olen kuunnellut eniten niin ehkä Carolan Penkki,puu ja puistotie. Ja Olavi Virran tietyt biisit, Tyttö metsässä, Luonnonlapsi, uudempi versio. Suomifiiliksellä enemmän jos mennään niin ehkä Taisto Ahlgrenin esittämä Pettäjän tie.

Suomifiilistä

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat vähän valtavirrasta unohtuneita helmiä? Omia salaisuuksia melkein?

Niitä on kertynyt vuosien varrella paljon. En tosin ole ikinä ollut keräilijä eli sellainen superrariteettien metskaaminen ei ole ollut juttuni. Wiola Talvikki on pitkään ollut suursuosikki, sekä jatsijutut että iskelmät. Fredin Oi tuntematon, viisukarsintojen satoa 1960-luvulta. Hieno sovitus, hieno biisi. Dannyn Keskiyöllä samasta lähteestä, ei mikään sikaharvinainen, muttei hittikään varsinaisesti. Tykkään sen tekstistä tosi paljon, Saukin filosofinen satu.

Filosofinen satu

Jos haluaisit esitellä jollekin asialle vihkiintymättömälle millaista iskelmämusiikki on, minkä biisin (tai kaksi tai kolme tai...) soittaisit?

Joku tango ehdottomasti. Olavi Virta ja Täysikuu voisi olla hyvä. Toivo Kärjen sävellys, jossa kaikki kohdallaan ja Virran laulu täydellistä. Baddingin Paratiisi on monumentaalinen levytys, siinä kiteytyy fiiliksen tasolla koko touhu parhaimmillaan. Jari Sillanpää ja Satulinna on aika eeppinen paketti. Sen kun kuuli ensimmäisen kerran, niin ajatteli ”jos tämä ei ole hitti, niin ei mikään”. Toimii täysillä. Carola on lempilaulajani, joten sieltä olisi pakko heittää joku edustamaan tätä skarpimpaa puolta. Vuoriston kellot on hieno.

Ilmiselvä ja eeppinen hitti

Muistatko mikä oli se kimmoke, joka sai ryhtymään niinkin massiiviseen produktioon kuin Iskelmä-Suomi?

Asia on pyörinyt mielessä useamman vuoden, tavallaan itsestään selvänä juttuna. Jos haluaa päästä suomalaisen populaarimusiikin kautta väkeviin tunnelmiin ja perusasioiden äärelle, niin totta hemmetissä iskelmä. Tietyt henkilöhahmot olivat myös inspiraation lähde. Sitä mietti mielessään Jurvaa, Virtaa, Carolaa, Laila Kinnusta, romanilaulajia ja kelasi kuinka vahvoja hahmoja ne on, sekä musiikkinsa että tarinansa puolesta. Toinen tärkeä kimmoke oli kutina siitä, että iskelmä ja rock on ehkä jotenkin ovelasti asettuneet ihmisten mielikuviin nurinpäin. Rock=jännittävä. Iskelmä=tylsä. Vaikka oikeasti dokumenttisarjan aiheena asia on ainakin osittain päinvastoin. Rockia on jauhettu niin paljon joka vinkkelistä, että siitä on vaikea sanoa mitään kovin tuoretta. Rock-Suomi oli mielestäni onnistunut pläjäys. Mutta iskelmässä oli jotenkin enemmän ”voitettavaa”. Näin oletimme, kun Iskelmä-Suomea lähdettiin väsäämään.

Iskelmän vahvaa ydinmehuha

Onko kuvasi iskelmämusiikista ja jopa suomalaisesta musiikkikulttuurista muuttunut ohjelman teon aikana? Millä tavalla?

On muuttunut. En ole vuosikausiin nähnyt musiikkimaailmaa kovin mustavalkoisena, hyvä vs. huono tai oikea vs. väärä-akseleilla ja nyt vielä vähemmän. Tuntuu, että näen vivahteita ja sävyeroja vielä enemmän. Ymmärrän paremmin tiettyjä aiemmin vierastamiani artisteja ja tyylisuuntauksia. Ja se on mielestäni musiikkijournalismin tehtävä: ymmärtää tai ainakin yrittää. Mistä tässä on kysymys? Tuomiot hyvästä ja huonosta ovat yksityiseen musiikkimakuun liittyviä juttuja, niiden varassa ei pääse puusta pitkälle, vaikka niihin hyvin usein juututaan ammattilaistenkin jupinoissa. ”Miten sä voit tollaista paskaa…”. Epäkiinnostavaa pähkäilyä ammatillisesta näkökulmasta.

Mikä oli sykähdyttävin sarjan teon aika koettu hetki?

Monet haastattelut olivat upeita kokemuksia. Haastateltavat ottivat homman tosissaan ja lähtivät oikeasti pohtimaan, mistä iskelmässä musiikkina, ammattina ja kulttuurimuotona on kysymys. Välillä oli tippa linssissä niin puhujalla kun kuulustelijalla. Karismaattisia ja kiinnostavia hahmoja. Erik Lindström oli todella uskomaton. Huumorintajuinen, skarppi ja todella vakuuttava. Ja editointivaihe oli todella antoisa. Oli hieno nähdä, kun hemmetinmoinen aineistoläjä alkaa saada ammattilaisten hyppysissä toimivaa muotoa: kuvat, musiikki ja puheet alkavat elää ja toimia yhdessä. Parasta, mitä voi tehdä työkseen omalla alallani.

Elävän arkiston kooste: Jazzin purema Erik Lindström teki suomalaisille ranskalaista iskelmää.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Toivoisin, että iskelmä katsoisi rohkeasti sekä eteen että taakse. Iskelmä saisi imeä asioita maailmalta ja suodattaa ne suomalaiseksi käyttömusaksi. Luukut auki ja kunnon vaikutteiden tsunamit sisään. Toivoisin myös, että iskelmä ei unohtaisi historiaansa. Aika ajoin saisi tulla uusi Humppaveikot, Solistiyhtye Suomi, Agents tai Yölintu - joku, joka pyyhkii pölyt vanhasta ydinmehusta ja pistäisi siihen uutta fjongaa. En väitä, että ennen kaikki oli paremmin. Mutta en usko, että olisi haitallista, jos tämän ajan alan ammattilaiset tutkisivat esimerkiksi parhaita 1950-70-luvun iskelmäsovituksia ja imisi sieltä sävyjä ja tiettyä pieteettiä nykymeiningin sekaan.

Tähän on hyvä päättää

Teksti: Arttu Tolonen

Elävän arkiston bonus: Iskelmä-Suomella on katto korkealla ja seinät leveällä

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 07 Apr 2013 08:59:00 +0000

Kun rock ja iskelmä paiskasivat kättä

Iskelmä on aina muuttunut, vaikkakin hitaasti. Se on imenyt ajastaan vaikutteita ja sekoittunut uusiin tuuliin. Uuden vuosituhannen iskelmällä on perinteiset elinympäristönsä tanssilavoineen ja tangomarkkinoineen, mutta perinteellä on paljon haastajia.

2010-luvun iskelmän kirkkain nuori naistähti Suvi Teräsniska aloitti Yö-yhtyeen taustalaulajana ja on tehnyt juurilleen kunniaa levyttämällä joukon Yön klassikoita.

Yö ja muut 1980-luvun suomirockbändit mielsivät itsensä vastavoimaksi laskelmoidulle, ammattilaisten tekemälle iskelmälle, mutta 2000-luvulla ne ovat ehdottomasti muuttuneet osaksi iskelmän suurta perhettä.

Kaupallisten radioiden esiinmarssi lisäsi murroksen voimaa. Vuonna 1993 menestykseen ampaisseen Laura Voutilaisen ensimmäisillä levytyksillä kuului vielä tiivis yhteys perinteiseen iskelmään, mutta samana vuonna vielä huimempaan suosioon noussut Kaija Koo oli musiikillisesti jo hyvin kaukana tanssilavojen perusmateriaalista. Popiskelmän muita 1990-luvun pioneereja olivat mm. Samuli Edelmann, Anna Eriksson sekä tanssipoppia iskelmään yhdistäneet Aikakone ja Tauski.

Radiossa soivalla popiskelmällä ei pärjää lavoilla, joiden suursuosikkeina ovat vuodesta toiseen pysyneet Souvarien kaltaiset luotettavat perustanssicombot. Alan uudeksi suurnimeksi kohosi 1990-luvulla Tanssiorkesteri Yölintu. Huiman lavasuosion 2000-luvulla saavuttanut Anne Mattila on nöyrästi kunnioittanut tanssittavuuden vaatimuksia, mutta osa tanssiyleisöstä kohotteli kulmakarvojaan hänenkin Perutaan häät -hittinsä humoristiselle arkirealismille. Lavaiskelmä on perusluonteeltaan turvallisuushakuista, se ei saa olla liian vaikeaa tai raflaavaa.

Uudella vuosituhannella on entistä vaikeampi sanoa, missä iskelmän raja kulkee. "Iskelmäperheeseen" ja iskelmäradioiden toimialaan kuuluvat – tahtoen tai tahtomattaan – esimerkiksi popiskelmää tekevä Juha Tapio, suomirockiin nojaava Arttu Wiskari, iskelmään rock-rosoa tuovat Tuure Kilpeläinen ja Mariska tai rootsmusiikin pohjalta ponnistava lauluntekijä Timo Kiiskinen. Voi kysyä, onko musiikillisilla raja-aidoilla ja määritelmillä enää mitään merkitystä.

Iskelmä on joka tapauksessa aina omaksunut maailmalta uusinta uutta ja muovannut sen suomalaisille sopivaksi käyttötaiteeksi, joka aikojen saatossa on alettu mieltää supisuomalaiseksi, kansalliseksi kulttuuriomaisuudeksi. Jos iskelmän jatkumo halutaan näivettää, sen voi tehdä kahdella tapaa: joko lyömällä ikkunat kiinni ympäröivään maailmaan ja hirttäytymällä perinteeseen tai vaihtoehtoisesti – ja yhtä tuhoisasti – unohtamalla historian ja uskomalla vain viimeisimpään hittiin, uusimpaan ”iskelmään”.

Iskelmä-Suomella on katto korkealla ja seinät leveällä -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Iskelmä-Suomi: Elämän valttikortit

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 31 Mar 2013 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 1.4. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Martti Servo tunnetaan Martti Servo ja Napander -yhtyeen keulakuvana. Aitiopaikaltaan tämän suomalaisen musiikin maantielaivan nokkakoristeena sekä Martti Servo ja yösydän -chattiohjelman juontajana Servo on tarkkaillut maamme elämänmenoa saalistavan pantterin tarkkaavaisuudella. Tässä muutama huomio.

Mikä on varhaisin iskelmään liittyvä muisto?

Iskelmämuistoni ovat ohuet kuin kurkkupurkin kultaus. Elähdyttävimmät muistoni liittyvät isosiskoni c-kasetteihin, jotka sisälsivät Isokynä Lindholmia, David Bowieta, Procol Harumia ja ELOa. Lähimpänä iskelmää lienee Kirkan Leijat. Se kyllä sai lapsen ymmälleen - tekstin pohdinta kohosi hetkessä kymmenistä metreistä stratosfääriin.

Stratosfääriin.

Mikä on eka iskelmä, josta muistat oikeasti tykänneesi itsenäisenä tahtokappaleena, jonka mielipiteet eroavat vanhempien vastaavista?

Vanhempien mielipiteet ovat mysteeri. Mutta Carolan Rakkauden jälkeen on pysäyttävä aina vaan.

Carola oli maailmanluokan laulaja

Oliko sinulla vaihetta elämässä jolloin pidit iskelmää jotenkin nolona?

Tajuntani on väkisinkin iskelmän kyllästämä. Joskus oli luonnollisesti vaihe, jolloin moinen kyllästys tympi. Iskelmän kieltäminen ja vastaanrimpulointi oli tapetilla. Moinen on kuitenkin täysin turhaa touhua. Jos iskelmää pitää nolona, saattaa itse muljahtaa nolon puolelle.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäksi?

Erittäin vaikea kysymys. Olavi Virran tuotannosta luonnollisesti löytyisi vaikka mitä. Vastaan kuitenkin Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei.

"Vain pieni tuuli joskus voi liekin sammuttaa taas toisinaan se myrskyn kestää voi".

Ei paljonkaan lisättävää tuohon.

Syvällistä pohdintaa.

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat valtavirrasta unohtuneita helmiä?

Tämä menee kyllä taas iskelmän veteen piirrettyjä rajoja koetellen. Mutta ihan vasta löysin pitkän ajan jälkeen uudestaan Kalle Fält Bandin kappaleen Saari.

Iskelmää vai jotain muuta?

Jos haluaisit esitellä asiaan vihkiytymättömälle millaista iskelmämusiikki on, minkä biisin (tai kaksi tai kolme tai...) soittaisit?

Yksi riittää. Asia pitää tehdä yleispätevästi selväksi. Luulenpa, että Katri Helenan Katson autiota hiekkarantaa sisältää kaikki tarvittavat vastaukset.

Yksi Katri Helenan kauneimpia balladeja.

Mikä on elämäniloisin slaavilaista melankoliaa huokuva biisi, joka sinulle tulee mieleen?

Oleg Melnikin Vapaa taas niin oon.

Millä tavoin suomalainen versio slaavilaisesta melankoliasta eroaa siitä alkuperäisestä artikkelista?
Mitkä ovat oleellisimmat erot suomalaisen ja venäläisen musiikin väliset erot?

Venäläisillä on Volga ja meillä Iijoki.

Onko iskelmän ja bluesin välillä mielestäsi yhteyttä?

Ei niillä ole mitään yhteistä. Paitsi että molemmat ovat kansalaisten musiikkia.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Toivotan iskelmälle oikein mukavaa kevättä ja koko loppuvuotta.

Elävän arkiston bonus: Iskelmä-Suomi on murheellisten laulujen maa

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 31 Mar 2013 09:59:00 +0000

Jamppa Tuominen vuonna 1979.

1970-luvulla molli-iskelmän uudeksi tähdeksi nousi Jamppa Tuominen, jonka suuria hittejä olivat mm. Veikko Juntusen kirjoittamat Aamu toi, ilta vei ja Kevään ensi kukkanen. 1970-luvun levytuottajat eivät aluksi uskoneet sen paremmin Tuomisen melankoliaa tihkuvaan tenoriin kuin Juntusen beat-iskelmiin, mutta kun julkaisija viimein löytyi, menestys oli hurja.

Suomalaisen miehen tietä raastavasti kuvaava Yksinäinen herätti monissa myös hilpeyttä, ja kevyen musiikin vuosikonsertissa 1979 se esiteltiinkin kuuluvaksi sarjaan ”tanssi yli hautojen”.

Yksinäisen esiinnostama kuolema-tematiikka oli keskiössä myös Matin ja Tepon menestyskappaleissa Et voi tulla rajan taa ja Pidä itsestäsi huolta.

Vexi Salmen ja Heikki Annalan Elämän valttikortit oli tarkoitettu vitsiksi, mutta sille kävi samoin kuin Kari Kuuvan Tango Pelargonialle 1960-luvulla: parodia otettiin tosissaan, ja levyt riistettiin käsistä.

Mollimelankolialla on Suomessa pitkät juuret. 1970-luvun suosituin suomalaisartisti Erkki Junkkarinen tukeutui ohjelmistovalinnoissaan 1930-luvun valsseihin ja tangoihin, joista monet olivat peräisin venäläisestä molliromanssista vaikutteita saaneen Georg Malmsténin kynästä. Sotien jälkeen Toivo Kärjestä tuli kotimaisen mollimelankolian johtava säveltäjänimi. Jos helmiä kyynelet ois on näyte sanoittaja Helena Eevan tuotannosta, jonka ydinmehua oli suru menetetystä rakkaudesta.

Monet myöhemmät molli-iskelmät, kuten vaikkapa Kake Randelinin levyttämä Kirje kotiin, ovat kytkeytyneet sellaisiin kokonaisia ihmismassoja koskettaviin tapahtumiin kuin maaltapako tai siirtolaisuus. Laulujen haikeus edustaa kuulijoille usein paradoksaalisesti surun ja ahdistuksen vastavoimaa: murheellinen musiikki auttaa kestämään elämän murheita. Timo Koivusalon kirjoittama Kuurankukka on oiva esimerkki 1990-luvun lamavuosien terapeuttisesta surumusiikista.

Mollin pitkä linja kuuluu niin uuden vuosituhannen uusiskelmässä kuin eri vuosikymmenten suomirokissa. Parodiaksi iskelmän alakulo vääntyi Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maassa.

Iskelmä-Suomi on murheellisten laulujen maa -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Ilta Iskelmä-Suomessa

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 28 Mar 2013 09:23:15 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

TV1 perjantaina 29.3. klo 21.50 - 22.50, uusinta lauantaina 30.3. klo 13.55 - 14.55. Areenassa ensiesityksestä 30 päivää.

Helsingin Tavastia-klubilla 21.2. kuvatussa Iskelmä-Suomi -konsertissa tuore kolminkertainen Emma-voittaja Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani johdattaa kuulijat kaihomusiikin maailmoihin. Kokoonpano on tehnyt myös Iskelmä-Suomi -sarjan tunnuskappaleen. Yhtyeen vierailijoina nähdään elävä legenda Markus Allan, nouseva lauluntekijä Yona ja laulyhtye Suora lähetys. Konsertin on ohjannut Timo Suomi.

Iskelmä-Suomen tunnuskappale: Onnenmaa

Iskelmä-Suomi: Mä joka päivä töitä teen

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 24 Mar 2013 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 25.3. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Jokainen musiikin genre synnyttää omat taustamuusikkolegendansa ja Suomen kokoisessa maassa ne legendat yleensä toimivat soittavat oikeastaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, jos mielivät itsensä soittamisella elättää. Yksi suomalaisen musiikin konehuoneen legendoja on rumpali Anssi Nykänen, jonka CV:stä löytyy kaikkea basisti/säveltäjä Pekka Pohjolasta iskelmätähti Paula Koivuniemeen ja underground-konemusaan K-X-P:n riveissä.

- Mulla on aika kummallinen musiikillinen tausta, koska olen viiden vanhasta joutunut kuuntelemaan veljeni takia Jimi Hendrixiä ja Creamiä. Varmaan se varhaisin muisto on se, että on radiosta sattunut kuulemaan iskelmää ja miettinyt, ”ahaa, tällaistakin musaa on olemassa”. Kyllähän mä aloin jo kymmenen tai yhdentoista vanhana heittämään humppakeikkaa.

Sitä ei siis tullut lapsena kuunneltua kotona?

- Ei oikeastaan, mutta ei se mulle koskaan mikään kirosanakaan ollut. Veli tosiaan soitti kitaraa ja sillä oli selkeä setti: Cream, Traffic, Muddy Waters, Rory Gallagher… Ihan sitä klassikkokamaa. Sitä tuli kuunneltua nuorena. Aina kun veli lähti pois himasta, mä menin salaa kuuntelemaan ja yritin ujuttaa ne levyt takaisin just samaan kohtaan mistä otin.

Isä tykkäsi enemmän swing-tyylisestä musasta. Dallapésta. Se on sinällään ihmeellistä, koska me ei oltu mitään kaupunkilaisia vaan tosi maalta, Keski-Suomesta. Mutta on niitä mieleen jäänyt, kuten esimerkiksi Läähätän ja läkähdyn. Sen kun kuuli, niin alkoi heti miettiä, että mitä ihmettä tämä on…

Markku Karjalainen on vanttera voimapussi.

Pakostihan sieltä on vuosien varrella altistunut upeille tangoille ja Katri Helenan klassikoille. Mä luulen, että se on aika alitajuista mulla. En muista yhtä biisiä tai ajanjaksoa, johon liittyisi sellainen ”nyt alan kuuntelemaan iskelmää” -hetki. Kyllähän nämä ovat osa jokaisen koskaan radion avanneen suomalaisen kokemusta.

Yleisesti ottaen ehkä enemmän jäänyt mieleen hahmot kuin biisit. Fredi erottui sekä hahmona että laulajana. Siitä kuuli heti, että se on kova laulaja.

Ja onhan Fredin musiikkikin ihan omalla tasollaan monesti.

Nimenomaan!

Soittamisen aloitit kuitenkin rockin parissa?

Joo, ihan selkeästi. Ja olin jossain vaiheessa teininä tosi puritaaninenkin sen suhteen. En kuunnellut juurikaan suomalaista musiikkia, varsinkaan suomirockia. Ainoastaan amerikkalaista. Olin tosi tiukkis. Mutta se johtui lähinnä siitä, että halusin selvittää itselleni, miten se musiikki toimi eli istuin pihamökissä kelanauhurin kanssa ja soitin samoja biisejä uudestaan ja uudestaan.

Rockin kauttahan se lähti, mutta kun lähti sinne humppakolmion keikoille pikkupoikana, niin aika nopeasti tajusi ne tilanteen lainalaisuudet. Ajauduin siihen hommaan ihan vahingossa isän hirviporukan kautta. Siellä oli haitaristi, jonka bändistä puuttui rumpali. Ne opetti aika nopeasti, miten niitä biisejä soitetaan ja mistä on kysymys. Ja tässä tuli se alitajunta sitten mukaan kuvioon. Eli niitä osasikin jo soittaa, koska oli radiosta kuullut sitä soundia. Humppa oli siihen the thing.

Mitä matskua te veditte?

Kauhasen Lasse oli haitaristi ja sillä mahtava keikan kaari. Sen tajusi jo aika nuorena, että miten se toimii. Aluksi vedettiin jenkkaa, valssia ja humpat, ja sitten aina siinä vaiheessa, kun haitaristi oli käynyt ”kulman takana” ja In The Mood lähtee, niin siitä tiesi, että nyt on kovat meiningit.

Hiukan erilainen versio standardista.

Mä olin 12 ja vuosi taisi olla 1977. Jätkän humppa oli iso hitti lavoilla.

Perusasioiden äärellä.

Eli samalla draaman kaarella kuin muutkin?

Joo, siis eihän se mitään Allman Brothersia tai Little Featiä ollut, mutta jälkeenpäin on monesti huomannut, että siitä on ollut aika paljon hyötyä. Se oli helvetin hyvä koulu. Sen ”glamourin” tajusi heti ekana päivänä, kun istui autossa pikkupoikana, likistettynä pieneen tilaan basarin viereen.
Varsinkin nyt, kun on päässyt soittamaan niinkin hienoon bändiin kuin Dallapé, niin tajuaa miten tärkeitä asioita siinä oppi. Kyllä se palo soittamiseen lähti näistä jutuista.

Se oli varmaan hauskaa hommaa siinä iässä.

Kyllähän sillä sai ostettua aika paljon enemmän suklaata ja tikkareita kuin normaalilla viikkorahalla. Ja leluja. Yksi tärkeä juttu, jonka huomasin noina vuosina oli, että ne mua huomattavasti vanhemmat kanssasoittajat kyllä diggasivat siitä meiningistä, joka mun soittoon tuli rokkipuolelta. En mä osannut muullakaan tavalla sitä humppaa soittaa. Silloin tajusi, että se meininki on tärkein ja ettei rokkipuoli ei mitenkään eroa tanssimusasta. Kumpaakin voi soittaa samalla etukenolla. Ja kyllähän tuon lajin kovimmissa haitaristeissa on usein enemmän rokkia kuin rokkijätkissä. Eli tajusin humppakolmiossa soittaessani, että se mun sapluuna oli aika hyvä.

Piditkö missään vaiheessa taukoa humppahommista soittajana?

Kyllä mulla oli pari vuotta, jolloin soitin vain omissa bändeissä, mutta kyllä meillä oli jo lukiossa bändi, jossa soitettiin kapakoissa. Säestimme Kari Tapiota, Mattia ja Teppoa ja muita vastaavia.

Muistan ekan keikan Kari Tapion kanssa, Äänekosken Hirvessä. Olin 16- tai 17-vuotias. Keikka alkoi ja Klabbi tuli lavalle ja ilmeisen kova viikko oli takana. Kääntyi muhun ja sanoi: ”Preeriakomppi. Lähtee yy-kaa-koo-nee!” Mä istuin siinä kapulat kädessä, huuli pyöreänä ja mietin, että mitä ihmettä.
Onneksi tajusin soittaa sitä dunkku-dinkki-dunkku-dinkki -rytmiä. Klabbi katsoi taakseen, nyökkäsi ja sanoi: ”Hyvä.” Sittemmin meistä tuli kaverit. 10 tai 15 vuotta myöhemmin.

Arja Koriseva tuli jossain vaiheessa bändin solistiksi. Ennen kuin hänestä tuli THE Arja Koriseva. Tämä oli joskus 1984 tienoilla.

THE Arja Koriseva vuonna 1989.

Teimme pari vuotta keikkaa ja sitten jossain vaiheessa huomasin asuvani Mannerheimintiellä Helsingissä.

Aiemmasta sanomastasi huolimatta, tuleeko mieleen mikä oli ensimmäinen iskelmäbiisi, jota ihan oikeasti rakastit?

Kyllä Katson autiota hiekkarantaa on sellainen. Se on todella hieno biisi ja tietynlainen ajankuva jos soittamisesta puhutaan. Siinä on sen ajan svengi.

1970-luvun lopun svengi.

Rauno Lehtisellä oli ihan mieletön määrä todella hienoa viihdemusaa, sellaisella Burt Bacharach -otteella, kuten Valot kaupungin. Jos sitä kuulee sattumalta, niin ei missään vaiheessa ajattele, että tämä kuulostaa suomalaiselta.

Maailmanluokan menoa

Toiset meistä on myös ihan klassikko, sekä Laila Kinnusen Jobimin tyyliin tekemä että Pepe & Paradisen oma.

Yksi suurimpia suomalaisia sävellyksiä.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

Mulla ja sisarella on sama heikko kohta: Tapio Heinonen. Huikea artisti. Keikkabussissa on vapaapäivinä herkässä tilassa Heinosta kuunneltu ja itketty. Jos yhden biisin saa vaan valita, niin tämä olisi. Ihan helvetin hieno laulaja. Uniikki soundi. Klabbi diggas tosi paljon Heinosesta myös.

Heinosen tulkintaa vuodelta 1970.

Klabbi levyttikin En kadu mitään. Klabilla oli tapana tulla studioon ja se tiesi, että mäkin diggaan. Molemmat sai mahtavan meiningin kun se veti sen. Soitteli vielä miksauksistakin ja piti puhelinta kaiuttimien lähellä, että ”Kuuntele! Kuuntele!”

Oliko se tyypillistä, että laulaja tulee studioon? Mä olen kuullut, että aina ei soittaessa edes välttämättä tiedetty, kenelle sitä biisiä tehdään?

Joo, totta kai yleisintähän tuo oli, kun tehtiin iskelmäpohjia. Ei tuottajakaan aina tiennyt, kenelle se oli loppujen lopuksi menossa.

Vähän sellainen jamaikalainen lähestymistapa?

Heh. Nimenomaan.

Periaatteessahan sitä tiedettiin, kenelle sitä levyä tehtiin, koska yksissä sessioissa kuitenkin äänitettiin aina useita biisejä, mutta sitten yhtäkkiä se saattoikin olla ihan eri artistin levyllä. Ja sitten kun tietokoneelle äänitys yleistyi, niin sen yhteen biisin soitetun rumpuraidan saattoikin kuulla ihan muussa biisissä.

Mutta, joo, harvoin artisti oli paikalla. Klabbi oli sellainen, joka halusi olla paikalla. Ja Matti ja Teppo. Mutta ne ovat erikoistatapauksia. Matti tekee itse biisit ja ne ovat helvetin tarkkoja nimenomaan siitä ns. groovesta. Mä kutsun sitä atomigrooveksi. Ne haluaa, että se ajaa koko ajan vähän. Vaikka soittaisi koneiden kanssa, niin pitää ajaa. Se on aina sillä rajalla, ettei mene yli ja niissä sessioissa tulee hiki. Hirveä meininki täytyy olla koko ajan. Se on hienoa ja kunnioitettavaa. Niillä on ihan oma soundi. Sellaista ei ole kellään muulla ja musta se on ihan oma genrensä: Matti ja Teppo -musiikki. Soittaessa tuntuu, että siinä on koko ajan tosi aggressiivinen meininki.

Tässä mennään sillä rajalla.

Niiden kanssa on kyllä nastaa tehdä musiikkia. Ne välittää tästä hommasta eikä niille mene pohja läpi, jos sitä niiden meininkiä ei ole.

Milloin aloitit iskelmäsessiohommat?

Ensimmäinen taisi olla Kirkan Surun pyyhit silmistäin.

Kirka ensiesittää klassikon.

Kitaristi Juha Björninen suositteli mua sinne. Sillä tavalla se lähtee. Joku suosittelee sua ja sitten sä olet uutena naamana hetken muodissa, mutta sitten se tasautuu.

Mä en ollut enää sitä soittajakantaa, joka soittaisi ainoastaan studiossa. Soitin kyllä tosi paljon studiossa ja soitan vieläkin jonkin verran. Teen siis musaa koko ajan, koska olen musadiggari en voisi kuvitella olevani tekemättä.

Et tule tekemään samaa kuin Heikki Laurila ja laittamaan soitin naulaan heti, kun eläkeikä koittaa.

En. Ei tule käymään niin. Mä taidan kuolla rumpujen sekaan pihamökkiin.

Siihen aikaan tehtiin aika paljon iskelmäkeikkaa, mutta mä olin aina jossain bändissä tai olin rock-kuvioissa tai jonkin muunlaista musiikkia. En ole siis koskaan erottanut niitä tyylejä toisistaan, koska ainahan sitä yritetään soittaa mahdollisimman hyvin ne jutut. Onneksi tykkään kaikenlaisesta musiikista. Se tekee soittamisen helpommaksi.

Teetkö yhä iskelmähommia vai jäikö se 1990-luvulle?

Kyllä mä teen vielä. Olen ollut mm. Paula Koivuniemen bändissä seitsemän vuotta.

Nykänen kannuttaa. Koivuniemen tausta Provinssirockissa.

Se on muuten käytännössä sama bändi kuin Nylon Beatin taustalla.

Rajat ovat aika häilyviä.

Niin, jos ajattelet Himos Festivaalia, joka on rock-festivaali. Sitten viikkoa myöhemmin on Himoksella iskelmäfestivaali ja puolet artisteista on samoja. Ja yleisössä on aika paljon samaa jengiä. Yö voi soittaa kummallakin. Samoin Popeda. Ja se mitä iskelmäradio soittaa nykyään, olisi ollut parikymmentä vuotta sitten poppia. Nyt se menee ihan täydestä iskelmänä.

Jenkeissä uusi country kuulostaa huomattavan usein 1980-luvun stadionrockilta.

Se on Amerikan perusmusiikkia, jota siellä on tehty iät ja ajat. Lisäämällä siihen viulun, siitä tulee countrya.

Onko hommien tekeminen muuttunut paljon vuosien varrella?

Mulla oli onnea ja aloitin sellaisena aikana, että oli vielä isompia bändejä studiossa, eli tehtiin kunnon komppisessioita: basso, pari kitaraa, kiipparit ja rummut. Nykyään löytää itsensä yksin studiossa aika usein. Porukka tekee tosi paljon kotonaan, koska niitä tiedostoja on helppo siirtää, mutta rummut täytyy aina tehdä jossain huoneessa ja hyvillä mikrofoneilla, eli se ei ole muuttunut.

Onneksi en tajua tekniikasta mitään. Muuten mullakin olisi pihamökissä ollut jo iät ajat sellaiset kamat. Musta on kiva, jos on edes se äänittäjä, jonka kanssa jauhaa paskaa. Ja joltain voi kysyä, että mitä mieltä on. Itse saattaa jäädä junnaamaan jotain täysin epäolennaista. Ja onhan tuo osien leikkely tietty muuttanut asioita aika paljon. Mutta lähtökohta ei ole muuttunut. Kaikki yrittävät yhä tehdä mahdollisimman hyvän levyn mahdollisimman hyvillä biiseillä.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Hyvää. 1990-luvulla povattiin iskelmän kuolemaa, koska kaikki halusivat soittaa rokkia, mutta nyt se on taas pinnalla ja kaikenikäiset diggaavat. Ja sitä, miten ei tule enää uusia kiinnostavia artisteja, mutta aina niitä tulee. Jos puhutaan starboista, niin ovathan ne aika pitkälle Katri Helenaa, Jari Sillanpäätä, Arjaa ja muita, niin ne ovat vielä aika vanhaa perua, eli uusia ei sillä saralla ole syntynyt. Mutta jos ajatellaan vaikka Suvi Teräsniskaa, niin se on hyvä laulaja ja sillä tulee olemaan pitkä ura. Se on sen oloinen, että se haluaa laulaa. Erikssonin Anna on pysyvä ihan omaa jääräpäisyyttään.

Robinilla voisi aikuisempana olla potentiaalia tällä saralla.

Ihan varmaan, jos se haluaa vielä teini-iän jälkeen jatkaa. Eli kyllä ne uudet tähdet sieltä tulevat. Musalla on hieno tulevaisuus ja iskelmällä myös, koska iskelmä on musaa.

Elävän arkiston bonus: Iskelmän ammattilaisten veri punnitaan tien päällä

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 24 Mar 2013 09:59:00 +0000

Seitsemän seinähullua veljestä Ruotsin kiertueella

Iskelmän tarina kertoo nuoren viihdekulttuurin villistä lännestä, jonne hitaasti saapuu järjestys. Sen hulluimpina vuosina rahaa kannettiin jätesäkeissä ja sekalaiset managerit hoitivat bisnestä vodkan vauhdittamina. Tämän ajan legendaarisin hahmo oli omaperäinen Tappi Suojanen, joka kauppasi näkövammaista laulajaa ”Suomen Ray Charlesina” ja kuskasi Peyton Place -sarjan orvon oloista tähtinäyttelijää ympäri juhannus-Suomea.

Jotkut kylmät faktat muusikon karussa ammatissa eivät muutu: Seitsemän Seinähullun keikkadokumentti vuodelta 1970 antaa kuvaa siitä, miten tien päällä maisemat alkavat näyttää samoilta ja pääasialliseksi näköalaksi muuttuu maantien keskiviiva.

Iskelmätuotanto on palveluala, joka vaatii myös palveluasennetta. 1960-luvun Keikka-näytelmä kuvaa takavuosikymmenten keikkasoittajille tuttua ristiriitaa: jazzia rakastavat muusikot joutuvat tienaamaan leipänsä tangoilla ja valsseilla, ja raskasta työtä kompensoidaan raskailla huveilla. Jopa menestyneen tähden elämä oli Suomessa kaukana glamourista. Julkisen eläimen asema kiteytyy Fredin muistelmassa, jossa hädin tuskin puhumaan oppineet osoittelevat kadulla: "Kato Fredi menee!"

Viihdyttäjän työ on raskasta, mutta myös rakasta. "Kun on onnistunut saamaan edes yhden ihmisen hyvälle tuulelle, silloin kulkurin on kiva ajaa kotiin", Kari Tapio tiivistää keikkailun olemuksen omalta kohdaltaan.

Teollisinta iskelmäalan työ on aina ollut äänitetuotannossa. Suomen johtavaksi populaarimusiikin tehtaaksi nousi 1960-luvun lopulta alkaen Helsingin Pitäjänmäessä sijaitseva Finnvox-studio.

Iskelmän ammattilaisten veri punnitaan tien päällä -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Elävä arkisto: Managerilegenda myi kaikkea mikä liikkui

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 24 Mar 2013 09:58:00 +0000

Tauno "Tappi" Suojanen haistoi rahan

Sokean José Felicianon noustua myyntilistoille Tauno "Tappi" Suojanen alkoi markkinoida näkövammaista Kari Purhosta "Suomen Ray Charlesina”. Tampereella opiskelleelle ugandalaiselle hän opetti laulun Isontalon Antista, lykkäsi bongorummut syliin ja myi keikoille iskulauseella ”aito neekeri laulaa suomeksi”.

Kun Martti Innasen laulu Gunnar-pässistä nousi hitiksi, Suojanen keksi kiinnittää laulajan kesäkiertueen vierailevaksi tähdeksi oikean pässin. Se viihdytti yleisöä tekemällä aloituskappaleen aikana tarpeensa lavalle.

Suojasen muistetuimpia ideoita oli tuoda täkäläisille juhannustulille Peyton Place -televisiosarjasta tuttu näyttelijä Ryan O'Neal. Erinäisten sotkujen seurauksena mitään aavistamaton näyttelijä kaapattiin mukaan Kööpenhaminan kentältä, häntä kiidätettiin ympäri Suomea vesitasolla ja lopulta Suojasen mökille, jossa humalainen isäntä kiskoi järkyttynyttä vierasta väkisin saunaan.

Managerilegenda Tappi Suojanen myi kaikkea mikä liikkui -kooste löytyy täältä.

Teksti: Jukka Lindfors / Elävä arkisto

Iskelmä-Suomi: Show Must Go On

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 17 Mar 2013 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

EnsiesitysYle Teema 18.3. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Lähes kaikki valtavirtamusiikki on nykyään iskelmämusiikkia. Rap on iskelmää, pop on iskelmää, reggae on iskelmää ja rock on ollut iskelmää jo toista vuosikymmentä. Vain puhdas metallimusiikki on säilynyt iskelmän valloitusretkeltä. Rajan voi vetää myös siihen, että musiikki, joka ei soi radioissa, ei ole iskelmää. Iskelmäksi voidaan kutsua musiikkia jonka ainoana tarkoituksena on viihdyttää, tanssittaa ja joka ei häiritse ketään tai ole liian ”vaikeaa”.

Ennen musiikkiteollisuus katsoi, että parhaaseen taloudelliseen tuottoon päästään useilla eri genreillä ja mahdollisimman persoonallisilla ja karismaattisilla artisteilla. Musiikintekijöillä oli valtava tarve julistaa tärkeiksi kokemiaan asioita. Musiikki oli luonteva kanava purkaa maailmantuskaa ja rakkautta. Sillä pystyi vielä vaikuttamaan, sillä oli tehtävä.

Iskelmämusiikki taas on alunperin lavatanssikansan ylläpitämä perinne, ja iskelmätähden tehtävä on olla tämän yleisön palvelija. Pitkästymiseen asti saa esiintyjien haastatteluista lukea, miten he antavat kansalle, mitä kansa haluaa. Monelle suurelle suomalaiselle taiteilijalle juuri tämä on ollut tuhon tie. Mm. Virta ja Kinnunen olivat aivan liian lahjakkaita laulajia tekemään tanssimuusikon työtä. Heitä hehkutetaan legendoina, mutta kumpikin kuolivat hyljättyinä ja unohdettuina. Heille olisi voinut antaa enemmän arvoa silloin kun sen aika oli, kun sillä olisi vielä ollut jotain merkitystä.

Kinnusen ei tarvitse hävetä edes Basseyn rinnalla… ja nuo lavasteet…

Maailman musiikkia

Itse kunnioitan rehellisyyttä kaikissa taiteen muodoissa. Myös Iskelmässä. Arvostan mm. Irwinin rehellisyyttä. Hän eli niin kuin lauloi.

Rehellistä ajankuvaa

Arvostan Jukka Kuoppamäen maailmaa halaavaa rakkautta. Hän on laulujensa kuva. Kuten Vexi Salmikin ohjelmassa sanoi, tällaisia henkilöitä ei koskaan enää tule. He ovat aitoja ja siksi koskettavia, eivät mitään levy-yhtiön aamukahvipalaverin tuotteita.

Jukka, Mikko ja hyppykeppi

Levyteollisuuden romahduksen ja mediamurroksen johdosta 2000-luvun loppupuolella, asiat kääntyivät täydellisesti päälaelleen. Valtavirta muuttui keskinkertaisuuden ihailuksi ja kaikki persoonallisuus koettiin uhaksi taloudelliselle menestykselle. Levy-yhtiöt ja viihdeteollisuus aloittivat globaalisti valtavan nostalgia- kampanjan, joka tietysti perustuu siihen, että sodanjälkeiset sukupolvet olivat tulossa muisteluikään ja he tulisivat olemaan suurin kuluttajaryhmä. Olen ollut hyvin yllättynyt sitä, miten hyvin retroilu on purrut myös nuoriin ympäri maailmaa. Iskelmästä on tullut myös teinien musiikkia.

Nyt on keskinkertaisuuden aika. Kaikki on iskelmää. Musiikki, elokuvateollisuus, kirjallisuus, ja voisin jopa sanoa, että suomalaisuus on iskelmää.

Teksti: Anna Eriksson
Videot valitsi Arttu Tolonen

Elävän arkiston bonus: Show pyörii ja iskelmä-Suomen rajat paukkuvat

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 17 Mar 2013 09:59:00 +0000

Danny Rock Side Storyn väkivaltakohtauksessa

Iskelmätähteyteen kuuluu kasvun logiikka: se pyrkii joskus olemaan "elämää suurempaa". 1960-luku synnytti modernin suomalaisen vastineen Elviksen ja Tom Jonesin edustamalle maailmoja syleilevälle estraditähteydelle. Musiikin ja laululyriikan suurieleisyys heijastui estradi-iskelmässä myös artistien tapaan esittää asiansa. Kansainvälisen viihde-estetiikan ja kotimaisen reaalitodellisuuden yhdistäminen ei sujunut täysin kivuttomasti.

Kotimaisen lavakulttuurin keskeinen mullistaja oli Danny, joka jo varhaisessa vaiheessa asetti tavoitteekseen ”esittää hyvää popmusiikkia teatterin keinoin”. D-tuotannon kesäkiertueiden näyttävät lavaspektaakkelit olivat täysin uutta maassa, jossa esiintyjät olivat siihen asti seisoneet jäyhinä paikallaan. Esityksissä käsiteltiin myös maailmantapahtumia ja yhteiskunnallisia aiheita, kuten Vietnamin sotaa, väkivaltaa tai huumeongelmaa, tosin vain ”leikkimielisen osallistumisen” merkeissä. Dannyn showohjelmisto poikkesi melkoisesti hänen levytysrepertoaaristaan, eikä menestys kiertuerintamalla välttämättä näkynyt enää 1970-luvun levylistoilla.

Tapani Kansa teki läpimurtonsa vuonna 1968 paatosta uhkuvalla Delilah-käännöshitillä. Seuraavalla vuosikymmenellä hittiputki ehtyi joksikin aikaa, kunnes Jukka Kuoppamäen säveltämä R-a-k-a-s ampaisi vuonna 1976 myyntitilastojen kärkeen. Rockabillykuumeen vallatessa Suomea Kansa rakensi kesäshow’nsa rocknostalgian varaan ja niitti suosiota koomisella Rokkivaari Hotasellaan. Kansa esitti laulujen lisäksi kuuluvasti myös mielipiteensä viihde-elämästä. Huoli nuorison syrjäytymisestä ja näköalattomuudesta ilmeni myös Kansan monissa ”yhteiskunnallisissa iskelmissä”. Tapani Kansan käsitys siitä, mitä iskelmäalulaja saa laulaa, poikkesi muutenkin radikaalisti totunnaisesta. Iso ääni riitti kunnianhimoisiinkin tulkintoihin, ja löytöretket ulottuivat vuosi vuodelta laajemmalle ja veikin taiteilijan tanssilavoilta konserttisaleihin.

Jari Sillanpää voitti vuonna 1995 tangokuninkaan tittelin. Hänen läpimurtonsa levymarkkinoilla oli Jukka Kuoppamäen kirjoittama Satulinna. Komea ja puhdasääninen laulaja saavutti lavoilla valtavan suosion. Sillanpää omasi epäsuomalaisen kepeän ja värikkään lavakarisman, joka ei taipunut iskelmän normeihin. Tanssilavojen orjallisen ”kaksi tangoa - kaksi humppaa - kaksi valssia”-kaavan sijaan hän halusi tuoda teatraalisempaa ”show’ta”. Huvijärjestäjien vastahakoisuudesta huolimatta Sillanpää piti päänsä ja löysi visioilleen toteutusväyliä konsertti- ja ravintoestradeilta.

Anna Erikssonilla on monen muun kollegan tavoin myös soul- ja rockmenneisyys. Ensimmäisiä iskelmämenestyksiä oli käännösversio Ruotsin euroviisusta Juliet ja Joonatan. Erikssonista tuli nopeasti yksi Suomen menestyneimmistä naislaulajista, 2000-luvun popvaikutteisen iskelmän edelläkävijä ja soittolistojen valtiatar, jonka isoimpia hittejä oli Kun katsoit minuun. Hurjatahtinen tanssikeikkailu ja menestyslevyjen urakointi poltti laulajan kuitenkin ennen pitkää loppuun. Uran jatkamisen kannalta ratkaisevaa oli, että Eriksson alkoi tehdä omia kappaleita. Vuonna 2010 hän julkaisi ensimmäisen englanninkielisen albuminsa. Arto Nybergin haastattelussa Eriksson totesi tuolloin olevansa epävarma siitä, kuuluiko enää laisinkaan iskelmän piiriin.

Show pyörii ja iskelmä-Suomen rajat paukkuvat -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Iskelmä-Suomi: Sininen ja valkoinen

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 10 Mar 2013 08:15:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 11.3. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Paleface-nimellä paremmin tunnettu Karri Miettinenkin kuuli aika paljon iskelmää perhepiirissä lapsena, mutta omaan musiikkidiggailuun se ei kuulunut pitkään aikaan.

- Ensimmäiset muistot liittyvät ilman muuta automatkoihin ja faijan Saabin kasettisoittimeen. Ja radioon. Ne oli niitä ns. Teboilin kassuja ja kaikki klassikot tulivat: Tapio Rautavaaraa, Solistiyhtye Suomi, Katri Helena, Kirka… Biisinä muistan Kari Tapion Olen suomalainen, josta sitten myöhemmin opin, että sehän on italialainen biisi. Faija oli kuoromiehiä ja lauloimme aika paljon perheen kesken. Päähän on tarttunut aika paljon alan lyriikkaa.

Suomalais-italialainen

Mikä oli eka iskelmä, josta muistat tykänneesi oma-aloitteisesti?

- Kyllä mä Rautavaaran ja Helismaan nerouden tajusin aika varhaisessa vaiheessa, mutta lauluista Partisaanivalssi on sellainen, johon palaan uudestaan ja uudestaan. Se on vanha puolalainen melodia ja siihen on monta erilaista tekstiä, perinteisestä sotilaan kaipuusta kotiin sellaisen tulenpalavaan ja väkivaltaiseen punaiseen julistukseen. Hectorkin on tainnut yhden tehdä. Sävelmässä on alkuperästään huolimatta jotain äärimmäisen suomalaista. Kun Jukka Ormalla oli klubi Korjaamolla ja minä olin vieraana, vedimme mm. tämän biisin. Tämä on yhä lempi-iskelmäni.

Sotilaan kaipausta

Oliko sinulla vaihetta elämässä, jolloin pidit iskelmää nolona?

- Kyllä. Ilman muuta. Junnuna kun oli ihan räppipäissään ja kuunteli muutenkin enimmäkseen amerikkalaista musiikkia, niin iskelmä tuntui tosi kulahtaneelta. Eikä se punkinkaan kanssa oikein yhteen sopinut. Aiemmin pidettiin muutenkin tiukempaa pesäeroa iskelmään muiden puolelta. 1980-luvulla rokkarit eivät halunneet olla missään tekemisissä ja 1990-luvun konemuusikot varmaan vielä vähemmän. DJ Bunuel teki yksi päivä keskustellessamme sellaisen huomion, että tämä on ensimmäinen aika nyt lähihistoriassa, jolloin kaikki mummosta pikkusiskoon voivat tykätä samasta musiikista.

10 vuotta sittenhän Seremoniamestarin Kappale kauneinta suomiriimiä käynnisti rap-piireissä pienen buumin, jossa kaikki ne iskelmälevyt, jotka olivat siihen saakka jääneet divarien alelaareihin, nähtiinkin yhtäkkiä potentiaalisena raakamateriaalina. Timo Pieni Huijauksen Playboy jatkaa tätä korniuden kanssa leikittelyä.

Kotimainen breikki

Teflon Brothersin uusinhan ottaa iskelmäestetiikasta oikean karhuhalin…

- Kyllä. Se on se korniuden viehätys. Ei mitään väliä onko koko iskelmää vastaan vai ei, niin se on todella vahvasti läsnä meidän kollektiivisessa muistissa. Aina se sieltä esiin putkahtaa. Ja kaikki palaavat siihen jossain vaiheessa. Kun Sielun Veljet olivat sahanneet kitaroitaan vimmatusti tarpeeksi pitkään, syntyi Kullervo Kivi & Gehenna.

Omalla tavallaan, kuten Orman haastattelusta voi lukea, Sielun Veljet syntyi iskelmästä ja palasi lopussa alkuun.

- Joo, ja uusi polvi ei välttämättä koskaan lähdekään. Mun ja Redraman keikoilla käyvät parikymppiset saattavat samalla viikolla mennä katsomaan Kaija Koota. Ei ne te mitään eroa. Iskelmä sanana tulee sanasta iskusävelmä, eli hitti. Tämä on suomalaista pop-musiikkia.

Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että lyyrisesti se on välillä vieläkin vaikeaa, eli sanoituksilla on ihan ansaitusti joskus sellainen vääränlainen käyttölyriikan leima. Seremoniamestari teki kirjan, johon hän keräsi sekä iskelmästä ja rockistakin pahimmat kliseet: Aamunkoista tähtivyöhön. Oikein käytettynähän kaikki tuokin toimii helvetin hyvin. Muun muassa Ismo Alanko ja Anssi Kela osaavat käyttää iskelmän työkaluja ja tehdä todella toimivia, koskettavia tekstejä.

Mutta kyllä mä yritän lyyrikkona välttää sitä iskelmällistä leimaa, vaikka välillä sinne puolellekin menee. Kun teimme Hilja Grönforsin kanssa Saapuu elokuun yön, hän sanoi äänityksen jälkeen, että tämä oli eka iskelmä, jonka hän on laulanut.

Grönforsin iskelmädebyytti

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat vähän valtavirrasta unohtuneita helmiä?

- Äänimiesten keskuudessa kiertää sellainen nauha, jolla Suomen Turistiautoilijoiden Liiton yhtye soittaa kappaleita, jotka ovat käytännössä pastisseja tunnetuista iskelmistä. Joku on kirjoittanut esimerkiksi Elämän valttikortit uudestaan ja laulaa elämän liukkaista parketeista. Niissä tiivistyvät kaikki kliseet hienolla tavalla. Laulu ja soitto ovat vähän sinne päin, mutta se meininki on ihan aidosti liikuttavaa. Siinä on tunnetta. Vaikka koetan välttää karaokelle altistumista loppuun saakka, kuuntelen huomattavasti mieluummin keski-ikäistä, nuottikuuroa keskikaljajuoppoa vetämässä iskelmää baarissa kuin esimerkiksi Robbie Williamsia.

Kauko Käyhkön Kehuisit edes joskus on toinen vähän unohtunut kappale, josta tykkään. Siinä on sellaista hauskaa velmuilua. Mies on ollut ryyppyreissulla, mutta onnistuu perisuomalaiseen tyyliin kääntämään tilanteen sellaiseksi, että ongelma on vaimon tylyys.

Jos haluaisit esitellä asiaan vihkiytymättömälle mistä suomalaisessa iskelmässä on pohjimmiltaan kyse, mitä soittaisit?

- Suomen Turistautoilijoiden Liiton yhtyeen kasettia kommenttiraidalla.

Iskelmää pidetään usein ahtaana ja jopa ahdasmielisenä, mutta jos katsotaan tämän jakson päähenkilöitä, niin jokainen oli omalla tavallaan kapinallinen ja kaikki toisistaan hyvin erilaisia: Junnu Vainio oli salaa viisas humoristinen humanisti, Jukka Kuoppamäki kansallisromanttikko ja Irwin Goodman/Vexi Salmi -parivaljakko aika räävittömiä.

- Ei kukaan heistä olisi mitä oli ilman iskelmää ja kaikki tiedostivat sen, mutta ei heidän musiikkinsa minusta silti iskelmää ollut. Iskelmää on Toivo Kärki. Se on se guru, jolta kaikki kolme säveltäjää tuossa juttunsa oppi. Kaikki olivat vahvoja oman tiensä kulkijoita, jotka lähtivät iskelmästä, mutta eivät sinne jääneet. Sen työkaluja ja lainalaisuuksia käytettiin, mutta tulokset olivat minusta lähempänä popin kansainvälisiä virtauksia. He taistelivat pysähtyneisyyttä vastaan omilla aseillaan.

Olet kotoisin Hämeenlinnasta. Oliko Salmen ja Goodmanin jutussa mitään sellaista jonka kokisit erityisen hämeenlinnalaiseksi tai hämäläiseksi?

- Olen aina ollut ylpeä näistä veijareista ja olivathan ne kaikki Salmeen liittyvät legendat vahvasti läsnä lapsuudessa, jo ennen kuin tiedettiin siitä musiikista mitään. Se miten Salmi pääsi kunnanvaltuustoon lahjomalla juoppoja viinapulloilla… Muut vastaavat. Sanoituksissa oli paljon hämeenlinnalaisia hahmoja ja niistä tuli sellainen olo, että Hämeenlinna on joskus ollut ”cool”. Vaikea sitä hämäläisyyttä on nähdä Irwinin jutuissa. Eihän hämäläisillä ole edes mitään omaa leimallista juttua tai murretta…

Irwinin ja Vexin tyylistä tehdä juttuja tulee joskus mieleen Public Enemyn Chuck D:n lausahdus siitä, miten rap on mustan Amerikan CNN, eli uutiskanava. Oliko kupleteilla joskus laajemmaltikin tällainen perinne sun mielestä? Kenen CNN se oli? Oliko iskelmä koskaan varsinaisesti poliittista?

- Irwinissä olennaista on muistaa, että kymmenen ensimmäistä singleä menivät pannaan Ylellä, joka tarkoitti, ettei niitä kuullut radiosta. Ainoa paikka kuulla niitä oli RAY:n jukeboksit baareissa. Koko ilmiö syntyi juottoloissa ja perustui valtamedian sensuroimaan musaan, eli se oli sitten korostetusti marginaalissa. Kaikille vittuiltiin, paitsi kirkolle. Aika paljon sellaista rötösherrat kuriin -populismia. Se oli nuorelta Vexiltä ihan tietoinen valinta. Ja kaikki käytettiin heti hyväksi, niin kuin esimerkiksi Irwinin rattijuopumustuomio.

Irwin lusii

Ja sitten on ne todella äärimmäiset tapaukset eli kappaleet, jotka asetettiin pannaan sodan jälkeen, eli valtion sen aikana masinoimat propagandakupletit. Ne saattoivat olla todella väkivaltaista ryssävihaa. Luotia silmien väliin, vasaraa päähän, sirppiä kaulaan… Palle on sellainen johon on tullut tutustuttua. Vexi Salmi tutustui aikoinaan myös. Sodan ajan suositut saksalaiset iskelmät jäivät elämään kulttuuriin, mutta nämä propagandakupletit siivottiin maton alle unohtumaan. (Katso Elävän arkiston kooste: Sota-ajan propagandalauluja).

Perkele! Kuvia Suomesta -elokuvan soundtrack on toinen esimerkki poliittisesta iskelmästä. Siinä käytettiin iskelmän työkaluja ja piirrettiin tosi raflaavia kuvia suomalaisesta kulttuurista. Siitä voi oppia paljon suomalaisesta mielenlaadusta.

Jörn Donnerin elokuva

Millainen on iskelmän tulevaisuus?

- Euroviisukarsinat oli ennen iskelmäkisa, mutta UMK;ssa niistä ei ole jälkeäkään. Ensi vuonna siellä voisi olla joku iskelmäartisti, jookos? Mä luulen, että se on jäänyt nyt vähän paitsioon joillain tasoilla ja kehittyy sivussa. Palaa jonain uutena. Uutta iskelmää ovat tehneet Liljan Loisto, Yona, Puppa ja ehkä minä välillä, mutta se uusi polvi tekee vasta tuloaan. Ja sen polven tekijät tekevät vielä jotain todella coolia. Topia ja Karia ei voi enää kokea elävänä; vain myytteinä. Se seuraava iskelmäpolvi tulee olemaan 100% vakavissaan eikä niiden homma edes ala vitsinä, kuten Topin juttu jossain määrin. Vuoden parin sisään joku uudistaa homman täysin retroilemalla sitä viimeisintä kultakautta.

Teksti: Arttu Tolonen

Elävän arkiston bonus: 1960-luvun lauluntekijöistä tuli iskelmä-Suomen tarinankertojia ja elämänfilosofeja

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 10 Mar 2013 08:10:00 +0000

Jukka Kuoppamäki

Vainio, Kuoppamäki, Irwin ja Salmi jatkoivat suomalaista laulun tekemisen perinnettä ja samalla mullistivat sen. Kupletista kumpuava riimimittainen iskelmärunous vietiin uudelle todenmukaisuuden ja tarkkanäköisyyden tasolle.

Lauluntekijöiden kokemusmaailmoja yhdisti sodan jälkeinen todellisuus. Lauluissaan he kuitenkin loivat kolme erilaista kuvaa Suomesta ja suomalaisista.

Reino Helismaan laulutekstittäjän viran perinyt Juha ”Watt” Vainio aloitti suomalaisen iskelmän sukupolvenvaihdoksen 1960-luvun puolivälissä. Hänen tarinaniskijän kykynsä kävivät jo varhain ilmi Vanhan salakuljettaja Laitisen kaltaisista teksteistä. Keskeiseksi muodostui lähtemisen ja paikalleen jäämisen teema, jota käsitteli mm. 1960-luvun iskelmähelmi Kolmatta linjaa takaisin. Luonnonsuojelullinen Vanhojapoikia viiksekkäitä osoittaa hyvin, kuinka Vainio käsitteli laajojakin teemoja yksittäisen ihmisen ja runollisen oivalluksen kautta.

Jos Junnu kertoi Suomesta humaanin elämänfilosofian ja humoristisen salaviisauden kautta, Irwinin ja Vexin kuva maasta oli puolestaan raastava ja räävitön. Ei tippa tapa ja muut reteät hupilaulut, jotka puhuivat iskelmän siihen asti karttelemista aiheista, rikkoivat yhtenäistä ja puhdasta Suomi-kuvaa. Ne muuttuivat kansan ääneksi ja sen puheenparsiksi.

1970-luvun alussa Vexi Salmi täydensi Vainion aloittaman iskelmätehtaan nuorennusleikkauksen ryhtyessään ammattimaiseksi lauluntekijäksi Toivo Kärjen oppiin. Hänen klassikoitaan ovat mm. Elämän valttikortit, Surun pyyhit silmistäni, Katson sineen taivaan, Avaa sydämesi mulle, Kerrasta poikki ja Vippaa mulle viitonen. "Nämä hengentuotteet eivät ole syntyneet punaviinin voimalla aamuyön tunteina vaan työpaikalla keskellä päivää, kun on ollut jo kiire studioon", Salmi kuvasi tuotantoprosessia vuonna 2006 tehdyssä haastattelussa.

Jukka Kuoppamäen ensimmäiset omat kappaleet syntyivät 1960-luvun folkaallon myötä. Idealistinen ja opettavaisuuteen taipuvainen laulaja-lauluntekijä kokeili 1960-luvun mittaan monia eri tyylejä rockista chansoniin. Hänen kansallisromantiikkansa kiteytymä on tietenkin Sininen ja valkoinen, jota on ehdotettu jopa Maamme-laulun korvaajaksi. Suomalaisiksi evergreeneiksi kohonneisiin superhitteihin kuuluvat mm. R-a-k-a-s, Viikonloppuisä, Ei kauniimpaa ja Anna mulle tähtitaivas.

1960-luvun lauluntekijöistä tuli iskelmä-Suomen tarinankertojia ja elämänfilosofeja -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Iskelmä-Suomi: Yes Sir, alkaa polttaa

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 03 Mar 2013 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 4.3. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Tavoitin Tehosekoittimen kitaristina ja säveltäjänä tunnetuksi tulleen ja nykyisin sekä biisintekijänä että tuottajana työskentelevän Matti Mikkolan studiosta. Hän oli juuri lopettanut päivän lauluäänitykset Pepe Willbergin kanssa ja odotti studioon Virve Rostia. Aika oli siis otollinen keskustella iskelmästä. Matin varhaiset iskelmään liittyvät muistot ovat ulkopuolisia.

- Varmaan ensimmäinen artisti, jota muistan kuulleeni oli Katri-Helena ja se tuntui vähän kenkulta aikuisten jutulta. Siihen liittyivät kapakat, yökerhot ja muut hiukan pelottavat asiat. Kun metsästä löytyi sateessa kastuneita Jalluja, ajattelin, että ne liittyvät varmasti jotenkin siihen samaan asiaan. Ei ollut turvallista eikä kivaa.

Eilen tuli Teemalta joku studioyleisön edessä tehty Kirka-live ja haastattelu, jossa kysyttiin siitä, millaista on kasvattaa lapsia, kun on koko ajan tien päällä. Vastauksena tuli jotain täyttää liirumlaarumia. Tuli vähän lannistunut fiilis, kun on jälkeenpäin kuullut, ettei ollut kovin ruusuista hommaa sekään. Näin pienenä jonkun dokkarin Mikko Alatalosta, jossa lapset jäävät pihaan odottamaan, kun isä kaasuttelee keikoille. Iskelmä tuntui tosi rajulta aikuisten jutulta. Kuuluihan siihen myös se huoltamon baari ja sankka Nortin savu ja siellä kaikki viikonloppuisät, elämän valttikortit ja muu lapsen korvaan aika luotaantyöntävä kama.

Pelottavaa ja luotaantyöntävää

Mikä oli sitten eka iskelmä, josta muistat tykänneesi?

- Minusta tässä on aina ollut kyse hyvistä melodioista. Käännösiskelmissä oli aina paremmat melodiat kuin niissä hiihtoliittotangoissa. Olen aina ollut korva tarkkana niiden pienten korvamatojen perään, enkä koskaan erotellut mistä musiikinlajista niitä löytyi. En ole siis kauheasti erotellut mikä on poppia, mikä rockia, mikä iskelmää, jne. Aina kun olen törmännyt johonkin Tiputanssi-tason korvamatoon, se on minua kiinnostanut. Genrejaotteluun törmäsin vasta myöhemmin.

Eli ei mulla koskaan ollut sellaista hetkeä, jolloin olisin miettinyt, että ”mä diggaan tästä ja tää on iskelmää”. Mikko Alatalon Vesilasi, vessanavain heiniä paali on biisi, josta tykkäsin pienenä, ei vähiten siksi, että siinä sanottiin ’paska’. Se oli huoltoasemakastilla, jolta löytyivät myös Mikä puserossa pullottaa (7 Seinähullua Veljestä) ja Rökäleitä, mökäleitä kerrassaan (Parempi myöhään lemmenparit).

Suoraan huoltoasemakasetilta

Kotona oli Finnhits-levy, joiden tähtiin syvättyjä esiintyjien kuvia tuli tuijotettua aika tarkkaan. Mietin aina, ettei niitä voi ottaa tavallisessa huoneessa. Jos sinne niiden omaan universumiin pääsisi niin se olisi joku LSD- tai Teletapit-tyylinen todellisuus, josta sitten löytyisi Seija Simola paksuine luomiväreineen.

Oliko sinulla koskaan aikaa elämässä jolloin pidit iskelmää nolona?

- Ei sinänsä, mutta heti kun joskus 15-vuotiaana lähti keikoille, niin kyllähän sitä huoltamoilla aina kasettilaarista etsittiin ne karuimmat Tuija-Irmelit ja Juha-Pekat. Niiden takapajuiselle meiningille ja juustoisille synasoundeille tuli naureskeltua, mutta sehän oli vain yksi osa ja kaikissa genreissä on vastaavaa menoa. Finnhits-maailmasta olen aina digannut siitä isosta viihdesoundista, jota Markku Johansson ja Jaakko Salo tekivät Fredille, Virve Rostille, Pepelle ja muille.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

- Toiset meistä on järkyttävän hieno biisi, mutta vaikka sen ovat lukuisat tämän genren tyypit versioineet, ei sitä voi oikein mitenkään pitää iskelmänä. Kyllä Pepe Willberg on monella tavalla mun lemppari ja Pilvi taivaan peittää aivan upea biisi.

Parhautta vuodelta 1971

Onko sellaista sinulle rakasta iskelmää, jonka valtavirta on mielestäsi unohtanut?

- Metrotyttöjen Sininen hetki vuodelta 1956 tai jotain on hieno. En ole juuri missään siihen törmännyt, mutta siinä on sellainen hieno mystinen fiilis.

Jos haluaisit esitellä mistä iskelmässä on kyse asiaan perehtymättömälle, mitä soittaisit?

- Silloin en lähtisi käännösiskelmälinjalle, eli Eija Merilän Pieni sydän.

1970- ja 1980-luvuilla tänne tuotiin heti jokainen maailmalla tulta alleen ottanut pop-virtaus ja versioita kotimarkkinoille tehtailtiin oikein urakalla. Tuleeko mieleen mitään erityisen onnistuneita ja epäonnistuneita esimerkkejä siitä, miten tyylit tuotiin Suomeen?

- Jori Sivosen konemusa-tyylinen juttu alkoi musta hienosti elämään omaa elämäänsä ja kaikki stadin trendi-DJ:t ovat varmaan jo monet näistä levytyksistä löytäneet ja biisit soivat jo Adamsissa. Se oli musta huvittava yhdistelmä sikäli, että Sivosella oli varmaan ihan maailman mittakaavassakin modernit kamat, mutta sieltä tuli sellaista omituista juustoa. Espanjalaiset ja ranskalaiset biisit kääntyivät musta vielä italialaisia hittejä onnistuneemmin suomeksi: Eres Tu, Penkki, puu ja puistotie, Vicki Leandros ja muu Ossi Runne -osasto. Hiturit.

Carola sovittaa eurooppalaista soundia Suomen oloihin

The Beatles-suomennokset ja yritykset tuoda maahan muita beat-juttuja olivat usein aika onnettomia. Niissä roikuttiin niin epätoivoisesti kiinni siinä riimittelyssä, että sanajärjestykset meni aika peruuttamattomasti sekaisin. Oli tosi vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä yritettiin sanoa.

Toinen vaikea alue oli sellainen selkeä Travolta-disko. Niissä ei oikein osattu tehdä niitä hokemia luontevasti, vaan tuli ”nuorekkaita” huudahduksia. Ja Whamin hitistä tehty Riisu pois jo arkipaita on minusta hieno esimerkki aika virkamiesmäisestä suomennoksesta.

Virkamiehet bailaa

1970- ja 1980-luvuilla aika monet kansainväliset novelty-hitit suomennettiin, mutta sekin toiminta hiipui 1990-luvulle tultaessa. Mitä tapahtui?

- Musta parempi kysymys on, miksi niitä piti alunperinkin tehdä. Onko se sama juttu kuin lasten halutessa ”kaupan mehua”? Eddie Murphylla oli se juttu siitä, miten se halusi skidinä McDonald’sin hampurilaista ja sitä otti päähän, kun äiti vaan teki itse. Ei silloin tajunnut, että se oli parempaa. Ehkä täällä luultiin, että kansainvälisessä meiningissä on jotain glamoröösiä tyhmissä hiteissäkin. Minusta se myöhemmin tullut systeemi, jossa joku täkäläinen Sikaduo tekee ne biisit ja saa kaikki Teostot on parempi.

Eddie Murphy McDonald’sista

Sitten se jenkkien singer-songwriter -juttuhan tuli Suomeen Juicen ja Daven kautta. Minun mielestä se muutti aika totaalisesti kaikkien suomalaisten käsityksen siitä, miten musiikkia tehdään.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

- Mulla on sellainen fiilis, että se koko asetelma on syönyt itseään ja romahtanut. Jos Yö on iskelmägenren kovin nyrkki… Se näyttää musta tosi yhteneväiseltä siihen, mitä country edustaa Jenkeissä - eli konservatiivisen ja taantuneen kansan ääntä, joka tulee aika luontevasti vähän jäljessä kaikesta. Ja kuuntelijatkin ovat muuttuneet. Vielä 1980-luvulla 40-vuotiaat rekkamiehet kuuntelivat niitä hiihtoliittotangoja, mutta nyt todennäköisemmin Iron Maidenia tai Children of Bodomia. Tai suomirokkia.

Mutta kyllä sinne vielä nyt ja tulevaisuudessakin kaikki kierrätetään. Kohta tulee joku tyyppi, joka on kuunnellut Flow-festivaalin Spotify-listoja ja tekee jostain Drive-elokuvan soundtrackin soundista sellaisen suomalaisille massoille sopivan version.

Katso Drive-elokuvan tribuuttivideo. Onko tässä iskelmän tulevaisuus?

Teksti: Arttu Tolonen

Elävän arkiston bonus: Yes sir - kun Suomi-iskelmistä tuli Finnhitsejä

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 03 Mar 2013 09:59:00 +0000

Soulmies Markku Aro

Iskelmällä meni 1970-luvulla hyvin, kun kansainväliset virtaukset solahtivat kevyesti kotimaiseen makuun sopiviksi. Edellisen vuosikymmenen suuri myllerrys oli nostanut esiin uudet solistitähdet ja uudet soundit kaukana Pohjolassakin. Lukuisat sittemmin iskelmätähdiksi leimautuneet hahmot miellettiin tähän aikaan pikemminkin poplaulajiksi: Markku Aro paahtoi keikoilla soulia ja Kisu rockia, Lea Laven lauloi suomeksi Cheriä, ja Frederik Jeesus Kristus Supertähti -oopperan materiaalia.

Musiikkielämän realiteetit pakottivat kuitenkin yhden toisensa jälkeen siirtymään englannin kielestä suomeen ja popista iskelmään. C-kasetti mullisti musiikkimarkkinat. Hurjassa nousukiidossa viilettävä suomalainen musiikkiteollisuus ruokki armotonta kysyntää käännösiskelmillä. Alun perin levysarjan nimeksi kehitetystä Finnhits-termistä tuli symboli koko 1970-luvun iskelmäbuumille: Janan ääripäissä vaikkapa slippattu, suurieleinen Fredi ja teini-ikäinen voimapakkaus Vicky Rosti.

Tuontitavaran rinnalla nousi esiin myös uusi iskelmäntekijöiden polvi, joka ymmärsi niin uusien rytmien kuin vanhojen konstien päälle. Säveltäjä Veikko Samuli oli mukana synnyttämässä omaleimaista kotimaista discomusaa, jossa varpaat kurotettiin uuden tanssimusiikin puolelle, mutta kantapäät juntattiin tukevasti molli-iskelmän maaperään. Tanssinopettaja Åke Blomqvist opasti myös aikuisia ”diskofiilingiin” opetusvideollaan ja tunneillaan. Suomessa omaksuttiin eurodiskon 1/8-poljento, jota oli helppo tanssia myös humpan ja tangon askelin. Suomalaiseksi käännösdiscoleidiksi nousi Eini Orajärvi Baccara-hitillä Yes sir, alkaa polttaa.

1970-luvun iskelmätulvaa oli vielä tehtailtu muhkein orkesteritaustoin, mutta 1980-luvulla isot yhtyeet korvautuivat rumpukoneilla ja syntetisoijilla. Rohkein konemusiikin kokeilija oli Jori Sivonen, joka kuitenkin samalla osasi läpikotaisin Suomi-iskelmän perinteen. Sivosen läheinen yhteistyökumppani oli sanoittaja Raul Reiman, jonka kanssa ovat syntyneet mm. Kake Randelinin maataloushenkinen Avaa hakas, Einin Jossakin jos haluat ja Frederikin Titanic.

Finnhitsien ja suomidiscon nousukiitoa kesti seuraavan vuosikymmenen puoliväliin saakka, jolloin alettiin puhua iskelmän kriisistä. Uudeksi tanssilattioiden valtiaaksi nousi rautalangan kanssa liittoutunut perinneiskelmä Agentsin ja Topi Sorsakosken johdatuksella.

Yes Sir - kun Suomi-iskelmistä tuli Finnhitsejä -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

Elävä arkisto: Carola tv-inkvisition edessä

kaikki.musiikista@yle.fi — Wed, 27 Feb 2013 09:13:27 +0000

Carola kuulustelussa

Televisio taltioi vuonna 1972 kummallisen kulttuurien kohtaamisen: kansainvälistä tasoa edustava laulaja joutui kotimaisessa Sopukka-ohjelmassa tiukkasävyiseen kuulusteluun iskelmäteollisuuden tuottamien lemmenlaulujen ja "valveunien" johdosta.

Miehinen raati utelee Carolalta, tuottivatko rakkausaiheiset laulut enemmän "kahisevaa".

- Pyrittekö vetoamaan niillä ihmisten tunteisiin, vai ovatko päämääränne kaupalliset? Laulatteko todellisuuspakoisia valveunia, jotka antavat ihmisille vääriä tavoitteita elämässä, häneltä tingataan.

Iskelmäteollisuutta verrataan ohjelmassa myös sotateollisuuteen ja sen tuotteita luonnehditaan "viihteeksi teurastettaville". Laulaja pyörittelee välillä silmiään aivan kuin ei uskoisi, mihin on joutunut. Facebookissa puhetuokiota on ehditty jo verrata pahamaineisen psykologi Teleborianin suorittamaan Lisbeth Salanderin kuulusteluun Stieg Larssonin Millennium-trilogiassa.

Koko keskustelu on nähtävissä Ylen Elävän arkiston koosteessa Carola sai tehdä tiliä lemmenlurituksista ja liiasta eläytymisestä.

Teksti: Jukka Lindfors/Elävä arkisto

Iskelmä-Suomi: Kaupungin valot

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 24 Feb 2013 10:00:00 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Ensiesitys Yle Teema 25.2. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Toimittaja ja valokuvaaja Timo Santala tunnetaan ehkä parhaiten kahdesta projektista, joista kumpikin liittyy kaupunkitilan uudenlaiseen käyttöön ja haltuunottoon: We Love Helsinki ja Ravintolapäivä. Edellisen puitteissa järjestetään perinteisiä iskelmätansseja, tapahtumia ja kaupunkifestivaaleja uusissa ja kiinnostavissa ympäristöissä. Jälkimmäinen taas aktivoi asukkaita tekemään kaupungista omaansa. Santalan ensimmäiset iskelmämuistot liittyvät isoisään.

- Kutsuin häntä ukoksi ja taisin olla pari-kolmevuotias. Muistan, että hän lauleli tai vihelteli Tapio Rautavaaraa, Kulkurien kuningasta tai jotain muuta klassikkoa. Ukko lauloi myös Kalastaja-Eemelin valssia, kun kävimme verkkoja katsomassa.

Kauko Käyhkö laulaa hyvästä elämästä.

Mikä on eka iskelmä, josta muistat tietoisesti tykänneesi?

- Monet niistä ovat olleet aina läsnä ja ovat niin syvällä meissä, ettei voi paikantaa ensimmäistä kertaa, mutta laulajista Badding oli ehkä ensimmäinen, joka kolahti kokonaisvaltaisena hahmona.

Tämäkin on iskelmää.

Oliko sinulla vaihetta nuorena, jolloin pidit iskelmää nolona?

- Ei itse asiassa. Mulla on aika monipuolinen musiikkimenneisyys teini-iän HC-punkista jamaikalaiseen reaggehen, skahan ja rocksteadyyn - joilla aloitin levynsoittohommat - ja sitten afrohouseen ja kaikkeen muuhun, mutta iskelmä ei ole koskaan nolottanut. Se on muodostanut itsestäänselvyydessään jonkinlaisen turvasataman. Eino Grön, Olavi Virta, Laila Kinnunen ja muut klassikot ovat niin täysin sellaisen hyvä/huono, cool/nolo -jaottelun ulkopuolella, ettei niitä ole ikinä tarvinnut kelata. Ehkä joskus 25-vuotiaana tai niillä main iskelmä muodostui mulle kotimusiikiksi. Saatoin soitella kaikkea muuta töissä, mutta kotona loin tunnelmaa iskelmällä. Se sopii vanhaan puutaloon, kotimiljööseen. Se palauttaa juurille, menneisyyteen. Mökille. Isovanhempien luo.

Kaiken jaottelun tuolla puolen.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

- Ei voi nimetä yhtä. Niitä on aivan liikaa. Jos lähestyn kysymystä sen kautta, mikä saa aikaan voimakkaimman tunnereaktion, niin juuri nyt se on Baddingin Tähdet, tähdet. Se oli mummoni suosikki ja mummo kuoli viime talvena. Hautajaisissa soittettiin tämä kappale. Se oli herkkä jo ennen tätä, mutta nyt se on entistä herkempi.

Todellista kaukokaipuuta.

Miten esittelisit iskelmää jollekin, joka ei tiedä siitä mitään?

- Ulkomaisia vieraita on usein kiinnostanut suomalainen tango. Siinä on jotain eksoottista. Se on kiehtovaa ja mystistä. Miten joku päätyy tänne Argentiinasta ja miten siitä voi tulla näin erilaista? Toinen hieno juttu ovat käännösiskelmät tunnetuista kappaleista. Ne suomalaiset sovitukset ovat usein sympaattisia ja hauskoja. Ja sitten tietysti perinteisistä klassikoista, kaikista Eino Grönistä Kirkaan ja Dannyyn löytyy sitä iskelmän ydintä.

Amerikkalaiset tulkitsevat suomalaista melankoliaa.

Onko sinulla omia lempi-iskelmiä, jotka voisi laskea unohtuneiksi helmiksi?

- Totta kai. We Love Helsinki pyrkii etsimään niitä unohtuneita helmiä. Se on ollut aika iso osa koko jutun pointtia alusta lähtien. Itse olen soittanut tosi paljon Lasse Liemolan Diivaillen. Se oli aikoinaan hitti, mutta on aikojen saatossa unohtunut. Hieno biisi ja hauska sanoitus. Brita Koivusen Mamma, tuo mies mua tuijottaa on hieno lattari, jossa on myös hauska sanoitus. 1970- ja 1980-lukujen diskoiskelmävuosilta löytyy myös lukuisia kadonneita helmiä.

Brita Koivunen haluaa katseilta piiloon.

Millä aikakaudella oli mielestäsi jazzin vaikutus vahvin iskelmässä?

- Minusta jazz on aina ollut läsnä iskelmässä. Aika paljon iskelmää ovat soittaneet jazz-muusikot. Alkuaikoina Suomessa ei edes ollut kauheasti muusikoita, joten samat tyypit soittivat kaiken. Siis 1960-luvulla ja sitä ennen. Mutta parhaiten se on varmaan kuulunut 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa.

Afroamerikkalaisesta musiikistahan kaikki on lähtöisin ja kaikkien juuret ovat bluesissa. Itse koen, että rock’n’roll on sellainen afroamerikkalainen suuntaus, joka on vaikuttanut iskelmään todella vahvasti. Latinalaisen Amerikan musiikki kuuluu myös vahvasti. Iskelmä on aina ollut vaikutteille altis ja hyvä niin. Sitähän musiikki on; eri tyylien vuoropuhelua. Ja siis käsitän termin 'iskelmä' todella laajasti, eli mulle se on kaikkea haitarilla soitetusta pelimannimenosta Carolaan ja Dannyn ja Kirkan poprockiin.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

- 1960-luvulla iskelmä oli aikansa suosituinta populaarimusiikkia. Ne olivat oikeita iskusävelmiä. Sitten tuli hajaannus. Rock-puolella ei oikein enää haluttu olla jutun kanssa missään tekemisissä ja iskelmä jatkoi omia polkujaan. 1970-luvulla siitä muodostui aikamoinen halpatuotannon laji ja siitä se kehittyi sitten viihdemusiikiksi. Kaiken aikaa se on kuitenkin kuulunut ihan kaikkialla. Iskelmä ja se vanha iskelmäestetiikka toimivat inspiraation lähteenä rockissa, hiphopissa, elektronisessa musiikissa… Ja musta se vaikutus vahvistuu nyt. Se on ollut jo pitkään tulossa voimakkaammin osaksi koko suomalaisen musiikin kenttää.

Eli mä en osaa tulevaisuuttakaan varten oikein erotella iskelmää muusta musiikista, jos tulevaisuutta miettii. Mä toivon, että kaikelle musiikille löytyy intohimoisia tekijöitä, myös iskelmälle, vaikka siihen on lyöty se kökköyden, helppouden ja halpuuden leima joskus. Mutta se on vain osa sitä. Kyllä kaikkina aikoina on tehty hienoa musiikkia, jonka voi laskea iskelmän piiriin.

Iskelmä ja perinteinen musiikki ovat niin syvällä kulttuurissamme ja psyykkeessämme, että me tahtomattamme ja tiedostamatta ammennamme sieltä vaikutteita koko ajan. Eikä tämä tule muuttumaan. Ne elementit tulevat aina esiin muissa musiikeissa, joilla ei ole mitään tekemistä iskelmän kanssa.

Teksti: Arttu Tolonen

Elävän arkiston bonus: Kaupungin valot tuikkivat iskelmä-Suomen laitamilla

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 24 Feb 2013 09:59:00 +0000

Kaupungissa soi jazz.

Epätodellista puhtautta hehkuva maalaismiljöö on aina ollut erottamaton osa suomalaisen iskelmän sielunmaisemaa. Mutta iskelmällä on aina ollut myös aivan toisenlainen puolensa, joka ammentaa kaupunkiympäristön kuumeisesta energiasta ja avoimesta ilmapiiristä.

Jazzista ja länsimaisesta viihdeperinteestä ammentavan urbaanin iskelmän tyylinluojaksi nousi 1950-luvulla säveltäjä Erik Lindström, jonka tuotantoa edustavat hyvin bluessävyinen Ranskalaiset korot ja perinnäisempi Muistatko Monrepos'n. Vuonna 1953 perustettu Scandia-yhtiö onnistui nostamaan jazziskelmän lyhyeksi aikaa suomalaisen kevyen musiikin eturintamaan Brita Koivusen menevän swingin ja Vieno Kekkosen viileän tyylikkyyden voimin. Suurimmaksi nimeksi nousi kosmopoliittinen Laila Kinnunen. Scandian miesartisteista saman hengen elähdyttämiä olivat mm. Kai Lind ja Four Cats. Yhtiön musiikillinen voimahahmo oli Jaakko Salo, sovittajana ja tuottajana yksi suomalaisen musiikkihistorian tärkeimmistä nimistä.

Jazzvaikutteisen iskelmän valtakautta kesti 1960-luvun tangobuumiin saakka. Jazzhenkeä jäi vaalimaan erityisesti pieni Discophon-yhtiö, jonka artisteihin kuuluivat mm. Lasse Mårtenson ja Carola, soulhenkisyydessään ainutlaatuinen suomalaissolisti.

Jazzmuusikko Aarno Raninen nousi yhdeksi keskeiseksi nimeksi uudessa sovittajasukupolvessa. Hänen pitkäaikaisiin yhteistyökumppaneihin kuului Carolan lisäksi myös melodramaattisten euroiskelmien hieno tulkki Seija Simola. Rauno Lehtisestä kehkeytyi se suomalainen säveltäjä, jonka tuotanto eniten ilmensi kosmopoliittista ajattelua ja mannermaista tyyliä. Lehtisen hienostuneimpia teoksia on monien eri solistien tulkitsema Toiset meistä.

Vaikutteiltaan ja esikuviltaan anglo-amerikkalainen ja länsieurooppalainen kaupunki-iskelmä ei lyhyitä valtakausia lukuun ottamatta ole ollut enemmistön ääni iskelmäkulttuurissa. Eräät sen edustajat, kuten Wiola Talvikki ja säveltäjä Valto Laitinen, tekivätkin merkittävimmän osan urastaan ulkomailla. Urbaani soundi ja läntinen sävelmaailma ovat kuitenkin haastaneet ja synnyttäneet uutta pakottaen iskelmä-Suomen kehittymään ja kuuntelemaan maailmaa.

Kaupungin valot tuikkivat iskelmä-Suomen laitamilla -kooste löytyy täältä.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors

23.2. Teemalauantai: Tango-Suomi

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 21 Feb 2013 15:32:21 +0000

Hande etsii suomalaista tangoa.

Markku Pölösen nostalginen tangoelokuva Onnen maa kertoo Tenhosta, joka palaa Helsingistä kesänviettoon kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan 1960-luvun alussa. Helsingissä elämä ei ole sujunut niin kuin iskelmissä haaveillaan. Nuori mies hakee pelastusta tangosta ja vaaleasta Virvestä. Vain toiseen voi luottaa.

”Tango on keskeinen muisto maaseudusta 1960-luvun alusta. Se oli aivan huippua musiikin puolella, kaikki kuuntelivat sitä. Se oli oikeastaan viimeisen viattomuuden ajan musiikkia” totesi Markku Pölönen Teeman Kesäkinon haastattelussa vuonna 2012. Onnen maa sai ensi-iltansa vuonna 1993. Tenhoa esittää Pertti Koivula ja elokuvassa esiintyy myös Reijo Taipale.

Dokumenttielokuvassa Stadilaista tangoa etsimässä seurataan Tuomari Nurmion ”kutsumustehtävää pelastaa suomalainen tango”. Nurmio etsii suomalaisen tangomusiikin juuria Pekka Gronowin, Pekka Jalkasen ja Jussi Raittisen kanssa.

”Täs rainas kelataan, duunataan ja skulataan stongamusaa. Meges Dumari ja Kongontien orkka”, kommentoi dokumentin ohjaaja Tahvo Hirvonen. 2009 valmistunut elokuva on kuvattu vuosina 2005-2007.

Elokuvassa Hande esiintyy Kongontien orkesterin solistina ja ryhmä esittää Tuomarin omia kappaleita sekä ikivihreitä. Yhtye koostuu suomalaisista eturivin muusikoista: Antero Jakoila, kitarat, Jarmo Saari, kapellimestari, kitarat, taustalaulu, Markku Hillilä, rummut, Pepa Päivinen, puhaltimet, Arttu Takalo, koskettimet, lyömät, taustalaulu, Jukka Kiviniemi, basso, Varre Vartiainen, kitarat, Timo Kämäräinen, kitarat, taustalaulu ja Petri Keskitalo, tuuba.

Illan päätteeksi nähdään vielä Tango Finlandia, testosteroninkatkuinen animaatiomusikaali suomalaisista miehistä. Lyhytelokuvan ovat ohjanneet Hannu Lajunen ja Tomi Riionheimo vuonna 2007.

Iskelmä-Suomi

Iskelmä-Suomi radiossa

"Suomalaisessa iskelmässä pitää olla oikean elämän tuntu"

1. Satumaa - san. U. Mononen

2. Albatrossi - san. J. Vainio

3. Kolmatta linjaa takaisin - san. J. Vainio

4. Paratiisi - san. Arja Tiainen - R. Somerjoki

5. Vanhoja poikia viiksekkäitä - san. J. Vaino

Iskelmä-Suomi: Perutaan häät

Mikä on varhaisin iskelmään liittyvä muisto?

Mikä on eka iskelmä, josta muistat oikeasti tykänneesi?

Oliko sinulla vaihetta elämässä, jolloin pidit iskelmää jotenkin nolona?

- Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäksi?

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat vähän valtavirrasta unohtuneita helmiä? Omia salaisuuksia melkein?

Jos haluaisit esitellä jollekin asialle vihkiintymättömälle millaista iskelmämusiikki on, minkä biisin (tai kaksi tai kolme tai...) soittaisit?

Muistatko mikä oli se kimmoke, joka sai ryhtymään niinkin massiiviseen produktioon kuin Iskelmä-Suomi?

Onko kuvasi iskelmämusiikista ja jopa suomalaisesta musiikkikulttuurista muuttunut ohjelman teon aikana? Millä tavalla?

Mikä oli sykähdyttävin sarjan teon aika koettu hetki?

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Elävän arkiston bonus: Iskelmä-Suomella on katto korkealla ja seinät leveällä

Iskelmä-Suomi: Elämän valttikortit

Mikä on varhaisin iskelmään liittyvä muisto?

Mikä on eka iskelmä, josta muistat oikeasti tykänneesi itsenäisenä tahtokappaleena, jonka mielipiteet eroavat vanhempien vastaavista?

Oliko sinulla vaihetta elämässä jolloin pidit iskelmää jotenkin nolona?

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäksi?

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat valtavirrasta unohtuneita helmiä?

Jos haluaisit esitellä asiaan vihkiytymättömälle millaista iskelmämusiikki on, minkä biisin (tai kaksi tai kolme tai...) soittaisit?

Mikä on elämäniloisin slaavilaista melankoliaa huokuva biisi, joka sinulle tulee mieleen?

Millä tavoin suomalainen versio slaavilaisesta melankoliasta eroaa siitä alkuperäisestä artikkelista? Mitkä ovat oleellisimmat erot suomalaisen ja venäläisen musiikin väliset erot?

Onko iskelmän ja bluesin välillä mielestäsi yhteyttä?

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Elävän arkiston bonus: Iskelmä-Suomi on murheellisten laulujen maa

Ilta Iskelmä-Suomessa

Iskelmä-Suomi: Mä joka päivä töitä teen

Sitä ei siis tullut lapsena kuunneltua kotona?

Ja onhan Fredin musiikkikin ihan omalla tasollaan monesti.

Soittamisen aloitit kuitenkin rockin parissa?

Mitä matskua te veditte?

Eli samalla draaman kaarella kuin muutkin?

Se oli varmaan hauskaa hommaa siinä iässä.

Piditkö missään vaiheessa taukoa humppahommista soittajana?

Aiemmasta sanomastasi huolimatta, tuleeko mieleen mikä oli ensimmäinen iskelmäbiisi, jota ihan oikeasti rakastit?

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

Oliko se tyypillistä, että laulaja tulee studioon? Mä olen kuullut, että aina ei soittaessa edes välttämättä tiedetty, kenelle sitä biisiä tehdään?

Vähän sellainen jamaikalainen lähestymistapa?

Milloin aloitit iskelmäsessiohommat?

Et tule tekemään samaa kuin Heikki Laurila ja laittamaan soitin naulaan heti, kun eläkeikä koittaa.

Teetkö yhä iskelmähommia vai jäikö se 1990-luvulle?

Rajat ovat aika häilyviä.

Jenkeissä uusi country kuulostaa huomattavan usein 1980-luvun stadionrockilta.

Onko hommien tekeminen muuttunut paljon vuosien varrella?

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Robinilla voisi aikuisempana olla potentiaalia tällä saralla.

Elävän arkiston bonus: Iskelmän ammattilaisten veri punnitaan tien päällä

Elävä arkisto: Managerilegenda myi kaikkea mikä liikkui

Iskelmä-Suomi: Show Must Go On

Elävän arkiston bonus: Show pyörii ja iskelmä-Suomen rajat paukkuvat

Iskelmä-Suomi: Sininen ja valkoinen

Mikä oli eka iskelmä, josta muistat tykänneesi oma-aloitteisesti?

Oliko sinulla vaihetta elämässä, jolloin pidit iskelmää nolona?

Teflon Brothersin uusinhan ottaa iskelmäestetiikasta oikean karhuhalin…

Omalla tavallaan, kuten Orman haastattelusta voi lukea, Sielun Veljet syntyi iskelmästä ja palasi lopussa alkuun.

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat vähän valtavirrasta unohtuneita helmiä?

Jos haluaisit esitellä asiaan vihkiytymättömälle mistä suomalaisessa iskelmässä on pohjimmiltaan kyse, mitä soittaisit?

Olet kotoisin Hämeenlinnasta. Oliko Salmen ja Goodmanin jutussa mitään sellaista jonka kokisit erityisen hämeenlinnalaiseksi tai hämäläiseksi?

Irwinin ja Vexin tyylistä tehdä juttuja tulee joskus mieleen Public Enemyn Chuck D:n lausahdus siitä, miten rap on mustan Amerikan CNN, eli uutiskanava. Oliko kupleteilla joskus laajemmaltikin tällainen perinne sun mielestä? Kenen CNN se oli? Oliko iskelmä koskaan varsinaisesti poliittista?

Millainen on iskelmän tulevaisuus?

Elävän arkiston bonus: 1960-luvun lauluntekijöistä tuli iskelmä-Suomen tarinankertojia ja elämänfilosofeja

Iskelmä-Suomi: Yes Sir, alkaa polttaa

Mikä oli sitten eka iskelmä, josta muistat tykänneesi?

Oliko sinulla koskaan aikaa elämässä jolloin pidit iskelmää nolona?

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

Onko sellaista sinulle rakasta iskelmää, jonka valtavirta on mielestäsi unohtanut?

Jos haluaisit esitellä mistä iskelmässä on kyse asiaan perehtymättömälle, mitä soittaisit?

1970- ja 1980-luvuilla tänne tuotiin heti jokainen maailmalla tulta alleen ottanut pop-virtaus ja versioita kotimarkkinoille tehtailtiin oikein urakalla. Tuleeko mieleen mitään erityisen onnistuneita ja epäonnistuneita esimerkkejä siitä, miten tyylit tuotiin Suomeen?

1970- ja 1980-luvuilla aika monet kansainväliset novelty-hitit suomennettiin, mutta sekin toiminta hiipui 1990-luvulle tultaessa. Mitä tapahtui?

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Elävän arkiston bonus: Yes sir - kun Suomi-iskelmistä tuli Finnhitsejä

Elävä arkisto: Carola tv-inkvisition edessä

Iskelmä-Suomi: Kaupungin valot

Millä tavoin suomalainen versio slaavilaisesta melankoliasta eroaa siitä alkuperäisestä artikkelista?
Mitkä ovat oleellisimmat erot suomalaisen ja venäläisen musiikin väliset erot?