Treme

Älä nyt mua tänne hylkää

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 20 Mar 2014 12:27:07 +0000

Kuutosjaksossa Davis ja Davell Crawford käyvät moikkaamassa itseään Fats Dominoa tämän Katrina-myrskyssä tuhoutuneessa, mutta kunnostetussa talossa Lower 9th Wardissa.

Ikonisen Fats Dominon talo on palannut NO-turistikierroksen vakiokohteeksi...

Fats ja yksi hänen suurista hiteistään.

Jakso kahdeksan on otsikoitu Jelly Roll Mortonin levytyksen Don’t You Leave Me Here mukaan. Mortonin esitys soi jakson lopputekstien alla.

Cornell Williams jeesaa Sonnya myymään soittovehkeensä New Orleans Music Exchangessa. Sonny päättää pitää Danelectro 59-DC -sähkökitaran, jotta hänellä olisi Chalmettessa jotain muutakin tekemistä kuin mussuttaa juustomakaronia Rocky & Carlossa.

Annie levyttää Blue Tarp Blues -biisiä Sonny Landrethin bändin kanssa. Mukana ovat myös Landrethin rumpali Brian Brignac, basisti Dave Ranson ja äänittäjä Tony Daigle. Landreth levytti kappaleen vuoden 2008 albumilleen From the Reach. Mukana levytyksellä on myös Mark Knopfler toisessa soolokitarassa.

Kauden päätösjakso Tipitina on nimetty Professor Longhairin kappaleen mukaan, Longhairista ja New Orleansista pianokaupunkina lisää täältä http://yle.fi/musiikki/treme/treme-osa-4-the-foot-canal-street

Kauden viimeisenä kappaleena kuullaan Alec McMurrayn osuvasti nimetty You’ve Got To Be Crazy To Live In This Town. Tässä kappale liveversiona:

toimittaja: Esa Kuloniemi

Luvatun maan parhaat bileet

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 20 Mar 2014 12:24:22 +0000

Seitsemäs jakso tapahtuu jälleen vuotuisen laskiaistiistain karnevaalin, Mardi Gras -tapahtuman aikana.

Jakso on otsikoitu Chuck Berryn Promised Land - klassikon mukaan. Annie bändeineen myös esittää kappaleen Mardi Gras -tanssiaisissa.

Tässä cajun-artisti Johnnie Allanin versio aiheesta:

Päällikkö Lambreaux tulee Gigi’sistä ulos heimonsa The Guardians of the Flamen kanssa ja laulaa My Indian Rediä:

Myöhemmin The Guardians of the Flame törmää Uptownin Golden Comanche –heimoon. Seuraa pieni leikkimielinen sanamittelö päälliköiden Lambreaux ja Pardon välillä ja heimot eroavat hyvissä fiiliksissä.

Antoine Battiste törmää Donald Harrison Jr.iin, jonka päivä painavassa intiaanikostyymissa on niitissä.

Lopputeksteissä kuullaan The Wild Magnoliasin Get The Hell Out The Way.

toimittaja: Esa Kuloniemi

Sugar Boyn joutsenlaulu

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 20 Mar 2014 12:21:18 +0000

Kolmoskauden neljäs jakso “The Greatest Love,” on nimetty New Orleansin oman pojan Lee Dorseyn samannimisen balladin mukaan. Laulu saa Janette Desautelin harkitsemaan Frogmore Stew’n lisäämistä ruokalistaansa.

Elvis Costellon ja Allen Toussaintin versio Greatest Lovesta kimppalevyltä The River In Reverse.

James “Sugar Boy” Crawford ja hänen pojanpoikansa Davell Crawford laulavat yhdessä gospelklassikkoa In My Home Over There Piety Street Recording -studiossa, samalla kun McAlary keskustelee oopperaprojektistaan studion omistajan Mark Binghamin kanssa. Suomalainen Micke Björklöf & Blue Strip -yhtye levytti samassa studiossa albumin After The Flood, jonka Bluesministerin kuuntelijat valitsivat vuoden 2013 parhaaksi kotimaiseksi blueslevyksi.

“Sugar Boy” Crawford levytti Jock-A-Mo -klassikkonsa vuonna 1953 J&M -studiossa. Jock-A-Mo on perustuu ikivanhaan Mardi Gras -intiaanien lauluteemaan. Kappaleesta teki myöhemmin uusintaversion ja hitin The Dixie Cups nimellä Iko Iko. Myöhemmin, 1970-luvulla Dr. John sekä toisistaan niinkin erilaiset artistit kuin Grateful Dead ja Cyndi Lauper ovat versioineet Iko Ikon. Suomessa Jussi Raittinen versioi biisin nimellä Aikoo aikoo.

Belle Starsin versio Iko Ikosta pohjautuu Dixie Cupsin luentaan.

Sugarboy Crawfordin kaupallinen musiikkiura katkesi brutaalilla tavalla vuonna 1963. Tuolloin hän tuli bändeineen keikkamatkalla poliisipartion pysäyttämäksi ja pahoinpitelemäksi niin vakavasti, että oli kaksi vuotta työkyvytön. Kuntouduttuaan Crawford yritti comebackia mutta päätti vuonna 1969 siirtyä hengellisen musiikin pariin ja esiintyi sen jälkeen kirkon ulkopuolella vain satunnaisesti.

Crawfordista tuli kuitenkin lyhyen 50- ja 60-lukujen taitteen kukoistuskautensa myötä yksi New Orleans -musiikin isoista hahmoista. Hänen elämäntarinansa on kouluesimerkki New Orleans -musiikin kiehtovista, värikkäistä ja liian usein julmista koukeroista.

Esiintyminen Treme-sarjassa pojanpoikansa Davell Crawfordin kanssa oli Sugarboyn joutsenlaulu, sillä hän kuoli kuukausi nauhoituksen jälkeen.

Sugarboy Crawfordin levytys on ajaton Mardi Gras –klassikko.

Inkkareista puheenollen

Päällikkö Lambroeaux treenaa Guardians of the Flame -heimoineen toista inkkariklassikkoteemaa Two-Way-Pocky-Way’ta, joka perustuu Donald Harrison Jr:n levytysversioon (LÖYTYY SPOTIFYSTA. )

Myös Dixie Cups levytti Two Way Pocky Wayn.

Jaksossa neljä ovat mukana myös Creole Wild West -heimon päällikkö Howard Miller ja spy boy Walter Sandifer Jr.

1800-luvun puolivälissä perustettu Creole Wild West on kaupungin vanhin ja esimerkiksi pukeutumiseen eniten vaikuttanut heimo.

Creole Wild West -juuret omasi myös edesmennyt intiaanikostyymien uudistaja, Yellow Pocahontas –heimon suurpäällikkö Tootie Montana, jonka upeita ja kolmiulotteisia asuja ihastellaan jaksossa viisi (I Thought I Heard Buddy Bolden Say).

toimittaja: Esa Kuloniemi

Aasille vettä ja rämeiden suojelua

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 20 Mar 2014 12:20:06 +0000

Kolmosjakson otsikko “Me Donkey Want Water” tulee Tab Benoitin, Monk Boudreaux’n ja Anders Osbornen esittämästä samannimisestä kappaleesta.

Kolmikko vaikuttaa aktiivisesti Voice of the Wetlands -allstars -kokoonpanossa, talkooryhmässä, johon kuuluu New Orleans -muusikoiden kermaa.

“Me Donkeysta” ensimmäisen levytyksen teki trinidadilaissyntyinen, New Yorkissa jazzia ja calypso yhdistellyt Sam Manning vuonna 1927.

New Yorkissa niin ikään vaikuttanut calypsolaulaja Macbeth The Great levytti sen vuonna 1945 nimellä “My Donkey Want Water (Hold ‘em Joe)”.

Vuonna 1954 kappaleen levytti Harry Belafonte ja sittemmin sen evoluutiokekoon ovat kortensa kantaneet muiden muassa Yellowman & Fathead (1982) Andre Toussaint (2001) ja Ziggy Marley (2009).

Rämeitten äänitorvi

Kitaristi-laulaja Tab Benoit perusti Louisianan kosteikkojen suojeluun tähtäävän Voice of the Wetlands -järjestön vuonna 2004. Vapaaehtoisuuteen ja talkoomeininkiin perustuva järjestön edistääkseen tietoisuutta Louisianan tuhoutuvasta rannikosta.

Organisaation keskeisiä hyväntekeväisyystempauksia ovat vuotuiset Voice The Wetlands -festarit, jotka tänä vuonna järjestetään 10-12 lokakuuta Houmassa, Louisianassa.

“Kasvoin 300 eekkerin suuruisella tilalla”, summaa cajunkitaristi Tab Benoit. “Nyt siitä on 40 eekkeriä jäljellä, mikä on suuri menetys. Se maa-alue vain muuttui vedeksi. Paikat joissa kirjoitin ensimmäiset kappaleeni ovat poissa. Paikat joissa leikin, retkeilin ja joissa opettelin metsästämään ja kalastamaan – niitä ei enää ole. Se mikä vielä äsken oli sypressirämettä on nyt avovettä. On kova isku nähdä tällaista tapahtuvan näin nopeasti.”

toimittaja: Esa Kuloniemi

Pyhimysten sisäänmarssi

kaikki.musiikista@yle.fi — Thu, 20 Mar 2014 11:04:17 +0000

Yksi Tremen kolmostuotantokauden keskeisistä teemoista on Antoine Batisten johtaman koulumarssibändin seurailu. Esimerkiksi toisessa jaksossa “Saints” orkesteri harjoittelee Basin Street Bluesia paraatiin.

Juuri tällaisissa koulujen marssibändeissä suurin osa New Orleansin muusikoista on perinteisesti oppinut musiikin ja soittamisen perusteet.

Monet heistä antavat oppimaansa takaisin koutsaamalla nykyisiä koulubändejä. Näin perinne ruokkii itseään ja pitää yhteisön identiteettiä hengissä.

Katrinan jälkeen merkittävässä asemassa New Orleansin lapsille ja varhaisnuorisolle suunnatun marssibänditoiminnan jatkuvuudessa on ollut Derrick Tabbin perustama Roots of Music -koulutusohjelma.

Derrick Tabb (Rebirth Brass Bandin virvelirumpali) kyllästyi katsomaan sivusta heitteille jääneiden lasten vajoamista huumeisiin ja vankilakierteeseen ja perusti Roots of Musicin.

Saints maksaa turistille tuplasti

Kakkosjakson otsikko “Saints” tulee When Saints Go Marching In -klassikosta, sinällään hienosta biisistä, joka on New Orlensin kaupungin muusikoille suoranainen kivireki; perusjuntti turisti kun ei juuri muuta kappaletta tunne ja on toivomassa “Saintsia” joka käänteessä.

Ludde ja “Saints”.

Esimerkkinä “Saints-antipatiasta” on kakkosjakson kohtaus jossa Batiste vie oppilaansa oppitunnille Preservation Halliin. Tarunhohtoisen klubin seinällä bändin takana on kyltti, jossa ilmoitetaan että perinteisten toivebiisien täyttäminen maksaa kaksi taalaa, muut viisi taalaa ja “Saints” kympin.

Saints-allergiaa poti jo turisteille pimahtanut Sonny ensimmäisen tuotantokauden avausjakson katusoittokohtauksessa.

Dr. John ja “Saints”.

Morgus kuka?!

Kakkosjakson studiokohtauksessa Davis McAlary odottelee Morgus the Magnificentin saapuvan haastatteluun. Kyseessä on New Orleansin viihdeikoni Momus Alexander Morgus, joka oli 50-luvulla alkaneen ja kolmella vuosikymmenellä pyörineen paikallisen tv-sarjan suosittu isäntä. Morguksen hahmo oli yhdistelmä hullua tiedemiestä ja jonkinlaista Halloween-hahmoa.

Morgus-tv-sarja oli aikanaan niin suosittu että sille tehtiin tribuuttibiisikin. Kappaleen levytti vuonna 1959 nimellä Morgus & The Three Ghouls kolme New Orleansin tuolloista nuoren polven peluria, nimittäin Frankie Ford, Jerry Byrne ja – jälleen kerran - Mac Rebennack alias Dr. John:

toimittaja: Esa Kuloniemi

Kuka kutsui poliisin?

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 20 Jan 2014 09:35:29 +0000

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Tremen kolmannen tuotantokauden avausjaksossa Antoine Batiste saapuu (tyylilleen uskollisesti taksilla) pari viikkoa aiemmin kuolleen tuubistin Kerwin Jamesin spontaaniin muistoparaatiin eli second lineen. Tremen muusikoiden ikiaikaista perinnettä noudattavaa kokoontumista johtaa Glen David Andrews ja hänen rumpaliveljensä Derrick Tabb. Bändi veivaa gospelklassikkoa I’ll Fly Away:

Poliisi saapuu hajottamaan paraatin. Ikävä tapaus on ennenkuulumaton ja muusikoiden protestimyrskyn joukossa keskisormea kytille näyttävä Batiste viedään putkaan.

Kohtaus perustuu tositapahtumaan.

Vuonna 2007 veljekset Glen David Andrews ja Derrick Tabb kuskattiin pois käsiraudoissa Kerwin Jamesin muistoparaatista. Poliisipartio oli hälytetty paikalle tuntemattomaksi jääneen Treme-asukin valituksen perusteella.

Tapaus herätti runsaasti polemiikkia ja vastalauseita yhteisön taholta. Saamansa stressiperäisen sydänkohtauksen myöhempiin komplikaatioihin kuollutta, laajalti rakastettua Kerwin Jamesia (1972 – 2007) pidettiin yleisesti yhtenä Hurrikaani Katrinan uhreista.

Välikohtausta on spekuloitu kaupunginosan äveriäiden uusasuttajien laajemmaksi hyökkäykseksi Tremen kulttuurihistoriaa vastaan ja poliisia syytettiin ylireagoinnista ja suhteettomasta voimankäytöstä.

Avausosan nimi Knock With, Me Rock With Me tulee Glen David Andrewsin ja Lil’ Rascals Brass Bandin jaksossa esittämästä samannimisestä kappaleesta.

Lil’ Rascals Brass Band on yksi New Orleansin liikkuvan puhallinorkesteriperinteen nuoremman polven kärkinimistä.

Pasunisti ja laulaja Glen David Andrews on samaa muusikkosukua kuin maailmankuulut serkkunsa, veljekset Troy “Trombone Shorty” Andrews ja James Andrews. Mies kirjaimellisesti syntyi muusikoksi. Kun Glen Davidin äiti Dana Acker oli viimeisillään, piipahti kylään legendaarinen muusikko Anthony “Tuba Fats” Lacen.

Tuba Fats suuntasi sousafoninsa viimeisillään olevan mamman vatsaan ja töräytti parit matalafrekvenssit. Tämä käynnisti synnytyksen ja Glen David Andrews syntyi seuraavana päivänä.

Myöhemmässä kohtauksessa posesta päässyt ja pottuuntunut Batiste nähdään keikalla Seal’s Class Act -klubissa jossa Glen David Andrews ja The Lil’ Rascals Brass Band esittävät kappaletta Who Dat Called Da Police?

Bändi soittaa Kerwin Jamesin muistotilaisuudessa hymniä Just a Little While to Stay Here:

Brass band -perinteestä ja second linestä lisää täällä.

Eläköön rupusakki!

Bywaterin alueella sijaitsevan Satsuma Cafén terassikohtauksessa Sofia Bernetten ihastus Scottie Swears esittää Hurray for the Riff Raff -yhtyeen kanssa kappaleen Here It Comes:

Hurray for the Riff Raff on yksi New Orleansin tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Old time - ja folkmusiikkia esittävän ryhmän liideri on laulajatar-lauluntekijä Alynda Lee Segarra, joka tässä pohdiskelee rooliaan tradition pitkässä jatkumossa:

17-vuotiaana kotoaan New Yorkin Bronxista karannut Segarra liittyi The Dead Man Street Orchestraan, jäniksenä eli “hobona” tavarajunissa pitkin ja poikin USA:ta matkustavaan kiertolaisbändiin. The Dead Man Street Orchestra esiintyy Time Magazinen näyttävässä valokuvaesseessä täällä.

New Orleansiin päätynyt Segarra perusti vuonna 2007 Hurray for the Riff Raffin, ameebamaisesti duosta kvintettiin muotoaan muuttelevan perinneryhmän.

Hurray for the Riff Raff Look Out Mama -kiekkonsa julkkarikeikalla Louisiana Music Factoryssa 2012.

Aiemmin neljä albumia julkaisseen Hurray for the Riff Raffin viimeisin julkaisu on kesällä 2013 ilmestynyt cover-kiekko My Dearest Darkest Neighbor. Tässä bändi keikalla Newportissa:

Hörhö-Davisin ohjatut musiikkikierrokset

Tiskijukka-yleissäätäjä Davis McAlary iskee jälleen. Aluksi hänen luonaan visiteeraa New Orleansin R&B-legenda Clarence “Frogman” Henry, jonka Ain’t Got No Home oli iso hitti vuonna 1956.

Kaksikko treenaa kappaletta Hurricane, jonka levytti McAlaryn oikean elämän roolimalli Davis Rogan vuoden 2005 CD:llään “The Once and Future DJ”.

Davis soittaa WWOZ-radioaseman päivätuurauskeikallaan Benny Spellmanin klassikon Lipstick Traces. Tämän(kin) absoluuttisen NO-klassikon sävelsi ja tuotti Allen Toussaint salanimellä Naomi Neville.

McAlaryn luotsaama ohjattu musiikkiperinnekierros starttaa Rampart- ja Dumaine -katujen kulmauksen pesulasta, jonka tilalla (osoitteessa 840 N. Rampart) sijaitsi aikanaan J&M Music Shop ja sen takahuoneessa Cosimo Matassan tarunhohtoinen studio. Ahtaissa tiloissa äänitettiin valtava määrä 1950- ja 60-lukujen rock’n’rollin merkittävintä historiaa. Roy Brown, Fats Domino, Little Richard ja Ray Charles ovat vain muutamia Cosimon studiossa unohtumattomia raitoja tallentaneita suuruuksia.

Pesulana toimivan tilan sisäänkäynnin katukivessä lukee edelleen J&M Music Shop.

Matti Laipion erinomaisen “New Orleans oli musiikin sulatusuuni” radio-ohjelmasarjan NO:n rhythm & bluesia ja rock’n’rollia käsittelevä osa. Haastattelussa mm. Cosimo Matassa ja Allen Toussaint. Ohjelma on kuunneltavissa Ylen Elävästä arkistosta.

Cosimo Matassa ja J&M:n muusikoiden vakiokaartiin kuulunut rumpali Earl Palmer muistelevat studiota.

Jakson lopputekstien alla soivan kappaleen Letters from Rome esittää laulun kirjoittanut Anders Osborne.

Esa Kuloniemen muut Treme-artikkelit löydät tämä sivun oikeasta laidasta.

New Orleans ja minä: Jussi "Jo' Buddy" Raulamo

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 01 Jul 2013 12:03:44 +0000

Jussi "Jo' Buddy" RaulamoJussi Raulamo alias Jo’ Buddy on Tampereelta käsin operoiva blueskitaristi ja -laulaja, bändiliideri, säveltäjä-sanoittaja sekä deejii. Tämä musiikille kokonaisvaltaisesti omistautunut renessanssimies vaikuttaa nykyisin paitsi omissa Jo’ Buddy & Down Home King III- , Groovy Eyes- sekä Jo’ Buddy & the Uplifters -kokoonpanoissaan, myös esimerkiksi Gene Taylorin (USA) ja Diz Watsonin (UK) yhtyeissä.

Mitä New Orleans sinulle henkilökohtaisesti edustaa?

- Sekä musiikillista että henkistä kotia, avarakatseista kulttuurillista sulatusuunia, jossa lukuisat hyvinkin erilaiset musiikkitraditiot ovat risteytyneet ja synnyttäneet länsimaisen populaarimusan perustan. Näen kaupungin genrevapaana vyöhykkeenä, missä uudet musiikilliset synteesit eivät ole vieläkään mahdottomia. New Orleansissa on samalla myös jotain todella mystistä, mitä en koskaan kykene selittämään ja hyvä niin.

Jo ennen matkustamistani kaupunkiin (22-vuotiaana keväällä 1989), olin nähnyt unia kokemuksista ja asioista, jotka toteutuivat myöhemmin paikan päällä. Kun aloin kuunnella laajemmin New Orleansin ja Etelä-Louisianan musaa, tunsin että olin löytänyt oman ”kansanmusani”, musiikillisen peruskallioni, josta saatoin ponnistaa kaikkiin suuntiin. Uskon, että New Orleans suodattuu persoonani läpi kaikessa mitä teen. Jos olisin taikauskoinen, voisin väittää, että elin edellisen elämäni siellä. Ha-haa!

The Dirty Dozen Brass Band: My Feet Can't Fail Me Now (Floating World / Retroworld v.1984). Jo’ Buddy: “Kaupungin johtavan Brass Bandin loistavan debyyttialbumin nimibiisi rulettaa joka kelillä.”

Millainen oli ensimmäinen kosketuksesi New Orleansin musiikkiin? Muistatko ehkä, mikä vuosi oli kyseessä ja millaista stuffia silloin kuulit?

- Kesällä 1980, 13-vuotiaana kuulemani Little Richardin Long Tall Sally räjäytti tajunnan ja avarsi universumin. Muutamaa vuotta myöhemmin valkeni, että ralli oli purkitettu nimenomaan New Orleansissa. Pian sen jälkeen kuulin myös Fats Dominoa, Louis Primaa ja Louis Armstrongia, mutta oikeastaan vuonna 1982 ilmestynyt, Diz Watsonin (nykyisen työnantajani) johtaman Diz & The Doormenin Blue Coat Man -tappoalbumi sai minut hurahtamaan lopullisesti New Orleans -musaan. Juuri tuon levyn ansiosta löysin muiden muassa Professor Longhairin, Huey ”Piano” Smithin, Smiley Lewisin ja pikkuhiljaa kaiken muun.

Muutama vuosi myöhemmin eli 1985 perustin ekan oman bändini One O'Clock Humphin, jonka perusta oli alusta asti vahvasti New Orleansissa ja Etelä-Lousisianassa. Enkä voi unohtaa niitä Matti Laipion 1980-luvun New Orleans -aiheisia Ylen radio-ohjelmia. Itse asiassa sain Matilta hiukan myöhemmin hyvät henkilökohtaiset evästykset ensimmäiselle Big Easyn -reissulleni.

Alvin “Shine” Robinsonin Down Home Girl (Red Bird v.1964). Jo’ Buddy: “Tämä on se originaali versio Leiber-Stoller -klassikosta rasvaisella laidback-groovella, joka täyttää vastustamattomasti tanssilattian joka kerta, kun soitan sen DJ-keikoillani.”

Ketkä ovat sinulle tärkeitä NO-hahmoja?

Buddy Bolden, King Oliver, Louis Armstrong, Kid Ory, Sidney Bechet, Lonnie Johnson, Jelly Roll Morton, Stormy Kid Weather, Champion Jack Dupree, Tuts Washington, Cosimo Matassa, Roy Brown, Dave Bartholomew, Smiley Lewis, Professor Longhair, Paul Gayten, Fats Domino, Herb Hardesty, Lee Allen, Alvin ”Red” Tyler, Mahalia Jackson, Archibald, Huey ”Piano” Smith, Edward Frank, Guitar Slim, Earl King, Wardell Quezergue, Art, Aaron, Charles & Cyril Neville, Lloyd Price, Chris Kenner, Allen Toussaint, Lee Dorsey, James Booker, Irma Thomas, Johnny Adams, Snooks Eaglin, Alvin ”Shine” Robinson, Edgar Blanchard, Roy Montrell, Walter ”Papoose” Nelson, Justin Adams, Ernest McLean, Ernie K-Doe, Tommy Ridgley, Eddie Bo, Big Boy Myles, Li'l Millet, Robert Parker, Willie Tee, Prince La-La, Skip Easterling, Oliver Morgan, Bo Dollis, Monk Boudreaux, Big Chief Jolly, Harold Battiste, Baby Dodds, Earl Palmer, Cornelius Coleman, Charles ”Hungry” Williams, John Boudreaux, Smokey Johnson, James Black, Ed Blackwell, Idris Muhammad (Leo Morris), John Vidacovich, George & Bob French, Lloyd Lambert, George Davis, George Porter Jr., Dr. John, Ronnie Barron, Frankie Ford, Jerry Byrne, John Boutté, Leroy Jones, Kermit Ruffins, Trombone Shorty, Wolfman Washington, John Mooney, Jon Cleary, Marva Wright, Sunpie, Bruce Daigrepont,...

Jo’ Buddy: "Earl Kingin Your Love Mean More To Me Than Gold (Imperial v.1961) on yksi kaupungin kaikkien aikojen lahjakkaimman laulaja-kitaristi-lauluntekijän kisällinäytteistä."

Kerro lisää New Orleans -kokemuksistasi! Kuinka monta kertaa olet vieraillut kaupungissa?

- Viisi kertaa. Vuonna 1989 oli alkuräjähdys. Vierailin tuolloin mm. Jazz & Heritage Festivalilla, jossa tuli nähtyä esimerkiksi Jessie Hill, Willie Tee, Fats Domino, Johnny Adams, Clarence Frogman Henry, John Mooney, Leo & Geo (Leo Nocentelli & George Porter), The Subdudes, Bo Dollis & The Wild Magnolias, Katie Webster, Marcia Ball, Johnny Winter, Beausoleil, Cov. Jimmie “You're My Sunshine” Davis, Tabby Thomas, the Hackberry Ramblers, Zachary Richard, The Dirty Dozen Brass Band ja The Neville Brothers.

Pysyvimmän jäljen jätti soittotapaani Snooks Eaglin. Enkä voi unhohtaa esim. Tipitina's -klubilla tapahtunutta Earl Kingin tapposhowta ja pikkutuntijamia Snooksin kanssa. Festarilla oli lisäksi iso teltta, jossa pääsin ensimmäisen kerran nauttimaan livenä myös mielimusaani gospelia - vaikkapa huikean The Five Blind Boys of Alabaman keikan. Eikä pidä unohtaa festarin mahtavaa folk-antia: Pete Seeger, Arlo Guthrie, Odetta. Myös Ricky Skaggs soolona oli vaikuttava.

Jo’ Buddy: "Snooks Eaglin ja liveversio kappaleesta Drop the Bomb! (alunperin vuoden 1986 studioalbumilta Baby You Can Get Your Gun!) on James Brown -heijastukisineen New Orleans -fonkia räjähtävimmillään."

- Toinen kerta oli vuonna 1990, jolloin kova juttu oli esimerkiksi Barbara George livenä Irma Thomasin omistamassa Lion's Den -klubissa.

1991 vierailin jälleen muun muassa Jazz & Heritage -festarilla, josta kirkkaimmin mieleen jäivät sittemmin edesmenneiden Champion Jack Dupreen ja Jesse Thomasin keikat. Molemmat veteraanit olivat jo yli 80-vuotiaita, mutta yhä täydessä iskussa. Samoin koin vihdoinkin idolini ja mentorini Gatemouth Brownin livenä jopa kolme kertaa.

Ja parina iltana esiinnyimme kollegani Tommi Laineen kanssa kaupungissa asuvan huuliharpistin Rockin' Jaken ja jo aiemmin Arkansasin Helenassa tapaamamme kitaristin T.J. Wheelerin yhteisillä klubikeikoilla, jossa oli kompissa vanha Lee Dorseyn rytmiryhmä.

- Vuonna1995 koin koko Mardi Gras -karnevaalikirjon loputtomine katuparaateineen. Ystävystyin tuolloin Oliver Morganin kanssa, mikä johti One O'Clock Humph -bändini säestyksellä tapahtuneeseen uusintalevytyseen miehen 60-luvun hitistä Who Shot The La La. Esiinnyin myös livenä WWOZ-radioaseman Ready Teddy Show’ssa duona ruotsalaisen Jump 4 Joy -bändin nokkamiehen Ulf Sandströmin kanssa.

- Ja yhtenä päivänä soi Canal Streetilla sijainneen majapaikkani, Rockin' Jaken asunnon ovikello. Avasin oven ja päästin sisään vieraan, joka oli Tommy Ridgley. Hän oli tullut soittamaan uutta Black Top -albumiaan ja kysymään mielipidettämme siitä. (Levyllä on muuten Snooks Eaglin kitarassa.) Aloimme suunnitella yhteistä silloisen bändini One O'Clock Humphin säestyksellä toteutettavaa Pohjoismaiden-rundia, mutta se kariutui pian Ridgleyn sairastuttua vakavasti munuaisten vajaatoimintaan. Hieno mies, hieno ääni. RIP.

Vuonna 1997 oli viides kerta. Hengailua, soittelua paikallisten bändien kanssa ja jopa omat häät osana kolmen kuukauden USA:n ja Kanadan loma-, kuherruskuukausi- & keikkareissua.

Professor Longhair: Hey Now Baby feat. Snooks Eaglin. Jo Buddy: “Karibiaa tihkuvalla synkopoinnilla ja iskevällä puhallinsektiolla höystetyssä versioinnissa yhdistyy kaikki se New Orleans -meininki, joka saa sukat pyörimään jalassani.”

Millaiselta New Orleans on tuntunut?

- Kodikkaalta. Kaupungin laidback atmosfääri sopi mulle täydellisesti. En välittänyt milloin tai missä kävelin, sillä ilmapiiri kaikkialla tuntui ystävälliseltä. Myöhemmin kuulin, että se ja se lähiö oli vaarallinen. Olin onnekas, kun säästyin kaikilta ikävyyksiltä. Ja hyödyllisimmän ensivinkin sain Laipion Matilta: paras New Orleans -meininki löytyy muualta kuin turistirysänä toimivasta ranskalaisesta korttelista ja sen tunnetuimmalta kadulta Bourbon Streetilta; esimerkiksi uptownin Tipitina's- & Maple Leaf -klubeilta... ja samaa olen yrittänyt sanoa sen jälkeen kaikille, jotka menevät kaupunkiin ekaa kertaa.

Keitä legendaarisia NO-hahmoja olet tavannut vuosien varrella?

- Koen olevani todella onnekas, sillä heitä ovat Tommy Ridgley, Eddie Bo, Wayne Bennett, Johnny Adams, Irma Thomas, Oliver Morgan, Charles Neville, Leo & Angelo Nocentelli, Bobby Wilson, Jon Cleary, Wolfman Washington, Wilbert ”Junkyard Dog” Arnold, Guitar Slim Jr., Barbara George, John Mooney, Henry Butler, Kirk Joseph, Leroy Jones.

Smiley Lewis: Go On Fool (Imperial v.1957) Jo’ Buddy: “Mielestäni Smiley Lewis on kaikkien aikojen New Orleans -mieslaulaja. Hänen koko levytetty tuotantonsa edustaa minulle kaikkien aikojen parasta NO-musaa. Pääasiassa Dave Barholomew’n kynäilemillä loistobiiseillä mukana kaupungin 1950-luvun johtavat sessiorumpalit Earl Palmer ja Hungry Williams.

Miten NO-muusikoiden toiminta mielestäsi eroaa esimerkiksi suomalaisten muusikoiden työskentelystä?

- Tuohon on hirveän vaikea vastata, koska kaikilla tuntemillani huippumuusikoilla on kuitenkin omat työskentelytapansa. On helpompi löytää yhdistäviä tekijöitä kuten esimerkiksi sen, että meistä jokainen yrittää tehdä jatkuvasti parhaansa pysyäkseen hengissä tässä selviytymiskamppailuammatissa ja edistyäkseen siinä. Toinen yhdistävä juttu on, että harva muusikko pysyy hengissä ilman rundaamista tai opetushommia.

Mutta, noista eroista: USA:n sosiaaliturva on mitätön. Niinpä mikäli et tienaa leipääsi muusikkona, on sinun todistettava vuokaisännälle tai asuntolainan myöntäneelle pankille, olevasi riittävästi tuottavassa ansiotyössä tai menetät asuntosi ja joudut kadulle. Meillä on kuitenkin sossu ja Kela, joita freelance-muusikot voivat laihoina aikoina hyödyntää.

Jussi "Jo' Buddy" Raulamo

Näkemäsi kaikkien aikojen New Orleans -livekeikka?

- Snooks Eaglin & the Iguanas toukokuussa 1991 klubissa nimeltä Muddy Waters. Se oli jotain ylittämätöntä. En voi myöskään unohtaa Neville Brothersin Yellow Moon -albumin julkkarikeikkaa Tipitina'sissa huhtikuussa 1989, enkä Dr. Johnin Riverfront-keikkaa vuoden1995 Mardi Gras’n aikaan.

Entä kaikkien aikojen New Orleans -kokemuksesi noin ylipäätään?

- Lensin ekan kerran kaupunkiin kylmästä New Yorkista läpi ukkosmyrskyn. Perillä New Orleansin lentokentällä näin ainostaan hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä ja tunsin tulleen kotiin. Otin taksin ja majoituin ensimmäiseksi yöksi keskustan Maria Antoinette -hotelliin. Kun astuin sisään huoneeseeni, sen radiossa soi valmiiksi Huey Piano Smithin Rockin' Pneumonia & the Boogie Woogie Flu. Silloin koin, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eikä mikään sittemmin NO:ssa kokemani ole tuottanut pettymystä. Ja elämää suurempia elämyksiä on joka visiitiltäni rutkasti repussa.

Dave Bartholomew: "The Monkey" (Imperial v.1957) Jo’ Buddy: “Tappobiisi! Aikansa gangsta-räppiä. Edelleenkin 92-vuotiaana aktiivinen monitoimimies, trumpetisti ja laulaja oli New Orleansin johtava 1950-luvun levytuottaja, hittitehdas ennen Allen Toussaintin tuotannon 1960- ja 70-lukujen kultakautta. On vaikea kuvitella Fats Dominon kulta-ajan listamenestyksiä ilman Mr. Bartholomew’ta.”

Millainen on suhteesi New Orleans -musiikkiin tänään?

- Uskon, että henkinen yhteyteni kaupungin musaan vain voimistuu ja jatkaa jalostumistaan, vaikka en olekaan käynyt siellä sitten vuoden 1997 ja monet muusikkoystävänikin ovat muuttaneet pois tai kuolleet evakossa Katriinan jälkeen.

Tiedän, että soittajat ovat palanneet suurimaksi osaksi kaupunkiin. Keikkailen toisinaan ja levytän parhaillaan Groovy Eyes -bändini säestyksellä albumia englantilaisen New Orleans -tyylin pianistin ja laulajan Diz Watsonin ja jamaikaisen lyömäsoittajan Tony Uterin kanssa. Heiltä kuulen New Orleansin uutisia ja tarinoita joka kerta nähdessämme. Ja kun tapaan ystäviäni Leroy Jonesia ja Katja Toivolaa kuulen myös päiviteyt NOLA-juorut.

Louis Armstrong & his Hot 5: "Savoy Blues" (v.1927) Jo’ Buddy: “Jazzin pioneeri, kornetisti-laulaja Louis Armstrong on vienyt kaupungin musakulttuuria maailmalle enemmän kuin kukaan muu. Vierailijana kitaroi toinen New Orleans -lähtöinen suuruus, jazzblues-soolokitaroinnin pioneeri ja huippulaulaja Lonnie Johnson.”

- Mulla tuli tammikuussa 30 vuotta keikkailua täyteen ja sen kunniaksi julkaisen syyskuussa juhla-albumin, jolla ovat mukana kaikki aktiiviset keikkakokoonpanoni Groovy Eyes (kvartetti ja kvintetti), Jo' Buddy & The Uplifers (trio) sekä Jo' Buddy & Down Home King III (duo) sekä vierailjoita, joita yhdistää ainakin henkinen yhteys New Orleansiin. Levyn äänittänyt ja miksannut Jukka Mäkinen pääsi tapaamaan muutama vuosi sitten henkilökohtaisesti legandaarisen Cosimo Matassan New Orleansissa ja sai äänittäjägurulta kullanarvoista vinkkejä mikityksistä ja sen sellaisista sessioiden taltiointiasoista.

Jo' Buddy & The Uplifters

Lopuksi vielä kolme Jo’ Buddy -valintaa New Orleans -levytyskatalogista:

1. The Wild Tchoupitulas: (Indians) Here Dey Come (Island-merkin The Wild Tchoupitulas -albumilta v.1976):

Jo’ Buddy: “Kolme kärpästä yhdellä iskulla, Nevillen veljesten enon Mardi Gras Intiaanipäällikkö Big Chief Jollyn (George Landry) johtama The Wild Tchoupitulas-intiaaniheimobändi, The Neville Brothers & The Meters samalla levyllä!!! Levy, jolla legendaarisen Neville Brothersin tarina bändinä sai alkunsa.”

2. Roy Montrell: That Mellow Saxophone (Specialty v.1956):

Jo’ Buddy: “Huippubiisi, kaikkien aikojen parhaalta rock'n'roll-singleltä! Kappale on myös oma rahasamponi, jolla olen katusoittajana kazoo- ja kitaraversiolla tienannut enemmän kuin millään mulla rallilla.”

3. Lee Dorsey: Yes We Can (Polydor v.1970:

Jo Buddy: “Mahdotonta kuvitella New Orleansia ilman tätä Allen Toussaintin kynäilemää mestariteosta ja nimenomaan Lee Dorsey:n hittiversiona & vieläpä funk-musan jättiläisten The Metersin komppaamana. Have Mercy!”

New Orleans ja minä: Leroy Jones

kaikki.musiikista@yle.fi — Fri, 31 May 2013 07:49:35 +0000

Jones ja Toivola ovat näkyvästi esillä Tremen jaksossa nimeltä Can I Change My Mind?, jonka ensiesitys TV1:lla on ke 12.6. klo. 22.00.

Leroy Jones esiintyy Tremen kakkostuotantokauden jaksossa kahdeksan sekä Katja Toivolasta tehdyssä dokumentissa Pasuunarakkautta. Suomalaisillekin hyvin tuttu trumpettiässä Jones syntyi New Orleansissa helmikuun 20. päivä vuonna 1958 ja alkoi soittaa 10-vuotiaana koulubändissä.

Leroy Jones solistina Harry Connick Jr:n Big Bandissa.

- Kävin St. Leo The Great Elementary Schoolia, jossa meiltä oppilailta kysyttiin kiinnostusta ylimääräisiin aineisiin ja minä valitsin yhtyesoiton. Tunsin aina vetoa musiikkiin jo ennen kuin soitin mitään. Ensimmäinen instrumenttini oli kitara, jota soittelin jo ennen kuin liityin koulubändiin. Mutta koska koulun orkesteri oli puhallinyhtye, valitsin kornetin. Vanhempani vuokrasivat minulle kornetin, mikä oli ihan viisas ratkaisu. Miksi sijoittaa rahaa upouuteen soittimeen, jos lapsen kiinnostus herpaantuu, eikä hän jaksakaan harjoitella?

Aloin saada yksityistä perusopetusta orkesterin kapellimestarilta, joka myös soitti trumpettia ykkösinstrumenttinaan. Melko pian osasin jo soittaa oikein hyvin ja luin myös nuotteja sujuvasti, itse asiassa paljon paremmin kuin muut oppilastoverini. Opettajani suositteli vanhempiani hankkimaan minulle uuden soittimen ja sain 11-vuotiaana ensimmäisen uuden trumpettini, jolla jatkoin soittamista koko yläasteen ja lukion. Kävin myös jonkin aikaa New Orleansin Loyola Universitya, jossa oli tuolloin upouusi jazzlinja.

Saitko siellä ensikosketuksen jazziin?

Se tapahtui jo aikaisemmin. New Orleansin jazzin pariin minut johdatti Danny Barker. Hän oli neworleanslainen jazzkitaristi, joka soitti muun muassa Billie Holidayn kanssa ja kuului 1930-luvulla Cab Callowayn yhtyeeseen. 1960-luvulla Danny palasi kotikaupunkiinsa ja asui aivan kulman takana perheeni asuintalosta. Hän kuuli usein, kun harjoittelin koulun jälkeen vanhempieni autotallissa. Noihin aikoihin soitin nimittäin todella lujaa, joten soittoni kantoi parin kolmen korttelin päähän. Korttelissamme oli muutama muukin soittamista harrastava kaveri ja kokoonnuimme usein autotalliimme jammailemaan. Yhtenä päivänä Barker päätti ohi kulkiessaan piipahtaa esittäytymässä, kun autotallin ovet olivat auki.

Danny kertoi, että hänen seurakuntansa Fairview Baptist Churchin kirkkoherra halusi koota nuoriso-orkesterin, joka olisi brass band - liikkuva puhallinyhtye. Ongelmana oli, että seurakunnan piiristä ei löytynyt aivan tarpeeksi soittajia täyteen kokoonpanoon. Kirkkoherra tiesi, että Danny oli ammattimuusikko, jolla saattaisi olla kontakteja myös nuoriin lupaaviin soittajiin. Niinpä minusta tuli ensimmäinen värvätty yhtyeeseen, joka perustettiin vuonna 1970 ja jonka nimi oli tuolloin Fairview Baptist Church Christian Marching Band.

Aloimme itse asiassa harjoitella kyseisen yhtyeen kanssa juuri siinä samassa vanhempieni autotallissa. Alussa kokoonpanoon kuului kymmenen 9-16 -vuotiasta soittajaa. Itse olin silloin 12 vuotta vanha. Danny Barker näki, että suhtauduin kunnianhimoisesti ja vakavasti musiikkiin, vaikka olin soittanut vasta muutaman vuoden. Niinpä hän teki minusta bändin johtajan. Juuri siinä yhtyeessä sain ensikosketukseni solistiseen toimintaan jazzia soitettaessa ja improvisointiin. Samaan aikaan tosin otin viikonloppuisin yksityistunteja ja opiskelin myös musiikin teoriaa konservatoriossa. Mutta minulla oli luonnostaan hyvä korva kuulla, improvisoida ja aistia musiikkia ja Danny huomasi sen. Siinä yhtyeessä siis kehityin jazzmuusikkona.

Vuoteen 1974 mennessä - ollessani 16-vuotias - Danny katsoi, että olimme kyllin varttuneita hoitamaan itse omia asoitamme. Siinä vaiheessa bändi nimi vaihtui Hurricane Brass Bandiksi, koska Dannyn mielestä puhalsimme kadulla myrskyisästi. Monesta hurricaneslaisesta tuli Dirty Dozen Brass Bandin perustajajäseniä. Bändin ydinporukka tulee samoilta kulmilta kuin minäkin, Seventh Wardista. He kokosivat Dirty Dozenin suunnilleen vuonna 1978. Itse olin puolestani hieman väsynyt brass band -musiikkiin tuohon aikaan. Ilmaisun äänekkyys ja 6-7 tunnin paraatit tuntuivat rankalta, kun soitin vielä koulun brass bandissa, sinfoniaorkesterissa ja kaiken päälle keikkabändissäkin. Suoritettuani lukukauden Loyolassa jäin pois ja päätin jatkaa itseopiskelijana. Kirjoittauduin muusikkojen liiton jäseneksi ja aloin soittaa Bourbon Streetilla, jossa ensimmäinen jazzkeikkani oli vuonna 1978 klubissa nimeltä Maison Bourbon.

Siitä lähtien kehitykseni jazzmuusikkona vain kiihtyi. Ensimmäinen esikuvani oli tietenkin Louis Armstrong, mutta nyt aloin tutustua myös bebopiin ja tuon ajan moderneihin jazz-suuntauksiin. Soittajana minua luonnehditaan vielä nykyisinkin moderniksi, vaikka bebop on jo 60 vuotta vanha tyyli. Tuohon aikaan New Orleansissakin oli pieni ryhmä muusikoita, jotka soittivat bebopia. Sitä paitsi kaupungissa on koko ajan meneillään monenlaista musiikkia. Oma ykkösrakkauteni on aina ollut swing.

1980-luvun alkuun tultaessa olin vakiinnuttanut asemani yhtenä ranskalaisen korttelin kantavista voimista. Työskentelin monissa klubeissa ja minulla oli oma bändi, jonka perustin vuonna 1980. Vuonna 1982 tein ensimmäisen Euroopan-matkani Louisiana Repertory Ensemblen riveissä. Yhtye soitti perinnejazzia, King Oliverin ja Original Dixieland Jazz Bandin materiaalia alkuperäisillä sovituksilla. Siis enemmän kollektiivista meininkiä, eikä niinkään solistimateriaalia.

Leroy Jones

Vuonna 1985 tein Camellia Jazz Bandin jäsenenä matkan Kaakkois-Aasiaan, jossa vietin yli kolme vuotta soittamalla New Orleansin jazzia eri hotelleissa muun muassa Indonesiassa ja Malesiassa. Nämä hotellit keskittyivät New Orleansin ruoka- ja musiikkikulttuuriin ja olivat palkanneet jopa neworleanslaisen keittiömestarin! Se oli itse asiassa varsin menestynyt hanke. Soitimme Singaporen ja Hong Kongin tapaisissa keskuksissa smokit päällä viiden tähden hotelleissa asiakkaille, jotka olivat enimmäkseen rannikon öljytyöntekijöitä ja rikkaita aasialaisia liikemiehiä. Se oli ainutlaatuinen kokemus.

Palasin New Orleansiin 1980-luvun lopulla ja vuonna 1990 sain soiton Harry Connick Jr:n manageritoimistolta. Minä ja Harry olimme tutustuneet vuonna 1985 juuri ennen kuin lähdin Singaporeen. Harry oli sillä välin lyönyt läpi sooloartistina ja kokosi nyt omaa big bandiaan, johon minua pyydettiin mukaan.

Pääsin Harryn big bandissa todella hyvin esille Yhdysvalloissa. Minulla oli jo jonkin verran nimeä Etelä-Euroopassa, mutta tämän big bandin kautta minut alettiin todella tuntea myös kotimaassani. Soitin Harry Connick Jr:n bändissä 17 vuotta (1990-2007).

Harry Connick Jr. Big Band keikalla New York Cityssa. Menossa All Of Me, solisteina Leroy Jones ja pasunisti Lucien Barbarin.

Työskentelen nykyisin New Orleansissa säännöllisesti Preservation Hallissa. Pääsin esiintymään sinne vuonna 1992, kun Humphreyn veljekset Willie ja Percy olivat vielä elossa. Heistä toinen oli melkein 90- ja toinen 92 -vuotias. Kumpikin musisoi edelleen tuossa vaiheessa, mutta minut kutsuttiin Percyn avuksi, koska hän alkoi olla jo hieman vanha. Percy soitti ehkä yhden choruksen ja minä jatkoin. He pitivät minusta ja tietenkin minä heistä. Kunnioitus oli molemminpuolista.

Kun aika jätti Humphreyn veljeksistä, minulle avautui mahdollisuus soittaa säännöllisesti Preservation Hallissa bändiliiderinä. Noihin aikoihin tapasin tulevan vaimoni pasunisti Katja Toivolan New Orleansissa, jonne hän oli matkustanut sekä henkilökohtaisen musiikki- ja kulttuurikiinnostuksen että opintojen vuoksi. Tapasimme vuonna 1996 ja aloimme seurustella 1997 ja menimme lopulta vihille 2006.

Aloimme tehdä yhteistyötä myös musiikillisesti. Katja alkoi soittaa sekstetissäni Preservation Hallissa ja minulla oli myös mahdollisuus vierailla Suomessa vuonna 1997 Classic Jazz -tapahtumassa, jonka järjestäjiin Katja kuului.

Leroy Jones ja Katja Toivola ovat vieneet New Orleans –musiikin ilosanomaa ympäri maailman.

“ Euroopassa ja Japanissa arvostetaan tätä musiikkia monesti jopa enemmän kuin kotimaassani”

Olen vieraillut Helsingissä ja Suomessa säännöllisesti siitä lähtien ja soittanut eri puolilla Suomea jazztapahtumissa Lappia myöten. Olen huomannut, että Suomessa jazz on kovassa kurssissa. Neworleanslaisena muusikkona olen saanut havaita, että Euroopassa ja Japanissa arvostetaan tätä musiikkia monesti jopa enemmän kuin kotimaassani.

Onko New Orleansin musiikkiskene muuttunut sinun elinaikanasi, ja jos on, niin millä tavoin?

No esimerkiksi niin, että ennen vanhaan turistialue Bourbon Street oli oikeasti jazzille omistautunut alue. Minulla oli onnea, koska sain kokea vielä Bourbon Streetin huippuajan loppupuolen. Tuolloin oli normaalia, että pelkästään yhdessä klubissa saattoi soittaa kolme bändiä päivässä. Kukin bändi soitti kuusi settiä siten, että ensimmäinen aloitti kello 11 aamupäivällä ja sotti kello 17:ään. Sitten seuraava bändi jatkoi kello 23:een ja viimeinen lopetti kello viisi aamulla. Koska Bourbon Streetilla oli koko ajan ihmisiä, niin se oli aina auki. New Orleansista ja etenkin Bourbon Streetista sanottiin, että se ei koskaan nuku.

Muusikkojen liiton vähimmäistaksoitus nousi 1970-luvun puolivälin aikaan ja klubeilla ei ollut enää mahdollisuutta maksaa bändeille entiseen malliin. Seurauksena oli, että bändien oli pakko pudottaa kokoonpanoistaan yksi puhallinsoittaja pois. Lisäksi soitettavien settien määrä väheni viiteen.

1980-luvun alussa piirisyyttäjä halusi siistiä aluetta prostituutiosta, vaikka meno ei ollut niin paheellista kuin Storyvillessa joskus vuonna 1912. Sutenöörit ja huorat toimivat diskreetisti kulisseissa ja prostituutio kuitenkin hyödytti aluetta niin, että myös klubit saivat asiakkaita.

Siistimisen jälkeen Bourbon Streetista tuli t-paita- ja rihkamamyyntiin erikoistuneitten matkamuistoshoppien aluetta, jossa musiikin osuus väheni. Nyt klubeissa soitti vain yksi bändi. Joissakin klubeissa on aina kuultu myös rhythm & bluesia ja bluesia, mutta sen osuus on kasvanut ja joissakin paikoissa kuullaan jopa coverbändejä. Tämä viimeksi mainittu ei ole kuitenkaan sitä, minkä takia ihmiset New Orleansiin tulevat. He haluavat kuulla traditionaalista jazzia, dixielandia ja sen sellaista. 1980-luvun loppuun mennessä Bourbon Streetin jazzklubien määrä oli kutistunut kahteen tai kolmeen. Nyt Bourbon Streetilla on vain kaksi jazzklubia: aiemmin mainittu Maison Bourbon ja enemmän dixielandiin erikoistunut Fritzel’s.

Kuva: Katja Liebing

Preservation Hall sijaitsee niin ikään ranskalaisessa korttelissa, mutta Bourbon Streetin poikkikadulla St. Peters Streetilla, noin puoli korttelia kulman takana. Paikka on perustettu vuonna 1961 ja edelleen todella voimissaan. Se on itse asiassa nykyisin suositumpi kuin koskaan.

Preservation Hall on yksi minun suosikkipaikoistani. Kyseessä ei todellakaan ole baari, jossa muusikoiden pitää kamppailla tulemisesta kuulluiksi kovaa pulisevien ihmisten seassa. Preservation Hallissa on konsertti-ilmapiiri, pääosassa on musiikki. Mitään ei vahvisteta sähköisesti, vaan ilmaisu on täysin akustista. Jopa laulu toteutetaan ilman mikrofonia, mikä on täysin mahdollista, jos yleisö osaa käyttäytyä. On siunaus, että paikka on edelleen olemassa.

“Jopa laulu toteutetaan ilman mikrofonia, mikä on täysin mahdollista, jos yleisö osaa käyttäytyä. On siunaus, että paikka on edelleen olemassa”

Pari muuta hyvää klubia on joutunut sulkemaan. Erityisesti New Orleansin historiallisilla alueilla on ihmisiä, jotka vastustavat elävää musiikkia. Heidän mielestään musiikki vetää puoleensa epätervettä ainesta ja esimerkiksi North Rampart Streetilla 17 vuotta toiminut Donna’s Bar & Grill joutui valitettavasti taloudellisiin ongelmiin, eikä siellä kuulla elävää musiikkia luultavasti enää koskaan. Samalla kadulla oli myös toinen paikka nimeltä Funky Butt, joka toimi lyhyemmän ajan, mutta jossa oli myös todella laadukas musiikkitarjonta.

Iloa minulle tuottaa viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut brass bandien uusi tuleminen. Nykybändit ovat luoneet uutta perinnettä yhdistämällä traditioon nykytuulia ja -musiikkia. Dirty Dozenin, ReBirth Brass Bandin, Hot 8 Brass Bandin ja muiden menestyksen myötä nuoret ovat innostuneet brass band -kulttuurista. Nyt brass bandeja on todella paljon, kymmeniä. Ihan koululaisetkin ovat huomanneet, että voivat tienata viikonloppuisin soittamalla kaduilla ja sehän on hyvää viihdettä. Voi sanoa, että brass band -perinne elää ja voi hyvin New Orleansissa.

Kuva: Chris Williams

New Orleans ja minä: Katja Toivola

kaikki.musiikista@yle.fi — Sun, 12 May 2013 11:31:51 +0000

Katja Toivola - Preservation Hall Jazz Band.

”New Orleans on jazzin syntymäkaupunki ja 50-vuotias Preservation Hall jazzfanien mekka. Siis nimenomaan perinteisen NO-jazzin saralla. Monesti kun menemme Preservation Halliin keikalle, niin paikkaan on sata metriä pitkä tuplaparijono jazzdiggareita ympäri maailman. Siellä jonottaa japanilaisia, korealaisia, argentiinalaisia, brasilialaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia. Meillä käy paljon ihmisiä ihan vuosittain. He tulevat yhä uudestaan kaupunkiin musiikin takia. Monista faneista on muodostunut meillekin maailmanlaajuinen ystävä- ja tuttavapiiri. Toki New Orleansissa on muutakin – hyvää ruokaa, kauniit maisemat ja mukava ilmanala. Mutta pääsyy on musiikki. Ja Preservation Hall on vakiotyöpaikkani joka perjantai.”

Katja Toivola keikalla Louis Armstrong Parkissa – parin korttelin päässä kotoaan.

Suomalaispasunisti Katja Toivola on toteuttanut elämässään sen, mistä moni muusikko vain haaveilee. Hän asuu New Orleansissa. Eikä vain asu – vaan elättää itsensä soittamalla jazzia sekä omillaan että yhdessä miehensä, syntyperäisen neworlenslaisen ja kaupungin valiomuusikoihin lukeutuvan trumpetisti Leroy Jonesin kanssa. Kaiken päälle hän esiintyy HBO:n Treme-sarjan kakkostuotantokauden jaksossa kahdeksan nimeltään Can I Change My Mind? (YLE TV1 12.6. klo. 22.00).

Kuinka sinusta tuli muusikko?

Katja Toivola.Tavallaan ihan vahingossa. Lapsena soitin pianoa, mutta muhun iski jazzvillitys joskus 90-luvun alussa – ollessani kuudentoista. Aloin kuunnella aivan fanaattisesti levyjä – lähinnä New Orleans -jazzia – ja käydä keikoilla. Siinä vaiheessa tuli ajatus että olisi aika kiva soittaakin. Päädyin jostain syystä hankkimaan alttosaksofonin, jota puhaltelin vuoden päivät. Otin esimerkiksi tunteja Risto Salmelta, joka soittaa nykyisin mun bändissä. Sitä jatkui aikansa, vaikka jotenkin se foni ei tuntunut mun jutulta.

Sit me oltiin yksi kesä Otavassa, jossa on sellainen jazz-musiikkileiri. Jonkin yön pimeänä tuntina kysyin yhdeltä niistä pasunisteista lupaa kokeilla hänen soitintaan ja se tuntui heti hyvältä. Sain sitten yhdeltä kaveriltani pasuunan lainaksi ja aloin omin neuvoin töräytellä ja ottaa osaa Ravintola Storyvillen jameihin. Ja sitten minua pyydettiin bändiin nimeltä Riverside Rascals! Olin siis soittanut siinä vaiheessa ehkä vuoden ja olin… aivan surkea. Mutta se oli kuitenkin loistava tilaisuus. Sillä mokailinpa miten paljon tahansa, niin homma pysyi kasassa, kun kaikki muut siinä bändissä oli ammattisoittajia. Kotona tai koulussa voi harjoitella, mutta onhan eri asia päästä oikeasti soittamaan. Tollanen tehokurssi tuntuu jälkikäteen ajateltuna aivan uskomattomalta tuurilta. Ensimmäinen keikkani oli Ylläs Jazz & Bluesissa vuonna 1996 – eli 17 vuotta sitten. Jos joku olisi silloin sanonut mulle, että kymmenen vuoden kuluttua sä soitat Preservation Hallissa, niin enpä olisi aivan hevillä uskonut. Enkä varsinkaan sitä, että tälläkin hetkellä tiedän missä soitan kymmenen vuoden päästä perjantaina: Preservation Hallissa.

Niin, kuinka muutto kaupunkiin sitten tapahtui?

Kiinnostukseni New Orleansia kohtaan kasvoi ja keväällä 1995 matkustin sinne ensimmäistä kertaa. Tunsin jo silloin paikallisia muusikoita, joihin olin tutustunut heidän vieraillessaan Suomessa. Heidän ansiostaan sain nähdä ja kuulla paljon sellaista musiikkia, johon keskivertoturisti ei ainakaan ensivierailullaan törmäisi. Samaisella matkalla kuulin myös ensimmäisen kerran ReBirth Brass Bandiä heidän esiintyessään nyttemmin jo suljetussa Tremé Music Hallissa.

Brass bandien yli satavuotias perinnehän on noussut uuteen kukoistukseen viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Niinpä pro gradu -tutkielmani Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella huhtikuussa 2003 käsittelikin sitten New Orleansin jazzia soittavaa ReBirth Brass Bandia.

Katja Toivolan gradun otsikko Feel Like Funkin’ It Up tulee ReBirthin samannimisestä biisistä.

Tutkielmani kannalta erityisen keskeisellä sijalla olivat kolme vuosina 2001 - 2002 tekemääni kenttätyömatkaa New Orleansiin. Matkojen yhteiskesto oli 14 viikkoa ja niiden aikana osallistuva havainnointi sekä materiaalin kerääminen mahdollistivat syvän ja omakohtaisen tutustumisen New Orleansin musiikkikulttuuriin ja sen erityispiirteisiin.

Ensimmäisen matkan jälkeen kävin New Orleansissa yhteensä viisitoista kertaa, vierailujen yhteenlasketun keston ollessa noin vuosi ja kolme kuukautta. Matkojen aikana sain seurata lukuisia musiikkiesityksiä ja tutustua muusikoihin. Vuonna 1995 aloitettujen musiikkitieteen opintojen edistyessä ajatus tutkia New Orleansin musiikkia muotoutui luontevaksi. Kiinnostukseni ja rakkauteni kaupungin musiikkikulttuuria kohtaan vain syveni vuosien varrella. Olin jo siinä vaiheessa viettänyt New Orleansissa useimmat siihenastisen elämäni ikimuistettavimmista hetkistä.
Olen aina kokenut brass band -musiikin hyvin emotiaalisena, voimakkaana ja maanläheisenä. Vuonna 1995 aloittamani pasuunan ohella olen skulannut vuodesta 2001 lähtien myös bassorumpua, tyypillistä brass band -instrumenttia. Summa summarum: Kaiken tämän myötä tutustuin Leroy’in ja “loppu on historiaa”.

Leroy Jones Quintet feat. Tricia Boutte keikalla Brasiassa. Katja Toivola pasuunassa (solistina 2:00 hujakoilla).

En ala kysellä kuinka tapasit Leroyn tai milloin suutelitte ensimmäisen kerran. Kysyn sen sijaan, kuinka pitkään olette asuneet Tremessä ja miten viihdytte?

Loppuvuodesta tulee kymmenen vuotta täyteen asumista aivan Tremen sydämessä. Hirveän hyvin viihdytään. Meidänkin talo on 1800-luvun loppupuolella rakennettu; oikein kiva, korkeat huoneet ja valoisa. Ihana pikku takapiha ja muuta. Alue on meille myös sijainnillisesti aivan loistava, sillä valtaosa keikoistamme on ranskalaisessa korttelissa. Niinpä asunnostamme on 5 – 10 minuuttia töihin riippuen meneekö polkupyörällä vai kävellen. Meillä on tosi kivoja naapureita ja kaikki tuntee toisensa. Alueella on kaikenlaisia tapahtumia – konsertteja, second line –paraateja sun muuta vilskettä ja vilinää oikeastaan ympäri koko vuoden. Treme on todella yhteisöllinen ja eloisa paikka asua.

Katja Toivola ja Leroy Jones ovat aviopari. Kuva: Claudia Reiter

Onko Tremessä klubeja?

Kyllä, useampiakin paikallisia, joissa on livemusiikkia tiettyinä viikonpäivinä. Yleensä niissä on vakkaribänditkin. Yksi pisimpään toimineista on Candlelight Lounge, jossa Treme Brass Band soittaa joka keskiviikko. Kermit Ruffins avasi myös hiljattain alueelle oman klubinsa, Kermit’s Treme Speakeasyn. Myös St. Bernard Avenuen varrella on muutamia klubeja, joissa soittaa bändejä. Kun ensimmäisiä kertoja vierailin New Orleansissa 90-luvun puolivälissä niin Tremessä oli klubeja enemmän. Sittemmin monet sulkeutuivat ja nyt on taas auennut uusia.

Kerro bändeistäsi!

Spirit of New Orleans on toiminut 11 vuotta. Olemme soittaneet paljon festivaalikeikkoja ja esiintyneet myös mm. Uudessa-Seelannissa, Fidji-saarilla, Sveitsissä ja Tanskassa. Se on ollut aika hauskaa, sillä eihän suomalaisia, varsinkaan traditionaalista jazzia edustavia, bändejä ole enää vuosikymmeniin DDT:n jälkeen enää kiertänyt. Poikkeuksena tietenkin Antti Sarpila, pitää heti perään lisätä. Useimmilla festareilla olemme olleet ensimmäinen suomalaisbändi.

Toinen bändini on nimeltään New Orleans Helsinki Connection, joka sai alkunsa samana vuonna kuin Spirit of New Orleans. Tässä bändissä minä ja rumpali Thomas Rönnholm edustamme Helsinkiä ja kaikki muut jäsenet ovat New Orleansista. Silläkin bändillä on tehty kaksi levyä ja soitettu New Orleansissa. Lisäksi olemme kiertäneet Norjassa, Suomessa ja esiintyneet myös Brasiliassa. Näissä molemmissa bändeissäni on vaikuttanut myös mieheni, trumpetisti Leroy Jones.

Toivolan bändi Spirit of New Orleans keikalla Ylläs Jazz & Bluesissa 2011.

Leroyn bändi on nimeltään Leroy Jones Quintet, jossa olen ollut vakituisena pasunistina nyt kolme-neljä vuotta. (Eli Leroy on soittanut pidempään mun bändissä kuin minä hänen bändissään.) Tämän yhtyeen vakituinen toimipaikka on New Orleans. Lisäksi meillä on New Orleansissa paljon erilaisia keikkoja erilaisilla kokoonpanoilla. Hoidamme esimerkiksi perjantai-illat Preservation Hallissa periaatteessa Leroy Jones Quintetilla, vaikka ryhmä onkin listattu ohjelmaan nimellä Preservation Hall Jazz Masters feat. Leroy Jones. Tuossa kokoonpanossa on vielä lisäksi mukana saksofonisti, eli bändi on itse asiassa sekstetti.

New Orleans Helsinki Connection keikalla Donna’sissa.

Onko New Orleansissa paljon bändejä?

New Orleansissa on oikeastaan aika vähän varsinaisia bändejä suhteessa keikkojen valtavaan määrään. Sen sijaan siellä on hirveän paljon muusikoita. Vielä alle kymmenen vuotta sitten oli aivan tavallista, että mennessäsi keikalle ei ollut harmainta aavistusta siitä, ketkä ovat muut muusikot. Asia selvisi kymmenen minuuttia ennen alkua. Tulit paikalle ja näit tyypit: ”Moi, ei ollakaan nähty vähään aikaan”. Ja sitten vaan lavalle. Siihen aikaan oli tavallista, että klubin ohjelmavastaava buukkasi muusikot keikalle. Tämä käytäntö on kyllä onneksi muuttumassa, koska se ei välttämättä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Joskus toki tulee iloisia yllätyksiä silläkin metodilla.

New Orleansissa on myös paljon muusikkosukuja – ammatti kulkee suvussa sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi pasunisti Trombone Shorty eli Troy Andrews ja isoveljensä trumpetisti James Andrews ovat tällaisesta suvusta. Heidän serkkunsa Glen Andrews on myös pasunisti ja perheessä on muutenkin muusikoita vaikka kuinka. Näin muuten Shortyn ekan kerran silloin vuoden 1995 reissullani Danny Barkerin muistoparaatissa. Shorty oli silloin 13-vuotias ja soitti tuubaa. Semmoinen valtava sousafoni ympärillä hän soitti jo kuin tyhjää vaan. Shorty on saanut paljon vaikutteita, pelottomuutta ja rockvaikutteita Lenny Kravitzilta, jonka bändissä soitti monta vuotta. New Orleansissa kaikki tuntevat toisensa, eikä kuuluisatkaan muusikot kauheasti muutu, eikä menestys nouse hattuun. Kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

Minkä tyyppisiä bändejä New Orleansissa on jazzin saralla?

New Orlensissa kutsutaan ”set bandiksi” ryhmää, jossa on rumpusetti, basso, kitara tai piano. Leroy Jones Quintet ja Preservation Hall Jazz Masters ovat tällaisia ryhmiä. Sen lisäksi teemme jonkin verran keikkoja Leroyn jo 1970-luvun alussa perustamalla brass bandilla, joka oli alun perin nimeltään Hurricane Brass Band. 1970-luvun puolivälissä Leroyn toiminta painottui enemmän jazzbändeihin ja Bourbon Streetille kvintettinsä kanssa, jolloin Hurricane Brass Band hajosi ja osa kundeista perusti Dirty Dozen Brass Bandin.

”Original Hurricane” keikalla – bassorummussa Katja.

Katrinan (29. elokuuta 2005) takia mekin jouduimme evakkoon. Tulvan hitaasti vetäytyessä ihmisiä alettiin laskea takaisin. Se tapahtui viikottain ja määräytyi postinumeroiden perusteella riippuen siitä, kuinka pahoja vaurioita kyseinen alue oli kärsinyt. Meidän postinumero pääsi takaisin 12. lokakuuta, eli kuusi viikkoa tulvien jälkeen, mikä oli aika pian. Monillahan ei ollut edes mihin mennä. Meillä oli itse asiassa ihan sama juttu, mutta yhdellä chicagolaisella ystävällämme on ranskalaisessa korttelissa loma-asunto, jonka hän antoi käyttöömme. Kaikki hotellit olisivat olleet täynnä, eikä telttailu tulvavaurioituneen kotimme pihalla olisi tullut kyseeseen.

“ Meilläkään ei ollut omasta bändistä mitään tietoa. Kunhan löytyi joku, jolla oli basso ja joku, jolla oli piano tai banjo.”

Kun palasimme, kaupungissa oli todella vähän muusikoita. Pikku keikkoja alkoi kuitenkin syntyä sellaisiinkin baareihin, joissa ei normaalisti ollut musiikkia. Meilläkään ei ollut omasta bändistä mitään tietoa. Kunhan löytyi joku, jolla oli basso ja joku, jolla oli piano tai banjo. Tunnelma oli aika hieno silloin. Kokemuksena uniikki. Tietenkin se tulvavaurioiden ja kärsimyksen näkeminen oli aivan hirveää, mutta me kaikki kaupunkiin tuossa vaiheessa palanneet halusimme olla siellä. Se oli tavallaan uudisraivaajahenkeä, koska apua ei tullut miltään julkiselta taholta. Kaikki apu – mitä oli todella paljon – tuli yksityiseltä puolelta.

Kaupunki ei ole myöskään ikinä ollut niin turvallinen. Sen ensimmäisen kuukauden ajan ulkonaliikkumiskielto astui aina puolen yön aikaan voimaan. Oli tavallaan sotatilafiilis. Mekin istuimme sen laina-asuntomme portailla ja juttelimme naapureiden kanssa (mikä on New Orleansissa hyvin tavallista), kun keskiyöllä paikalle tuli kansalliskaartilaisia komentamaan porukat sisään. Myös normaaliasiat kuten posti ja bussit puuttuivat. Oli pitkään niin, että postia ei kannettu lainkaan ja postitoimistot olivat kiinni. Yksityinen postiliike ajoi viikkotolkulla päivittäin postia Baton Rougeen. Joitain keikkoja me soitettiin myös Vaughan’sissa, joka on Kermit Ruffinsin vakimesta. Kermit oli vielä silloin evakossa Houstonissa.

Marraskuun 5. päivä yksi meidän tuttu oli sitä mieltä, että nyt pitää olla ranskalaisessa korttelissa jonkin sortin paraati, eli second line ja kääntyi Leroyn puoleen. Saatiin bändi kasaan, meitä oli seitsemän tai kahdeksan ainakin. Ihmisillä oli tulvaan liittyen poliittis-protestihenkisesti kierrätysmatskuista ja suojapressuista sovellettuja naamiaisasusteita päällä. Tapahtumasta oli tiedotettu ja mediaa oli paikalla ennen kuin me lähdettiin liikkeelle. Leroyta haastateltiin ennen meidän liikkeellelähtöä ja häneltä kysyttiin bändin nimeä. No, koska Hurricane Brass Band oli alun perin Leroyn bändi ja ottaen huomioon tilaisuuden luonteen oli luonnollista että Leroy sanoi sen olevan Hurricane Brass Band.
Nyt, 30 vuoden tauon jälkeen, Hurricane on taas olemassa. Tässä väliaikana oli kuitenkin Hollannissa perustettu samanniminen yhtye, joten Leroy on vuoden 2005 jälkeen kutsunut ryhmää nimellä Original Hurricane Brass Band.

Leroy Jones’ Original Hurricane Brass Band – bassorummussa Katja Toivola.

Esiinnytte Tremen kakkostuotantokauden kahdeksannessa jaksossa. Kuinka tämä tapahtui?

Treme-sarjassahan vilisee muusikoita koko ajan. Se on New Orleansille ja kaupungin musiikille todella loistava juttu. Yksi sarjan vakituisista kuvauspaikoista on ihan asuntomme nurkan takana ja meillekin tulee aina sähköpostilla pyyntö siirtää auto, kun HBO tarvitsee parkkitilaa tuotantorekoilleen.

Meidän esiintymisemme kyseisessä jaksossa tapahtui niin, että tuotantosihteeri soitti, että olisi kirjoitettu kohtaus, jossa trumpetisti Delmond Lambreaux tulee jammaamaan Leroy Jones Quintetin kanssa. Että sopisiko? Ja jos, niin olisiko Leroylla ajatusta kuvauspaikasta? No, totta kai sopi ja Leroy ehdotti Palm Court Jazz Cafe’ta, jossa meillä on vakiokiinnitys kerran kuussa. No, HBO varasi sen yhdeksi päiväksi. Leroy on ollut aikaisemminkin mukana filmausjutuissa, mutta itselleni se oli ensimmäinen kokemus tällaista isoa, ihan elokuvatason tuotantoa. Kokemuksena hauska ja mielenkiintoinen. Tosi hidastahan se on, jos ajattelee että sitä tehdään kokonainen päivä, mutta lopulliseen jaksoon päätyy muutama minuutti. Kauheesti porukkaa ympärillä säätämässä mittanauhojen ja kameroiden ja mikkien ja puuterihuiskujen kanssa ja varmaan kymmenen kertaa soitettiin sitä samaa biisiä, niin että ne sai tallennettua sen eri kuvakulmista. Nyt muuten soittivat meille taas ja kysyivät Leroy’ta neljännen tuotantokauden jaksoon.

Leroylta ja Katjalta sujuu myös laulaminen. Kuva: Andre Fossati

Trumpetisti Kermit Ruffinsin cameo on varmaan yksi merkittävimpiä muusikkorooleja Treme-sarjassa. Sähän toit aikoinaan Ruffinsin Suomeen?

Joo, mä tutustuin Kermitiin vuonna 1995, sillä ihan ensimmäisellä New Orleans -reissullani. Olin siihen aikaan mukana järjestämässä Helsinki Classic Jazz Festivalia. Jostain syystä mulle jäi siltä reissulta kaikista bändeistä mieleen nimenomaan Kermitin bändi. Kai mä olin tarpeeksi vakuuttava, koska niinhän siinä kävi, että Kermit Ruffins tuli Suomeen marraskuussa 1995. Moni nyt sarjaa katsovista ei ehkä tiedä, että Kermit esiintyi 17 vuotta sitten Helsingissä Savoy-teatterissa ja Storyvillessa.

Jazzin katsotaan syntyneen Congo Squarella. Eikös sekin ole osa Tremeä?

Nykyisen Louis Armstrong -puiston yksi nurkka on alkuperäinen Congo Square, joka oli aikanaan Tremen sydäntä. Se on meiltä kahden korttelin päässä. Congo Squarella kokoontuu vieläkin sunnuntai-iltapäivisin rumpuryhmä ja jos pitää ikkunoita auki, niin rummutus kuuluu kotiin asti.
Eli ei lainkaan pöllömpää, kun ajattelee että se on satoja vuosia vanha perinne.

New Orleans ja minä: Jussi Raittinen

kaikki.musiikista@yle.fi — Mon, 22 Apr 2013 15:57:20 +0000

Jussi Raittinen esiintyy TV2:n Iltatähti-ohjelmassa 1975.

“New Orleans on Memphisin ja Nashvillen ohella tärkein juurimusiikin keskus USA:ssa”, summaa Jussi Raittinen, suomalaisen rockmusiikin legenda, jolla on paljonkin omakohtaista perspektiiviä aiheeseen.

Millainen oli ensikosketuksesi New Orleansin musiikkiin? Muistatko ehkä mikä vuosi oli kyseessä ja millaista stuffia se oli?

- Ilman muuta Little Richardin esiintyminen Don't Knock the Rock -elokuvassa ja edelleen se, että kaverillamme Meriheinän Hessulla oli ep-levy jolla oli mm. Tutti Frutti ja Long Tall Sally. Tämä oli alkuvuonna 1957. Saman vuoden syksyllä saimme veljeni Eeron kanssa saksalaisen London-savikiekon The Girl Can't Help it / She's Got It ja sisaremme sai Pat Boonen seiskakasin Tutti Frutti / I'll Be Home. Vertailuja oli siis helppo tehdä!

Little Richardin vuoden 1955 New Orleans -levytys Tutti Frutti äänestettiin Mojo-lehdessä kaikkien aikojen rock’n’roll-sinkuksi. Ei ole kovin liioiteltua sanoa että rock’n’roll alkoi tästä.

Little Richard and the Upsetters ja Long Tall Sally. Saksofonisti Grady Gaines soittaa legendaarisen soolonsa flyygelin kannella. Tämäkin playback elokuvasta Don’t Knock The Rock.

Muistan, että esitit vuonna 1978 Peter von Baghin juontamalla rock’n’roll-pakettikiertueella Smiley Lewis/Fats Domino -biisin Blue Monday.

- Pikku-Rikun ohella tärkein vaikuttaja oli ilman muuta Fats Domino, jonka Blueberry Hill -sinkku meillä oli lainassa jo 1958 ja jonka olin kyllä kuullut elokuvassakin (kuten kenties myös Blue Mondayn). Eka Domino-levyni oli kuitenkin When My Dreamboat Comes Home / I Can't Go On, originaali Imperial-sinkku. Tässä vaiheessa olin myös lainannut kavereilta Dominon ruotsalaisia punaetikettisiä London-merkin ep-levyjä, joten stuffi oli tuttua. Jollain niistä oli Blue Monday, josta sitten plokkasin pianolla dim-soinnun b-osan ensimmäisessä tahdissa
( | F F#dim | C | C C7 | F F# | G7 | G7 | ) ja olin ylpeä itsestäni.

- Tämä lienee ollut joskus 1961-62. Lewisin versioon tutustuin vasta Laipion Masan kautta 70-luvun alkupuolella. Levytin kyseisen biisin New Orleansissa 1976.

Blue Monday kertoo raskaan työn raatajasta maanantaiaamun ankeudessa.

- Äärettömän tärkeä minulle on niin ikään Laipion kautta tutuksi tullut Dr. Johnin vuoden 1972 albumi Gumbo, jolta napattiin Iko Iko keikkaohjelmistoon ja myöhemmin myös levylle suomeksi nimellä Aikoo, aikoo. Blueberry Hillhän on myös samalla Mä tahdon rokata -albumilla.

Jussi Raittinen: “Dr. Johnin Gumbo sytytti uudelleen innostukseni NO-kamaan ja samalla myös syvensi tietämystäni."

Levytit itsekin New Orleansissa. Kerro kokemuksesta!

- Joo, vuonna 1975 Matti Laipion organisoimalla reissulla, jonka aikana levytimme myös esimerkiksi Memphisissä ja vierailimme Johnny Vincentin luona Mississippin Jacksonissa, josta ajoimme 66 mailin matkan New Orleansiin (kiertotietä Ponchartrain-järven yli rakennettua siltaa pitkin). Sessio tapahtui Allen Toussaintin ja Marshall Sehornin omistamassa Sea Saint -studiossa. Äänittäjänä toimi Ken Laxton. Rumpali oli Herman Ernest, basistina David Barard, kitaristina Steve Hughes, congarumpalina Kenneth Williams, alttosaksofonissa Neville-veljessarjan maineikas Charles Neville ja tenorifonissa Lon Price. Sama miehistö oli juuri tehnyt session Paul McCartneylle.

- Homma sujui kuin tanssi. Erityisesti rumpali Ernestin työskentely oli todella upeaa. Pohjat olivat valmiina tuossa tuokiossa ja kun puhaltajat tulivat paikalle kolmen tunnin kuluttua, ei siinäkään nokka pitkään tuhissut.

Miten NO-muusikoiden toiminta erosi tuolloin (1970-luvulla) esimerkiksi suomalaisten muusikoiden työskentelystä?

- 1975 levytimme pari Westerlundin Kajden ja K.W. Blomqvistin tekemää biisiä, jotka oli tehty NO-tyyliin, siis Alla palmupuiden / Mennään melomaan. Muusikoiden oli tietenkin helppo saada ne toteutettua hyvin, muistuttihan mm. ensinmainittu Iko Iko -biisiä.

New Orleansissa levytetty Alla palmupuiden osallistui Syksyn sävel -kisaan 1975 ja sijoittui neljänneksi.

- Toinen USA:n-levytysreissu tapahtui kesällä 1976 ja sen New Orleansin -osuus toteutettiin jälleen Sea Saintissa. Sillä kertaa levytettiin Dominon, Lewisin ja Glarence Frogman Henryn klassikoita, joihin Kajde oli kyllä tehnyt pillisovitukset. Niitä ei kuitenkaan juuri tarvittu, sillä kama oli kaikille muusikoille jo skidivuosilta tuttua. Rentoa ja letkeää menoa. Tuloksena syntyi A-puoli albumille Rollin’ the Rock.

Millaiselta kaupunki vaikutti?

- Kyllähän se tuntui hienolta, oikealta kaupungilta verrattuna vaikkapa Memphisiin, josta tuolloin 1975 oli mm. vanha Beale Street lähes kokonaan hävinnyt. Muualla en ollut vielä tällä ekalla reissulla ehtinyt käydä. Se, että New Orleansista tuntui löytyvän aivan kaikenlainen amerikkalainen juurimusiikki kantrista bluesiin ja jatsiin, sai minut ajattelemaan, että jos joskus voisin asua vuoden USA:sa niin Big Easy olisi juuri se mesta.

Näkemäsi kaikkien aikojen New Orleans -livekeikka?

- Vuonna 1975 mentiin ainakin Laipion ja Westerlundin Kajden kanssa todella pelottavaan klubiin jossain kaupungin mustassa osassa. Siellä esiintyi pianisti James Booker soolona ja mies oli kuvaamattoman upea. Välillä tuli silkkaa klassista kamaa, Lisztiä ja Rahmaninovia ja seuraavassa hetkessä joku NO-klassikko, vaikkapa Big Chief.

James Booker oli pianistina nero, mutta valitettavasti parantumaton alkoholisti ja narkomaani.

Millainen on suhteesi New Orleans -musiikkiin tänään?

- Minulla on aina silloin tällöin ollut mahdollisuus esittää NO-kamaa erilaisten puhallinkokoopanojen kera, mm. Polaris Celebration Bandin, jonka kanssa rupesin työskentelemaan viime vuonna.

- NO-tavaran suhteen tärkein kokoonpanoni on ollut v. 2000 – 2009 toiminut Jump'n'Jive, joka ikävä kyllä lakkasi toimimasta Matti Oilingin kuoltua. Bändin perusrungon muodostivat Masan ohella pianisti Hillel Tokazier ja meikäläinen (komppikitara) sekä ensin Oiling Boilingin basisti Iiro Kautto ja fonisti Panu Syrjänen ja heidän jälkeensä saman bändin Pekka Helin ja Juho "Boots" Hurskainen. Viimeisessä kokoonpanossa Helin vaihtui rock and roll-laulaja/basisti Masa Salorantaan. Jump'n'Jiven tärkein soittoympäristö oli Helsingin Storyville -klubi, bändihän perustettiin soittamaan siellä hiljaisina maanantai-iltoina fiksatulla liksalla, ei lipputuloilla. Keikkoja ehti siellä olla varmasti lähes sata. Toki muuallakin käytiin.

- Koska nykyinen Jussi & The Boys on kitarabändi, emme sillä soita New Orleans-materiaalia oikeastaan ollenkaan.

Kiitos Jussi! Kuunneltaisiinko tähän loppuun vielä yksi sinulle tärkeä NO-levytys?

- Se olkoon Clarence Frogman Henry ja hänen levytyksensä But I Do. Kuulin biisin ekan kerran kesällä 1961 Ahvenanmaalla Radio Nordista, Ah, nuoruus!

Treme osa 10 - I'll Fly Away

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 09 Apr 2013 09:00:00 +0000

Tremen ensimmäisen tuotantokauden 80-minuuttisen päätösjakson nimi I’ll Fly Away tulee jazz-hautajaisissa suositusta gospel-hymnistä, joka kuullaankin jakson loppupuolella. Toinen kausi jatkaa samalla ohjelmapaikalla saumattomasti.

Tremessä soi rap ja hip-hop

Davis McAlary siteeraa äidilleen OffBeat-lehden Shame, Shame, Shame -kritiikkiä, jossa mainitaan myös 5^th Ward Weebien rap-kappale Fuck Katrina.

Fuck Katrina soi autossa neljännen jakson kohtauksessa, jossa Sonny palaa Texasin-reissultaan

Bounce on hip-hoppia New Orleansin tapaan. Sen ominaispiirteinä ovat puhdikas beat ja mukaan sisällytetyt paikalliskulttuurilliset viittaukset, kuten Mardi Gras -intiaanien laulut.

Big Cheaf Lambreaux ottaa tirsat ja Guardians of the Flame -heimon nuoriso kuuntelee New Orleans -rappari Juvenilea.

Juvenilen albumi Realty Check ilmestyi maaliskuussa 2006.

Bounce.

Lambreaux herää, haukkuu nuorisomusiikkia “kiinalaiseksi” ja laittaa soimaan parempaa musiikkia:

Danny Barker & Baby Doddsin Indian Red.

Kohtauksessa Bywaterin baarissa soi Quintron & Miss Pussycatin Swamp Buggy Badass.

Kohtauksessa Davis McAlaryn rappusilla soi NO-rappari Katey Reddin kappale Melpomene Block Party.

Daymon baarissa soi Juvenilen klassikko Nolia Clap.

Jaksossa mainitaan myös NO-rapparit Mystikal, Cheeky Blakk ja Lil Wayne. Sarjan seuraavalla, eli toisella tuotantokaudella rapin ja hiphopin osuus Tremessa vahvistuu.

Vanha liitto

Trombone Shorty järjestää Antoine Battisten studiokeikalle, joka on kunnianosoitus Cosimo Matassan J & M Recording Studiossa äänitetylle New Orleansin “vanhan liiton” rhythm & bluesille. Session kapellimestarina toimii Allen Toussaint.

Äänittäjä Cosimo Matassa ja 1960-luvulla musiikilliseksi keskushahmoksi kohonnut Allen Toussaint kertovat 1985 Matti Laipion radio-ohjelmassa vaatimattomista studio-olosuhteista ja New Orleansin soundin muotoutumisesta. Voit kuunnella ohjelman Elävässä arkistossa.

Art Neville esittää vuonna 1958 Specialty Recordsille levyttämänsä vastustamattoman kappaleen Cha Dooky Doo.

Arthur Lannon Neville oli singlen julkaisuvuonna 21-vuotias.

Allen Toussaint kannustaa kitaristi Renard Pochea soittamaan ylimääräisen rundin sooloa, jos siltä tuntuu.

Korttiringissä surkean käden saa Clarence “Frogman” Henry, jonka vuoden 1956 levytys Ain’t Got No Home oli iso hitti. Porukan varsinainen korttihai on kuitenkin Irma Thomas, jonka levytys Time Is on My Side ilmestyi alkuvuodesta 1964. The Rolling Stonesin myöhemmin samana vuonna tekemä ja hitiksi noussut cover-versio kuitenkin katkaisi alkuperäislevytyksen lupaavan nousun, mikä katkeroitti New Orleansin laululintusen jopa siinä määrin, että hän ei suostunut esittämään laulua julkisesti vuosikymmeniin.

Thomasin versio julkaistiin alunperin Anyone Who Knows What Love Is (Will Understand) -singlen B-puolena.

Dave Bartholomew – yksi rock’n’rollin alkemisteista

Irma Thomasia trumpetillaan peesaa Dave Bartholomew, jonka CD-boxia (ja vieläpä suljetusta Tower Recordsin levykaupasta pöllimäänsä sellaista) Davis tarjosi Tremen avausjaksossa Janettelle vastineeksi viinipullosta.

Melkein kaikki Fats Dominon 1950- ja 1960 -lukujen hitit olivat Dave Bartholomew’n osakirjoittamia ja tuottamia: Domino-Bartholomew onkin yksi New Orleansin musiikkihistorian menestyneimmistä tiimeistä. Bartholomew vaikutti suuressa määrin New Orleansin osuuteen siinä prosessissa, jonka myötä rhythm & bluesista alkoi muodostua käsite nimeltä rock’n’roll. Allen Toussaintin työ kaupallisen NO-musiikin keskushahmona voidaan nähdä suorana jatkumona Bartholomew’in “hallintajaksolle” ja Toussaint onkin myöntänyt Bartholomew’n olleen hänelle roolimalli.

Bartholomew on sekä Rock & Roll Hall of Famen että Songwriters’ Hall of Famen jäsen ja teki myös cooleja soololevytyksiä. Tässä hyvää riimittelyä biisissä The Monkey

Katkarapuja & gumboa mambomeiningillä.

Dave Bartholomew lauloi vuonna 1953 myös kappaleen ”kulkusistaan” (My Ding-a-Ling). Rallatus ei mennyt kuitenkaan juuri lainkaan kaupaksi. Mutta ainakin yhden kappaleen sinkkua osti todistettavasti saintlouislainen kampaaja Charles Edward Berry, joka taiteilijanimellään Chuck Berry oli nostava tuon pikkutuhman rallin vuonna 1972 listaykköseksi Englannissa. Tämä huolimatta siitä, että monet radioasemat kieltäytyivät soittamasta My Ding-a-lingia ja siitäkin, että brittien tuolloinen moraalinvartija numero yksi Mary Whitehouse yritti julistaa laulun pannaan – tuloksetta. “Eräskin opettaja”, Whitehouse kirjoitti BBC:n pääjohtajalle, “kertoi meille, kuinka hän yllätti luokallisen pikkupoikia, hoilaamassa laulua, housujen sepalukset auki. Uskomme ja luotamme, että olette samaa mieltä kanssamme siitä, että moiseen käytökseen innostava laulu ei kuulu BBC:n asemassa olevan välineen ohjelmistoon, vaan todellakin aivan päinvastoin. "

Bartholomew’n alkuperäislevytys.

Annien aktiviteetteja

Annie ja Harley kirjoittavat yhdessä laulua. Tekstissä mainitaan Gentilly (tulvaveden tuhoama asuinalue) New Orleansin Vieux Carre (eli ranskalainen kortteli ranskaksi), Lower 9 (alempi yhdeksäs kaupunginosa, joka myös tuhoutui patojen pettämisen takia), Central City (asuinalue Louisiana Superdomesta lounaaseen) ja Uptown (Mississippi-joen ympäröimä puolikuun muotoinen osa kaupunkia).

Annien biisiin lisäämä fraasi “Jock-a-mo fee nah nay” on Mardi Gras -intiaanien traditionaalinen iskulause, joka on kuultavissa myös lauluissa kuten “Iko-Iko” tai “Brother John.”

"Jock-a-mo fee nah nay"

Annie mainitsee olevansa menossa Lucinda Williamsin keikalle Tipitina’siin. Williamsin laulu Lake Charles albumilta Car Wheels on a Gravel Road soi jaksossa kolme Desautelin ravintolassa. Harleyta esittävä Steve Earle toimi kyseisen albumin osatuottajana ja on kuvaillut kokemusta myöhemmin “epänautittavimmaksi levytystyökseen ikinä”.

Lloyd Price ja Stagger Lee

Lloyd Pricen levytys Stagger Lee kertoo St. Louisissa vuonna 1895 tapahtuneesta kuuluisasta ampumavälikohtauksesta, jossa Lee Sheldon alias “Stagger Lee” surmasi Billy Lyonsin noppapelistä aiheutuneen erimielisyyden tuloksena. Lyons (ammatiltaan vallitustyöntekijä) vei paitsi Stagger Leen rahat, myös upouuden Stetson-hatun, mikä lienee ollut ns. ”viimeinen niitti”.

Stagger Lee oli hitti vuonna 1959.

Stagger Lee oli maineeltaan ”bad man” eli pahis, joten Billy erehtyi voittamaan väärän miehen. Tarinasta tuli folklorea ja Stagger Leen ja Billyn kahakka sai yhä uusia muotoja. Siitä sepitettiin monenlaisia uusia lauluja - myös bluesversioita.

Mississippi John Hurtin näkemys tapahtumista.

Desautelin läksiäiset

Serenadin Janette Desautelille laulaa John Boutte, mies Tremen tunnarikappaleen takana. Laulu on Bring It On Home To Me.

Sam Cooken klassikko.

Koska Janette pitää enemmän katkarapu- kuin paahtopaisti-po-boyseista, vie Davis leidinsä lounaalle Domilise’siin - perusmestaan nimenomaan po-boy-voileipien saralla.

Janette tilaa fried-shrimp po-boy’n.

Davis ja Janette bailaavat livemusiikin tahdissa Le Bon Temps Roulessa, kun lavalla huhkii Soul Rebels Brass Band solistinaan slidekitaravelho ja laulaja John Mooney.

Soul Rebels Brass Band ja Mooney esittävät kimpassa Grayson Cappsin laulun Drink a Little Poison (4 U Die).

Davis vie Janetten yömyssylle osoitteessa 3811 St. Charles Avenue sijaitsevaan The Columns Hoteliin. Columns rakennettiin vuonna 1883 sikaripatruuna Simon Hernsheimin yksityisasunnoksi. Sisäotokset Louis Mallen vuoden 1978 elokuvaan Pretty Baby kuvattiin kyseisessä hotellissa.

New Orleansin Storyvilleen sijoittuvassa filmissä lapsiprostituoidun pääosaa näytteli Brooke Shields.

Columnsin baarissa soi James Bookerin versio On The Sunny Side of The Streetista.

Katrina-takaumat

Jakson Katrina-takaumissa valmistaudutaan kohtaamaan myrsky ja evakuoidaan kaupunkia. Dr. Steve Lyons antaa Weather Channelilla sääennusteen. Antoine Batiste hakee viime minuuteilla muistoksi Baby Dodds Trio & Danny Barkerin lp:tä Jazz La Creole, jonka löytääkin, mutta unohtaa (epäilemättä pilvipäissään) pöydälle. Albert Lambreaux laudoittaa ikkunoita. Ruuhkautunut evakuointiliikenne on painajaismaista. "Palaan parin päivän päästä", sanoo joku. Meksikonlahdella vahvistuvan myrskyn ennustetaan suuntautuvan suoraan New Orleansiin. Sen pelätään olevan “The Big One”, joka aiheuttaisi tuhoa kaupungille.

Takauma muistuttaa, kuinka tuona elokuun lopun lauantaina yli miljoona ihmistä temmattiin ikävästi pois viikonloppurutiineistaan ja viettämään jännittyneen, helteisen päivän valmistautuessaan yllättäen kohti alavaa kaupunkia kaartaneen Katrina-hurrikaanin saapumiseen. Sen odotettiin rantautuvan New Orleansiin maanantaiaamuna. Sunnuntaina, elokuun 29. päivä pormestari Ray Nagin toimeenpani kaupungissa sen historian ensimmäisen pakkoevakuoinnin.

"Toivoisin voivani antaa parempia uutisia, mutta nyt vastassa on myrsky, jota suurin osa meistä on aina pelännyt” kertoi Nagin tiedotustilaisuudessa. "Tilanne on hyvin vakava. Tämä tulee olemaan ennennäkemätön tapahtuma.” Evakuoinnin aiheuttamien liikenneruuhkien takia Janetten ajomatka Alabaman Huntsvilleen kesti 16 tuntia (normaali kesto seitsemän tuntia).

Jaksossa kaksi hahmoa lausuu ääneen yleisen paikallisen uskomuksen: trooppiset myrskyt väistyvät pohjoiseen tai itään ennen osumistaan New Orleansiin. Katrinan tapauksessa kävi juuri näin. Myrskyn silmä ei osunutkaan kaupunkiin vaan lähelle Louisianan ja Mississippin rajaa. Antoine Battisten, Albert Lambreauxin ja Janette Desautelin kodit kärsivät tulvavahinkoja, koska liittovaltion suunnittelemat tulvavallit eivät kestäneet Katrinan intensiteettiä ja pettivät.

Michael Grunwald, kirjoitti Time-aikakauslehdessä elokuussa 2007 suunnilleen näin:

“Kaikkein tärkeintä on muistaa, että New Orleansin joutuminen tulvaveden valtaan ei ollut luonnonkatastrofi. Kyseessä oli ihmisen aiheuttama suuronnettomuus; seuraus surkeasta suunnittelusta, asioiden väärästä tärkeysjärjestyksestä, julkisten varojen väärinkäytöstä ja niiden väärästä kohdentamisesta. Katrina ei ollutkaan voimakkusasteen viisi tappaja - se, jota Big Easy oli aina pelännyt, vaan voimakkuusasteen kolme myrsky, joka ohitti New Orleansin. Kaupungissa se oli pahimmillaan vain heikon kakkosen luokkaa. Kaupungin suojausjärjestelmän olisi pitänyt estää tulviminen, jolloin meidän ei olisi koskaan tarvinnut nähdä Superdomen kurjuutta, ihmisten epätoivoa talojen katoilla, järkyttäviä näkyvjä vedenalaisesta Mardi Gras -kaupungista viikkojen ajan. Meidän ei olisi koskaan tarvinut kuulla kommenttia ‘Hemmetin hyvää työtä, Brownie’. Hätätilavirasto FEMA oli syntipukki, mutta todellinen syyllinen oli Yhdysvaltain armeijan tekninen suunnittelu, joka vallitti joen suiston liian pitkälle ja tuhosi näin kosteikot, jotka muodostivat ennen joen luonnollisen puolustusmekanismin.”

Creighton Bernette kuvaa värikkäästi pahimmanlaatuisen myrskyn reittiä, joka seuraa "Mr. Go’ta" ja peittää sitten kaupungin seitsemänmetriseen vesi- ja myrkkyjätekerrokseen. Mississippi Gulf Outletia (lyhenne: "MR-GO"), noin 100 kilometrin pituista kanavaa Meksikonlahden ja New Orleansin välillä, on syytetty marskimaan tuhoamisesta vuosikymmenien kuluessa, mikä edelleen aiheutti Katrinan aikana valtavia tulvia St. Bernardin alueelle ja osaan New Orleansia.

Kanava on nyt suljettu, ja tulvaportti rakenteilla.

“Kehdosta hautaan”

Creighton Bernetten ruumis löydetään Mississippi-joesta läheltä Chalmetten pikkutaajamaa.

Marssirumpali Benny Jones Sr. johtaa Treme Brass Bandia. “Uncle” Lionel Batiste soittaa bassorumpua. Kumpikin nähtiin Tremen avausjakson hautajaiskohtauksessa. Jones antaa bändille merkille aloittaa kappaleen Oh, Didn’t He Ramble, joka on traditionaalinen jazz-hautajaisten kevennys, kun vainaja on saatu monttuun ja saattojoukko jättää luutarhan taakseen.

“Ashes to ashes, dust to dust – if the women don’t get you the liquor must.”

Khandi Alexander tanssi uransa alkuvaiheessa Broadwaylla ja oli Whitney Houstonin koreografi. Ensimmäisen tuotantokauden päättävän jakson jazz-hautajaisten filmauksissa hänen Floridassa asuva isänsä oli vakavasti sairas. “Omistin sydämessäni second linen isälleni,” Alexander sanoi. “Ja hän kuoli samana iltana.” Alexander ei ole pystynyt katsomaan jaksoa alkuvuoden 2011 jälkeen.

“I’ll Fly Away”…

Jakson lopussa Antoine puhuu taksikuskille (Art Jackson) niistä kuudesta dollarista, jotka on edelleen velkaa kyydistään hautajaisiin, jotka päättivät ykkösjakson.

Tämä jakso on omistettu Tremen apulaistuottajalle ja sen käsikirjoittatiimiin kuuluneelle David Millsille, joka kuoli aivoaneuysmaan 48-vuotiaana ollessaan valvomassa jakson yhdeksän kohtausta, jossa Creighton Bernette piipahtaa Café du Mondessa. Mills käsikirjoitti joitakin aikakautensa hienoimmista tv-draamoista kuten NYPD Blue, The Wire ja Homicide – Pelon kadut. Näyttelijät ja tuotantoryhmä istuttivat New Orleans City Park -puistoon nimikkopuun Millsin muistoksi. The Rebirth Brass Band vastasi muistotilaisuuden musiikista. Jaossa oli myös Hubig’sin omenapiiraita, joiden käärepaperiin oli painettu teksti “David Mills – 1961 – 2010 / Won’t Bow, Don’t Know How”. (Janette Desautel loihti Tremen pilottijaksossa laukustaan Hubig’sin piiraan)

Ensimmäisen tuotantokauden päätöskappale.

Steve Earlen This City on juuri se kappale, jota Harleyn roolissa nähtävä Earle kirjoitti Annien kanssa jaksossa aiemmin (katso “Annien aktiviteetit”).

Treme osa 9 - Wish Someone Would Care

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 02 Apr 2013 10:00:00 +0000

Tämän melko synkän jakson nimi Wish Someone Would Care tulee Irma Thomasin 1960-luvun puolivälin hitistä. Thomasin toinen hitti It’s Raining soi aiemmin viitosjakson lopputekstien alla.

Näyttelijä Tara Brewer esittää tässä Treme-jaksossa Wish Someone Would Caren Davis McAlaryn bileissä.

Vuonna 1899 ilmestynyt The Awakening on St. Louisissa syntyneen Kate Chopinin romaani, jota pidetään yleisesti etelävaltiolaisen kirjallisuuden klassikkona. Teoksen tapahtumat sijoittuvat New Orleansiin mutta tarina alkaa ja päättyy Grand Islelle. Alueella tapahtui Treme-sarjan ensimmäisen jakson esittämisen aikaan vuonna 2010 BP:n öljykatastrofi. Katso myös Elävän arkiston koonti: Meksikonlahden öljykatastrofi.

Kirja päättyy romaanin päähenkilön Edna Pontellierien, itsemurhaan, jonka hän tekee hukuttautumalla Meksikonlahteen. Chopinin isä oli irlantilainen, äiti ranskalainen. The Awakening ilmestyi muutama vuosi sitten suomeksi nimellä Herääminen. Suomennos ja esipuhe: Raija Larvala. Turku: Faros, 2009.

Kop, kop - kuka siellä?

Davis McAlary ei kuule koputusta, koska kuuntelee Smiley Lewisin 1950-luvun puolivälin levytystä I Hear You Knockin’ , josta myös Dave Edmunds teki pophitin 1970-luvun alussa.

Kuten jo tiedämme, Smiley Lewis levytti alkuperäisversion myös kappaleesta Shame, Shame, Shame josta McAlary teki kampanjalaulunsa jaksossa viisi. Lewisin alkuperäislevytyksellä soitti pianoa Huey “Piano” Smith, jolla oli myöhemmin useita omia hittejä kuten Rockin’ Pneumonia and the Boogie Woogie Flu .

Myös Don’t You Just Know It kuuluu Smithin tunnetuimpiin kappaleisiin.

Sonnyn häätämä Annie majoittuu väliaikaisesti saksofonisti Aurora Nealandin luo. Aurora (joka hänkin oli mukana Davis McAlaryn Shame, Shame, Shame -levytyssessiossa jaksossa viisi) vaikuttaa mm. Panorama Jazz Bandissa.

Janette Desautel (Kim Dickens) piipahtaa englantilaissyntyisen New Orleans -pianistin Jon Clearyn treeneihin.

Cleary tarinoi pianon roolista New Orleans -musiikissa ja bändeissä.

Cleary on johtavia NO-pianisteja, joka oman soolouransa ohella on säestänyt muiden muassa Bonnie Raittia ja John Scofieldia. Clearyn bändi The Absolute Monster Gentlemen esiintyy Janetten Bacchanal-keikalla. Cleary oli yksi Davis McAlaryn arvauksista hevospäisen pianistin henkilöllisyydeksi edellisjakson gumbobileissä.

Aavemaisen kauniit kalmistot

New Orleansin korkea pohjavesi on ollut yksi syy ruumiiden maanpinnan yläpuolelle hautaamiselle. Toinen tärkeä syy on perinne. Koska monet ensimmäiset neworleanslaiset olivat eurooppalaisia, he valitsivat oman traditionsa mukaisesti vainajien sijoittamisen maanpäälliseen hautaan.

Viihdyttävä turistivideo, jossa maukas kauhutunnelma. Videolla näkyy myös voodoo-kuningatar Marie Laveaun (ks. jakso 2) hauta.

Tyypillinen perhehauta oli valmistettu pehmeästä, punaisesta Louisianan tiilestä, jonka seinät rapattiin ja kalkittiin. Hautapaikan omistus salli perheelle vapauden sen suunnitteluun. Tämä johti vaikuttaviin, monia erilaisia arkkitehtuuri- ja veistostyylejä käsittäviin “luutarhoihin” kuten St. Louis No.1 ja muut vanhemmat hautuumaat.

New Orleansin vanhat hautausmaat ovat kauniita – ja hieman aavemaisia.

Useimpien perheiden haudoissa on kaksi holvia, joskus kolme. Uusin arkku sijoitetaan ylempään holviin siirtämällä ensimmäinen alemmalle tasolle. Tämä jatkuu kunnes kaikki holvit ovat täynnä. Alimman arkun jäljellä oleva sisältö pakataan alemman holvin perustaan kun tarpeeksi aikaa on kulunut, eli ruumis on hajonnut.

Jokainen New Orleansin historiallinen hautausmaa kärsi Katrina-myrskystä. Erityisesti tulvaveden valtaan viikkokausiksi joutuneet historialliset haudat kärsivät laajoja vaurioita.

Tootie Montanan traaginen loppu

Dan Baum kertoo The New Yorkerin raportissa Mardi Gras -intiaanien ja New Orleansin poliisivoimien välisestä yhteenotosta vuoden 2005 Pyhän Joosefin päivän (St. Joseph’s Day) iltana:

“Kuudennen piirin poliisivoimat teki rynnäkön vastapäätä CJ Peete vuokratalo-aluetta sijaitsevaan Al Davis Parkiin hajoittaakseen siellä meneillään olleen Pyhän Joosefin illan juhlan”, Baum kirjoitti. "Kuudennen piirin tuolloinen poliisipäällikön Anthony Cannatellan mukaan intiaaneilla ei ollut lupaa paraatiin ja siksi hänen asemalleen tuli puheluita hermostuneilta kaupunkilaisilta.”

Perinteisesti intiaanit eivät kuitenkaan pyydä lupaa juhlia Pyhän Joosefin iltaa. Se on heidän tapansa julistaa ulkopuolisuuttaan nyky-yhteiskunnan rakenteista. Intiaanit ja monet heille myötämieliset neworleanslaiset olivat niin raivoissaan poliisille, että kaupunginvaltuusto kutsui koolle ylimääräisen kokouksen. Ensimmäisenä puhui Allison (Tootie) Montana, legendaarinen päälliköiden päällikkö, joka oli omalla persoonallaan puhdistanut intiaanikulttuurin sitä aikanaan leimanneesta väkivaltaisuudesta ja tehnyt intiaanipukujen valmistamisesta oman häikäisevän taidemuodon. Kun Montana alkoi puhua neuvostolle poliisien sukupolvien ajan kestäneestä sorrosta intiaaneja kohtaan, hän sai sydänkohtauksen ja kaatui kuolleena neuvoston lattialle. Heimoille tämä oli yhtä kuin päällikköjen päällikkö olisi kuollut taistelussa intiaanien oikeuksien puolesta."

Times-Picayunen reportteri Michael Perlstein kirjoitti Montanan kuolemasta 28. kesäkuuta 2005:

"Allison "Tootie" Montana, yksi satavuotisen Mardi Gras -intiaanien katukulttuurin kunnioitetuimmista suurpäälliköistä, kärsi kohtalokkaan sydänkohtauksen puhuessaan New Orleansin kaupunginvaltuuston ylimääräisessä kokouksessa, jossa keskusteltiin Pyhän Joosefin illan vastakkainasettelusta intiaanien ja poliisin välillä.”

"82-vuotias Montana oli korokkeella, jota ympäröi toista tusinaa muita päälliköitä. Yhtäkkiä hän vaikeni ja lysähti lattialle. Poliisikapteeni työskenteli kuumeisesti elvyttääkseen Montanan, mutta hän kuoli hetkeä myöhemmin Charity-sairaalassa.”

"Montana sai sairaskohtauksen kommentoidessaan poliisin ja intiaanien välistä, useita vuosikymmeniä jatkunutta kärhämöintiä. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäi lause: ‘Haluan, että tämä loppuu’. Tällä päällikkö ilmeisesti viittasi niihin kulttuurisiin väärinkäsityksiin, joiden seurauksena poliisi hajotti perinteisen kokoontumisen. Osallistujien ja silminnäkijöiden mukaan poliisin toimintaan liittyi sekä sanallisia että fyysisiä väärinkäytöksiä.”

“St. Josephin yön selkkaus huipentui kokouksen järjestäjän Betrand Butlerin saamaan haasteeseen ja Butlerin tyttären pidätykseen rauhan häiritsemisestä. Kaupungin virkamiesten mukaan poliisin oli hajotettava tilaisuus ja määrättävä noin 2000 siihen osallistunutta kotiin, koska Butler ei ollut hankkinut lupaa ylisuureksi paisuneelle tapahtumalle. Intiaanipäälliköiden mukaan heimot ovat kuitenkin kokoontuneet jo yli 100 vuoden ajan St. Josephin päivän iltana ilman lupaa ja rauhanomaisesti.”

Vuonna 2012 New Orleansin kaupunginvaltuusto julisti tammikuun kuudennen päivän (karnevaalikauden ensimmäisen päivän) viralliseksi Tootie Montana -päiväksi.

Tootie Montanan perhe ja heimo juhlivat edesmenneen päällikön saamaa kunnianosoitusta. Neljäs vasemmalta Tootien tytär Phyllis Montana LeBlanc, joka nähdään Treme-sarjassa Antoine Battisten uuden vaimon Desireen roolissa.

Kunpa edes joku välittäisi

Annien uuden katusoittokaverin roolissa nähdään James Waterston, Kova laki -sarjasta tutun näyttelijän Sam Waterstonin poika. He esittävät yhdessä Randy Newmanin kappaleen Dixie Flyer. Losangelesilainen Newman asui lapsuudessaan New Orleansissa. NO:n ja Louisianan tapahtumat ja hahmot esiintyvät monissa muissakin Newmanin lauluissa kuten Louisiana 1927, Kingfish ja Rednecks.

Dixie Flyer on alun perin Newmanin vuoden 1988 albumilta Land of Dreams

Davis Rogan, Davis McAlaryn hahmon esikuva, Tremen musiikkikonsultti ja yksi sen käsikirjoittajista soittaa pianoa McAlaryn bileissä. Jameihin osallistuu myös Dr. Jimbo Walsh, joka soitti bassoa McAlaryn Shame, Shame, Shame -sessiossa. Muut muusikot bileissä ovat Charlie Kohlmeyer, Tyrus Chapman, Joe Braun ja Glen Andrews. Irma Thomasin Wish Someone Would Caren D-sävellajissa esittävä nainen on neworleansilainen näyttelijä Tara Brewer, joka opettaa tanssia ja koreografiaa New Orleans Center for Creative Artissa.

John Magnie (yhtyeestä Subdudes esittää myöhemmin juhlissa Edwin Starrin 1960-luvun puolivälin levytyksen Agent Double-O-Soul.

McAlaryn kaverin Henryn roolissa nähdään ohjaaja/käsikirjoittaja Henry Griffin.

Griffinin käsialaa on mm. Clint Maedgenin ja Preservation Hall Jazz Bandin upea video Complicated Life.

La Cuisine Creole on Lafcadio Hearnin kokoelma New Orleansin reseptejä vuodelta 1885. Annie äkkää kadulla esiintyvän Sonnyn laulamassa Chris Kennerin vuoden 1961 hittiä I Like It Like That. Kenner levytti myös kappaleen Land of a Thousand Dances.

I Like It Like That -kappaleen sovittajana toimi – jälleen kerran – Allen Toussaint.

Creightonin viimeiset vaiheet

Creighton Bernette istuu suositussa Liuzza’s By The Track -ravintolassa ja tilaa Seth Hurwitzilta – Washington, D.C.:sta kotoisin olevalta klubinomistajalta ja käsikirjoittaja George Pelecanosin kaverilta – kulhollisen gumboa ja po’boyn. Lisäksi hän tilaa vielä yhden louisianalaisen Abita Amber -oluen.

Po’boy on grillatuilla katkaravuilla täytetty voileipä - New Orleansin erikoisuus.

“…cost you ‘bout seven to eight dollars a six-pack”

Liuzza’sin omistaa Billy Gruber.

Ravintola on erityisen suosittu vuotuisten New Orleans Jazz & Heritage -festarien aikaan koska se sijaitsee festivaalitapahtumapaikan Fair Grounds Race Course -laukkaradan läheisyydessä. Kaupungin toinen Liuzza’s sijaitsee osoitteessa 3636 Bienville. Tämä paikka on erityisen kuuluisa Frenchuletta-voileivistään. Creighton viittaa vastauksessaan 1300- ja 1400 -lukujen ajanjaksoon, jolloin kaksi paavia hallitsi; yksi Roomassa ja toinen Ranskan Avignonissa.

Creighton pysäköi autonsa joen rannalle siipirataslaiva Natchezin höyryurkujen soidessa taustalla. Creighton kuulee myöhemmällä lauttamatkallaan Natchezin urkujen soinnin uudelleen, vaikkakin kohtauksessa taustalla näkyvä siipiratasalus on itse asiassa isompi Creole Queen.

Natchezin ilmaisista höyryurkukonserteista voi nauttia klo 10:45 aamupäivällä ja klo 13:45 iltapäivällä Toulouse Streetin laiturilla juuri ennen sen lähtöä jokiristeilyilleen klo 11:30 ja klo 14:30.

Äänessä Natchezin kapteeni.

Clarence “Gatemouth” Brown levytti version Hank Williamsin laulusta Jambalaya (On the Bayou). Brown oli kitaristi, viulu-ukko, vokalisti ja säveltäjä joka valmisti bluesista, big band swingista, cajunista ja countrysta oman uniikin musiikkikeitoksensa. Hän kuoli 81-vuotiaana muutama päivä Katrina-hirmumyrskyn jälkeen. Brownin terveys oli ollut jo kuukausien ajan huono; hän kamppaili keuhkolaajentumaa, sydänvikaa ja keuhkosyöpää vastaan. Brown pakeni Katrinan lähestyessä Slidellin bayou-alueella sijaitsevasta kodistaan Teksasin Orangeen, kaupunkiin jossa hän kasvoi. Myrsky tuhosi hänen Slidellin-talonsa täysin.

Creighton piipahtaa Café du Mondeen donitsille (beignet) ja antaa 20 dollarin tipin Annielle tämän esitettyä Do You Know What It Means To Miss New Orleans -laulun.

Davina Lambreaux pilkkasi kappaletta Tremen avausjaksossa.

Sen jälkeen hän kävelee Canal Streetin lossille, joka kuljettaa jalankulkijoita ja autoja Mississippi-joen yli Canal Streetin ja West Bankin (länsiranta) Algiersin välillä.

Jakson päätöskappaleen All the Time in the World esittää The Subdudes.

Treme osa 8 - All on A Mardi Gras Day

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 26 Mar 2013 10:00:00 +0000

Jakson otsikko All On A Mardi Gras Day tulee samannimisestä laulusta.

All On A Mardi Gras Day kuvaa yleistä tunnelmaa, menoa ja meininkiä laskiaistiistaina.

All On a Mardi Gras Day on myös kahden kiinnostavan New Orleansin karnevaaliperinteitä selvittävän teoksen nimi. Toinen niistä on vuonna 1995 ilmestynyt Reid Mitchellin kirja ja toinen puolestaan vuonna 2003 valmistunut Royce Osbornin dokumenttielokuva.

Delmond saapuu Loews New Orleans Hoteliin, joka sijaitsee Poydras Streetilla. Vuoden 2006 Mardi Gras’n aikaan oli vaikea saada hotellihuonetta. Lähes puolet kaupungin hotellihuonekapasiteetista oli pelastus- ja terveydenhuoltotyöntekijöiden sekä kotinsa ja huoneistonsa menettäneiden kaupunkilaisten käytössä.

Annien ja Sonnyn katusoittoa Jackson Squarella katselevaa miestä esittää neworleanslainen näyttelijä Bob Edes Jr., jonka Lakeviewssa, lähellä Pontchartrain-järveä sijainut koti tuhoutui 17th Street Canalin tulvapadon murruttua Katrinan jälkeen.

Vuoden 2006 Mardi Gras -paraatiin osallistui runsaasti ihmisiä, jotka kantoivat entisten kotikatujensa nimillä varustettuja plakaatteja: Memphis Street. Louis XIV. Fleur de Lis. Ne kaikki sijaitsivat Lakeview’ssa.

Kun Katrina-hirmumyrskystä oli kulunut vain muutamia viikkoja, ehdotti New Orleansin pormestari Ray Nagin kevyen raideliikenteen synnyttämistä kaupungin, lentokentän ja Louisianan osavaltion pääkaupungin Baton Rougen välille. “Vai kevyttä raideliikennettä", sanoi yksi Lakeview’n talonomistaja tammikuun 2006 jälleenrakennuskokouksessa, “kun me täällä hukumme mutaan”.

Neville-veljekset ja Katrina

Antoinen keikkapaikkana on tällä kertaa klubi nimeltä Howlin’ Wolf, joka sijaitsee keskustan Warehouse Districtissa. Bändi, jonka mukaan pasunisti liittyy, on Ivan Neville’s Dumpstaphunk. Yhtyeen kitaristi Ian Neville on Neville Brothersin päämiehen Art Nevillen poika. Kosketinsoittaja Ivan on puolestaan Neville Brothersin pääsolistin Aaron Nevillen poika. Ian mainitsee Valence Streetin, joka on Neville Brothersin vuoden 1999 albumi. Levy nimettiin veljesten New Orleansin uptownissa sijaitsevan lapsuuden ja nuoruuden kotikadun mukaan. Art Neville asui kadulla vielä albumin levyttämisen aikaan ja palasi sinne vuoden 2006 Mardi Gras’ta varten - huolimatta talonsa kärsimistä tuulen, sateen ja ryöstelijöiden aiheuttamista vahingoista. Cyril Neville muutti Teksasin Austiniin tulvaveden pilattua hänen Gentillyn alueella sijainneen kotinsa. Sitä käytettiin Tremen kuvauksissa Big Chief Albert Lambreaux’in talona.

Cyril, Neville-veljesten nuorimmainen, sanoo suorat sanat NO:sta Austin Chroniclen haastattelussaan. Lapsuudestaan saakka astmasta kärsinyt Aaron Neville on jättänyt New Orleansin. (Hän asui Katrinan niin ikään tuhoamalla Eastoverin alueella.) Syynä palaamattomuuteen on ollut lääkärin suositus. Home ja tulvan synnyttämät saasteet heikentävät kaupungin ilmanlaatua.

The Neville Brothers jäi pois vuonna 2006 New Orleans Jazz & Heritage Festivalilta ensimmäisen kerran 15 vuoteen. Syynä oli Aaronin vaimon, nyt jo edesmenneen Joel Roux’in kamppailu syöpää vastaan. Aaron Neville palasi New Orleansiin 16 kuukautta myöhemmin hautaamaan Joelin. The Neville Brothers on sittemmin jatkanut perinteistä, festivaalin päätöspäivän viimeisen esiintyjän rooliaan vuoden 2008 Jazz Festilla.

Gumbon juuri on roux

Gumboa valmistetaan kahta eri tyyliä - keittona ja muhennosmaisena pääruokana. Sana gumbo tulee afrikkalaisesta sanasta ’ngumbo’, joka merkitsee okraa. Gumbon valmistuksessa on gumbo-file -jauheella suuri merkitys suurustajana sekä maustajana. Samoin öljystä ja vehnäjauhosta valmistettu ’roux’ on tärkeä maun ja suuruksen kannalta.

Paul Prudhomme on NO-keittiön uranuurtaja. Louisianan Opelousasista syntyisin oleva Prudhomme vastasi Commander’s Palacen keittiöstä ennen kuin avasi ranskalaiseen kortteliin oman ravintolansa K-Paul’s Louisiana Kitchenin vuonna 1979. Siellä hänen keittotaitonsa popularisoi New Orleansissa synnyinpitäjänsä cajun-keittiön.

LaDonnan äiti silppuaa selleriä, sipulia ja paprikaa. Tuo "pyhä kolminaisuus" -muodostaa perustan monelle Louisianan ruokalajille. Hän aloittaa Gumbon tekemisen lisäämällä pilkotut vihannekset asteittain jauhoista ja öljystä koostuvaan roux-pohjaan.

“Cajun-keittiössä kastikkeisiin käytetään öljy-vehnäjauhosuuruksia. Suurus muistuttaa meikäläistä vehnäjauhon ruskistusta, mutta valmistustapa on erilainen. Suuruksesta käytetään nimitystä ’roux’ ja se valmistetaan lisäämällä melkein savuavaan öljyyn vehnäjauhoa (1/1). Suurusta sekoitetaan koko ajan ja sille voidaan antaa neljä eri tummuusastetta: normaali roux, vaaleanruskea roux, tummanruskea roux, sekä mustanruskea roux. Rouxin valmistus vaatii huolellisuutta ja kärsivällisyyttä. Jos suurus vähänkin palaa tai siihen tulee mustia pilkkuja, on se heitettävä pois ja aloitettava alusta. Öljyn asemesta ei voida käyttää voita, sillä voi palaa liian helposti” - Kokki, keittiömestari Aarno Rissanen

Praline Connection ja Big Chief

Delmond illastaa Praline Connectionissa osoitteessa 542 Frenchmen Street. Professor Longhairin Big Chief -levytys soi taustalla, kun Delmond vastaa isänsä asianajajan puheluun. Klassikon kirjoitti ja sen ensilevytyksellä vihelsi ja lauloi Earl King, New Orleansin musiikkilegenda, joka Tremen avausjaksossa ilmestyi unessa Davis McAlarylle.

Sukupolvet kohtaavat. Professor Longhair ja Earl King esittämässä Big Chiefiä, säestäjinään Dr. John ja Neville Brothersin esiaste The Meters.

John Goodman a.k.a. Greigton Bernette

Creighton Bernetten oireilu viittaa krooniseen masennukseen, joka on yleistynyt jopa verrattain onnekkaasti Katrinasta selvinneiden neworleanslaisten keskuudessa. YouTube-viestin “Hyvästit lihalle”, viittaa yhteen tulkintaan sanan karnevaali merkityksestä ja Basin Street Bluesissa New Orleansia kutsutaan "unelmien maaksi”. Hän tekee tyttärensä Sofian kanssa retken Pontchartrain-järven etelärannalle. Laskiaistiistai on vapaapäivä New Orleansissa. Useimmat koulut ovat kiinni koko viikon ja siksi Sofia saattoi mennä isänsä mukana ajelulle Mardi Gras -viikon maanantaina (Lundi Gras).

Zulujen Lundi Gras -paraati vuonna 2012.

Järven rannalla Creighton puhuu paikan entisistä, tarunhohtoisista vetonauloista, myrskyn poispyyhkimistä kala- ja äyriäisravintoloista kuten Sid-Mar’s, Jaeger’s, Fitzgerald’s ja Bruning’s, joka avattiin alunperin vuonna 1859. Sid-Mar’s avattiin uudessa osoitteessa tammikuussa 2010.

Creighton ei pääse tällä kertaa Mardi Gras -fiilikseen, koska

A) Pete Fountain ei esiinny ja

B) hän missaa Jefferson City Buzzardsit. Vuonna 1890 perustettu Jefferson City Buzzards on yksi rennoimmista ja velmuimmista paraatijärjestöistä kautta aikain.

Pete Fountain menetti Katrina-hirmumyrskyssä Mississippin Bay St. Louisissa sijainneen talonsa, mutta paha vyöruusu oli kuitenkin perimmäinen syy, joka esti häntä osallistumasta vuoden 2006 Mardi Grasiin – ja vieläpä ensimmäistä kertaa 45 vuoteen. Fountain on perustaja Half-Fast Walking Clubissa, joka marssii ennen Zulua St. Charles Avenuen paraatireitillä jokaisena laskiaistiistaina. (Mukana usein myös John Goodman.)

Vuonna 1840 avattu Antoine’s ja vuonna 1856 avattu Tujague’s ovat ranskalaisen korttelin ravintoloita. Talo, jonka Creighton mainitsee vuoden 1986 elokuvan The Big Easyn (suomeksi Likaiset lahjukset) yhtenä kuvauspaikkana, on John C. Bruningin vuonna 1893 rakentama. Sofia ja Creighton pilkkaavat elokuvan joidenkin kohtausten vuorosanoja, mikä on suosittu harrastus neworleanslaisten keskuudessa.

New Orleansissa kuvattu Big Easy on kaupunkiin sijoittuva toimintakomedia murharyhmässä työskentelevästä poliisista, jolla on kaksi ongelmaa: jengimurhat ja kaunis lakinainen.

Pääosissa nähtiin Dennis Quaid, Ellen Barkin, Ned Beatty ja itse John Goodman NOPD:n etsivän Andre DeSoton roolissa.

John Goodman on asunut New Orleansissa kaikkiaan yli 15 vuotta ja osti kaupungista hienon talon vuonna 2007.

NO:ssa voi tehdä ohjattuja leffakierroksia kuuluisien elokuvien kuvaussaiteilla.

Creighton Bernette osoittaa kunniaa Professor Longhairin vuoden 1959 levytykselle Go To The Mardi Gras, jonka tekstissä ohjataan kuulija edesmenneeseen St. Claude- ja Dumaine -katujen risteykseen (nykyisin Louis Armstrong -puiston keskusta) näkemään zulukuninkaan ja -kuningattaren ilmielävinä paraativaunussaan.

Niin, ja Bernetten perheen karnevaaliasussaan käyttämä sininen pressu on kunnianosoitus vuoden 2006 Mardi Gras -jättisuosikille: materiaalille, jolla Katrinan repimä New Orleans tilapäisesti katettiin. Katso kuva.

Al Johnson Orpheus ja Proteus

Antoine moikkaa baarissa Al Johnsonia, joka tunnetaan Mardi Gras -klassikkolevytyksestään Carnival Time. Johnson oli karnevaalikuningas vuoden 2005 Krewe du Vieux'ssa. Kappale soi taustalla myöhemmässä kohtauksessa, jossa Janette ja Jacques kokkaavat perinteiseen paraatireittiin kuuluvan St. Charles Avenuen varrelle pystyttämässään “kenttäkeittiössä”. New Orleansin Lundi Gras -yöparaateista vastaavat vuonna 1882 perustettu Proteus ja Harry Connick Jr.:n vuonna 1993 perustama Orpheus.

Vuonna 1960 levytetyssä Carnival Timessa kerrotaan laskiaistiistaista Tremen alueella.

Supersunnuntait

Laskiaistiistain ohella Mardi Gras -intiaaniheimojen tärkeimpiä vuotuisia paraatipäiviä ovat kevään ns. supersunnuntait. Niistä tärkein on St. Joseph’s Dayn (maaliskuun kolmas sunnuntai) paraati. St. Joseph’s Day on katolilaisten juhlapäivä, eikä oikein tiedetä miksi myös Mardi Gras -intiaanit ovat valinneet sen omaksi supersunnuntaikseen. Vuonna 2013 St. Joseph’s Day oli 17. maaliskuuta.

Supersunnuntaina intiaanit kokoontuvat perinteisesti kahdessa kaupungin puistossa, A.L. Davis Parkissa ja Bayou St. Johnissa (NO:n rantapuisto), joista paraati alkaa ja jatkuu tietyn reitityksen mukaan. Illaksi palataan puistoon.

Milneburgin ilot

Antoine on jälleen keikalla Donna’sissa, Rampart Streetin perinteisen New Orleans -musiikin keitaassa. Rummuissa kulmikkaasta luonteestaan tunnettu bändiliideri Bob French. Milenberg Joysin levytti vuonna 1923 New Orleans Rhythm Kings, joka koostui Chicagossa asuvista ja työskentelevistä neworleanslaismuusikoista. Pianoa soitti mukana kappaleen säveltäjä Jelly Roll Morton.

The Greater New Orleans Community Data Centerin historiikin mukaan Milneburgin viihdealue New Orleansissa sijaitsi suunnilleen Elysian Fields Avenuen ja Pontchartrain-järven liittymäkohdassa. Milneburg oli 1870-luvulta aina 1930-luvulle saakka neworleanslaisten suosittu huvittelukohde. Erityisesti alueen tanssisalit vetivät puoleensa paljon asiakkaita, jotka matkasivat paikalle Smokey Mary -nimellä tunnetulla junalla. Nykyisin alueesta on muistona vain majakka. Pontchartrain Beachin huvipuisto toimi lähellä aluetta 1900-luvun puoliväliin saakka. The University of New Orleans hallinnoi nykyisin osaa alkuperäisen Milneburgin alueesta.

Tämä historiallinen NO-dokumenttipätkä on 1940-luvulta – ei varsinaisesti liity Milneburgiin mutta on hieno, vai mitä?

Momusin ritarit, soihdunkantajat ja kunkkukakku

Pelkästään valkoisista miehistä koostunut The Knights of Momus -karnevaalijärjestö perustettiin New Orleansissa vuonna 1872 (Texasin Galvestonissa perustettiin Knights of Momus jo vuonna 1867). The Knights of Momus marssi perinteisesti Mardi Gras -viikkoa edeltävänä torstai-iltana, mutta sen paraatit lopetettiin vuonna 1992 New Orleansin kaupunginvaltuuston hyväksyttyä syrjinnän vastaisen määräyksen. Knight of Momus järjestää kuitenkin New Orleansissa vuotuiset tanssiaiset ja hilluu edelleen täysillä Teksasissa.

Edelleen näkyvässä roolissa ovat lyhtyjen ja soihtujen kantajat (Flambeau carriers). He tarjosivat aikoinaan Mardi Gras -iltaparaatien ainoan valaistuksen.

King Cake on karnevaaliajan sesonkituote. Jokaiseen kakkuun leivotaan sisään muovinen vauva tai jokin muu yllätys. Perinne määrää, että lelun löytäjä leipoo seuraavan kakun. Jakson avauskohtauksessa muovinen vauva osuu Antoine Battistelle.

Haydel’s Bakery valmistaa King Cake -ylläreitä posliinista (joukossa jopa miniatyyrikokoinen FEMA-traileri). Katso video.

Endymion

Sofian suosikkiparaatin järjestää Endymion, vuonna 1966 perustettu krewe, joka vyöryy läpi keskustan Mardi Gras’ta edeltävänä lauantaina ja huipentuu juhliin Louisiana Superdomella. Endymionin “suur-marsalkkoja” vuosien varrella ovat olleet mm. Charo, Wayne Newton, Steven Seagal, Taylor Hicks, Jerry Springer, Michael Bolton ja John Goodman.

Sonny vetoaa oikeuteensa viettää Mardi Gras’ta yksin siteeraamalla Rebirth Brass Bandin kappaletta Do Whatcha Wanna, jonka bassolinjaa myös John Boutte lainaa Treme-sarjan tunnaribiisissään. The Rebirthin alkuperäinen kappale soi taustalla myöhemmässä kohtauksessa jossa Davis ja Annie ovat Tremen Backstreet Cultural Museumin ulkopuolella.

LaDonna osallistuu perheineen Zulu Social Aid and Pleasure Clubin paraatiin, joka on ollut New Orleansin Mardi Gras -perinne vuodesta 1909. Zulu-karnevaaliorganisaation syntyä selostettiin jo 6-jakson yhteydessä, mutta kerrataan: Zulun perustivat afro-amerikkalaiset pilkkaamaan vanhan linjan feikkikuninkaallisten Mardi Gras paraatijärjestöjä. Zulun varhaisten kuninkaiden kruununa toimi laardipurkki ja valtikkana banaaninlehti. Muihin kuninkaallisiin lukeutuu hahmoja kuten Big Shot, Witch Doctor ja Mr. Big Stuff. Zulu on Rexin ohella suurin lavallaliikkuva laskiaistiistain paraati.

Piraatteja, haltijattaria, laskiaisen värejä, katkarapupaistikkaita...

Mardi Gras -tapahtumaa varten “naamioidutaan” varsin yleisesti, vaikka ei kuuluttaisikaan varsinaiseen paraatiseurueeseen. Davisin naamiaishahmo on 1800-luvun kuuluisa herrasmies-merirosvo Jean Latiffe. Meksikonlahdella operoineen Latiffen kerrotaan osallistuneen vuoden 1815 sotaan Yhdysvaltojen puolella Britanniaa vastaan. Aiheesta lauletaan Jimmie Driftwoodin nimiin kirjatussa perinnelaulussa Battle of New Orleans.

Battle of New Orleans - Johnny Hortonin vuoden 1959 levytys.

Tässä laulunkirjoittajan versio ja teksti.

Benny Grunch ikuisti levylle yhden laskiaistiistain ongelmista laulussaan Ain’t No Place to Pee on Mardi Gras Day: Julkiset vessat ovat kortilla Mardi Gras’n aikaan. Aiheesta keskustellaan myös Davisin vanhempien kutsuilla.

Festivaaliongelmat ovat universaaleja.

Perinteiset Mardi Gras -värit ovat purppura (lila), vihreä ja kulta. Nuo värit, joiden kerrotaan edustavan oikeudenmukaisuutta, armoa ja voimaa, näkyvät Davisin isän paidassa, johon hän todennäköisesti pukeutuu vain kerran vuodessa. Vuonna 1872 perustettu Rex on karnevaalijärjestö, jonka Davis luokittelee kategoriaan "formaldehydiä pyörillä". Rex seuraa Zulua perinteisellä St. Charles Avenuen paraatireittillä.

Janette and Jacques tarjoilevat kanaa ja andouille-makkaragumboa...

...sekä katkarapupaistikkaita.

Antoine erkanee perheestään nähdäkseen vuotuisen Claiborne Avenuen I-10 -sillan ali menevän paraatin. Sen jälkeen hän hengaa Mother In Law Loungessa, joka nähtiin jo aiemmassa jaksossa Krewe de Vieux -kapteenien kokouspaikkana.

Baby dolls

Baby doll -naistanssijat on yksi New Orleansin suosittu karnevaaliperinne. Vauva- (ja alus)-asuihin pukeutuneiden ja kasvomaalattujen tanssiryhmien historia alkoi vuonna 1912, aikana, jolloin kaikkialla etelässä vallitsi vahvan rasistinen Jim Crow -laki. Tarkalleen tarina alkaa (jälleen) New Orleansin punaisten lyhtyjen kortteleista, jonne diskriminaatio myös ulottui. Storyvillessa näet seksiteollisuus oli valkoisille asiakkaille laillista; mustien asiakkaiden piti mennä muutaman korttelin päähän, missä prostituutio oli teoriassa laitonta, mutta käytännössä sallittua.

Valkoisten ja mustien punaisten lyhtyjen alueiden välillä oli kilpailua. Kun mustien naisten alueella kuultiin, että heidän valkoiset kollegansa Storyvillessa aikoivat pukeutua ja osallistua Mardi Gras -paraatiin, he päättivät kehittää omat asunsa vastatakseen kilpailuun. Eikä siinä kaikki. He päättivät tehdä sen äärimmäisen provosoivalla tavalla; olla nukkevauvoja (baby dolls), koska sillä nimellä miehet tuohon aikaan ilotyttöjä kutsuivat.

Naisen kutsuminen "beibiksi" oli muutenkin vastikään vakiintunut sanastoon puhekielessä ja lauluissa. Oli jokseenkin kumouksellista, että mustat seksityöntekijät yhdistivät käsitteen asuunsa puhumattakaan siitä, että he osallistuivat se yllään julkiseen paraatiin.

Baby Dollsit käyttivät kävelykeppejä tanssirekvisittanaan sekä myös puolustaakseen itseään. Hauska yksityiskohta, jonka synty oli traagisen realistinen. Katso kuva: Gold Digger Baby Dolls vuonna 1942. Myöhemmin, rotuerottelun lieventyessä, myös baby doll -kulttuuri levisi “kunniallisemmille” asuinalueille ja vakiintui pysyväksi osaksi mustaa Mardi Gras -kulttuuria intiaaniheimojen tavoin.

Baby Dollseja tanssimassa Tremessä vuoden 2009 Mardi Gras’ssa.

Delmond ja hänen uusi ystävänsä tapaavat bileissä NO-trumpetistin ja säveltäjän Terence Blanchardin ja jazzlaulajatar Cassandra Wilsonin. Wilson laulaa vuoden 2oo1 Let’s Get Lost albumin nimikappaleen. Levy oli Blanchardin kunnianosoitus lauluntekijä Jimmy McHugh’lle.

Katrinan jälkeiset urakointipetokset olivat niin laaja vitsaus, että lopulta Orleansin piirisyyttäjä Eddie Jordan ja Louisianan osavaltion oikeiskansleri Charles Foti Jr. perustivat yhteisen työryhmän ilmiön torjumiseksi.

One Eyed Jack's ja muita biletyspaikkoja

Neworleanslainen rapstara Katey Red antaa pusun Sonnylle, joka istuu hipsterien ja indie-rokkarien suosimassa One Eyed Jack’sissa. Baarin omistaja Rio Hackford esiintyy nimellä Toby, ja kutsuu tässä jaksossa One Eyed Jack’sia "lääväksi".

Janette menee (Tremen vastaavan tuottajan) Anthony Hemingwayn isännöimille kutsuille. Hemingway esittelee Janettelle parvekkeen, jota käytettiin Elvis Presleyn vuoden 1958 filmin King Creole kuvauksissa.

Rev. "Goat" Carson siunaa Davisin ja Annien Backstreet Cultural Museumin ulkopuolella. Tämän jälkeen he menevät Lolis Eric Elien bileisiin. Lolis on yksi Tremen käsikirjoittajatiimiläisistä. Bileissä Davis yrittää arvata naamioituneen pianistin henkilöllisyyttä: Onko kyseessä Jon Cleary, David Torkanowsky, vai John Magnie? Hevospäinen, Stephen Fosterin “Camptown Races” -renkutusta soittava pianisti on kuitenkin Tom McDermott, joka ystävystyi Annien kanssa aiemmissa jaksoissa. Elie toivoo McDermottilta kappaletta If Ever I Cease to Love. Tämä englantilaisen music hall -säveltäjän ja koomikon George Leybornin alias “Champagne Charlien” vuonna 1870 kirjoittama laulu ollut Rexin tunnuskappale vuodesta 1872. Katso video Rexin komeasta paraatista.

Delmond jammaa Big Sam Williamsin kanssa Le Bon Temps Roule -klubissa.

Karnevaali on ohi

Antoinen palatessa kotiin selostaa WYES-kanava Rexin ja Comusin hovien kohtaamista karnevaalin seremoniallisissa päätöstanssiaisissa. Noin 35 prosenttia suur-neworleanslaisista on katolisia. Kun vuorokausi vaihtuu keskiviikoksi (Ash Wednesday), Davis ja Annie sirottelevat St. Louis Cathedralin ylleen hiiltyneen The Gambit -lehden tuhkaa.

Jakson päättää Tommy Malonen levytys Fat Tuesday.

Treme osa 7 - Smoke My Peace Pipe

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 19 Mar 2013 10:00:00 +0000

Jakson nimi Smoke My Peace Pipe juontaa vuoden 1974 lp:n The Wild Magnolias samannimisestä kappaleesta. Funkia Mardi Gras -intiaanikuvastoon sekoittavan biisin nimi on kokonaisuudessaan Smoke My Peace Pipe (Smoke it Right).

Kappale soi taustalla kohtauksessa jossa Davis McAlary toimittaa cd-levyjään Louisiana Music Factoryyn (josta lisää myöhemmin tässä tekstissä).

Päällikkö Lambreauxin talonvaltaus

Katrina ei ollut luonnonkatastrofi. Varsinainen tulvaonnettomuus johtui surkeasti rakennettujen patojen sortumisesta ja huonosta jälkihoidosta, joka – siltä näyttää – on jakautunut rodun ja yhteiskuntaluokan mukaan. Katrinan seurauksena New Orleansin oikeusjärjestelmä romahti. Yli tuhat ihmistä odotti oikeudenkäyntiä, kun tulvavesi tuhosi todisteita ja tietokantoja.

Tässä jaksossa Big Chief Lambreaux panee toimeen protesti-asuntovaltauksen BW Cooperissa, joka on yksi New Orleansin neljästä suurimmasta vuokra-asuntoalueesta. Paremmin vanhalla nimellään Calliope tunnettu ghetto on väkivaltarikostilastoiltaan maanlaajuista huippua.

The Housing Authority of New Orleans (HANO) on kaupungin asumista säätelevä virasto, joka päätti Katrinaa edeltäneen evakuoinnin jälkeen sulkea kaupungin neljän suurimman vuokra-asuntoalueen eli CJ Peeten, Lafitten, St. Bernardin ja BW Cooperin. HANO perusteli vuokratalojen suljettuina pitämistä asunnoista löytyneellä homeella.

Koko New Orleansin köyhemmillä alueilla takavarikoitiin taloja yleisesti niiden heikkoon kuntoon vedoten, eikä asukkaita päästetty palaamaan. Oli tapauksia, joissa ihmiset valtasivat omat talonsa, minkä jälkeen poliisi tyhjensi ne voimatoimin. Asukkaat jäivät telttoihin naapurustoon. Oikeustaisteluja paluuoikeudesta käynnistettiin.

Tunnelmia St. Bernardin vuokra-asuntoalueen protestivaltauksesta huhtikuussa 2006.

Tammikuussa 2007 pieni osa Calliopea luovutettiin takaisin asumiskäyttöön. Kun nämä kaupungin vuokra-asunnot tarjosivat ennen katon pään päälle yli 4339 kansalaiselle (vuoden 2000 väestönlaskenta), asuu siellä enää 806 (vuoden 2010 väestönlaskenta) ihmistä ja suurin osa rakennuksista on nyt autiotaloja.

Asukkaita Calliopessa.

”Mississippin Pariisissa” rehottaa poliisiväkivalta ja korruptio. New Orleansissa oli ongelmia jo ennen Katrinaa. Kaupunki on ollut liittovaltion kärkisijoilla köyhyys-, lukutaidottomuus-, rikollisuus- ja vankitilastoissa ja se tunnettiin USA:n murhapääkaupunkina. Tämä enteili prosessia, jonka päässä oli 5 000 asunnon jyrääminen. Prosessin siunasi USA:n asunto- ja kaupunkikehityksen ministeriö kesäkuussa 2007 myöntämillään luvilla.

Hylätyt talot, autiot pihat.

Saman vuoden marraskuussa maan tasalle jyrättyjen talojen asukkaat elivät hätätilavirasto FEMAN järjestämissä asuntovaunupuistoissa ympäri Yhdysvaltoja samoin kuin kymmenet tuhannet muut Katrinan pakolaiset, lainkuuliaiset veronmaksajat, jotka tulivat ripotelluiksi ympäri Yhdysvaltoja. Katso video Katrinan kodittomista uhreista.

FEMAn asuntovaunupuistoja on kutsuttu keskitysleireiksi, eikä aivan perusteetta. Esim. ilmaisella bussikuljetuksella pääsee vain Wal-Martiin.

Suuri osa kaupungin 385 000 asukkaasta on edelleen palaamatta, koska heillä ei ole mitään mihin palata. Varaa vapaiden markkinoiden kalliisiin vuokra-asuntoihin ei ole. Osa on ehkä löytänyt uuden elämän muualta ja monista on tullut Houstonin tai New Yorkin kodittomia.

New Orleansin kaupungin vuokratalo-alueista on jäljellä enää Calliope ja Iberville, joista jälkimmäistä booty shake -videonsa lomassa esittelee edesmennyt Messy Mya. Räppäri-koomikko Messy Mya (oikea nimi Anthony Barre) oli paikallisjulkkis, joka murhattiin vuonna 2010

”Kaupunkiamme koettelee ennen muuta inhimillinen ahneus”, totesi mustien kansalaisoikeusjärjestön NAACP:n New Orleansin osaston puheenjohtaja Danatus N. King. Kingin mukaan kaupungin vuokratalot määrättiin jyrättäväksi vedoten pieniin tulvavaurioihin. Katrinan jälkeen vuokrat olivat vuoteen 2007 mennessä moninkertaistuneet. Julkisia kouluja ei avattu; niiden tilalle perustettiin yksityisiä. (Lähde: http://fifi.voima.fi)

Samassa kirjoituksessa King väittää myös, että kaupunki suunnitteli jo ennen hurrikaania purkavansa köyhien mustien asuinalueet ja rakentavansa tilalle varakkaiden asuinalueita, parkkihalleja, kasinoita ja ostoskeskuksia ja että Katrinan jälkihoidon isoimmat urakat on annettu Valkoista taloa lähellä oleville yhtiöille.

Jaksossa Chief Lambreaux’in pidätys muistuttaa New Orleansin poliisilaitoksen (NOPD) lokakuussa 2005 ranskalaisessa korttelissa suorittamaa Robert Davisin pidätystä, jossa kyseinen eläkkeellä oleva opettaja pahoinpideltiin. Pidätyksestä laajalle levinneessä videossa poliisi hätistää tv:n uutiskamerat pois ennen brutaalia toimintaansa. Jännitteet Mardi Gras -intiaanien ja NOPD:n välillä juontavat juurensa Katrina-hurrikaania edeltäviltä ajoilta.

Robert Davisin pidätys: Neljä poliisia vastaan eläkeläinen.

Katso teemaan liittyen myös Elävän arkiston kooste: Hirmumyrsky Katrina paljasti New Orleansin eriarvoisuuden.

Lafcadio Hearn

Lafcadio Hearn, jota Creighton Bernette siteeraa luennollaan, oli New Orleansissa 1877-1888 asunut kirjailija/runoilija/kirjeenvaihtaja. Lainaus "Ajat täällä eivät ole hyvät..." on peräisin Hearnin newyorkilaiselle kriitikolle Henry Edward Krehbielille vuonna 1880 lähettämästä kirjeestä.

Basin Street Blues

Antoine Battiste soittaa lentokenttäbändin kanssa mm. Basin Street Bluesia, joka on 1920-luvulla sävelletty klassikko. Se ylistää Basin Streetia: katua, joka kerran reunusti Storyvillea, punaisten lyhtyjen aluetta - jazzin eittämätöntä kehtoa vuosina 1897-1917. Laulun kirjoitti Spencer Williams, jazzin varhaisvuosien suosittu säveltäjä, jonka asiakkaisiin kuului muiden muassa Josephine Baker.

Kappaleen teki tunnetuksi Louis Armstrong, joka levytti laulun kaksi vuotta sen kirjoittamisen jälkeen neljäs joulukuuta 1928.

Ludden myöhempi versio aiheesta.

Kukoistusaikanaan Storyville oli aluetta, jossa prostituutio oli laillista. Alue perustettiin nimenomaisesti prostituution sääntelyä varten käyttämällä vertailukohtina ulkomaisia satamakaupunkeja. New Orleans jopa tarjosi esitteitä ja kirjasia, joissa kävijöitä opastettiin saatavilla olevien eri "palvelujen" pariin ja jotka tarjosivat hintatietoja ja jopa infoa, millaisia ammattilaisia eri bordelleissa työskenteli. On mielenkiintoista vertailla keskenään yhdestä suurimmista NO-oodeista tehtyjä versioita:

Louis Armstrongin scat-laulu inspiroi monia, tässä asialla moottoriturpa Cab Calloway vuonna 1931.

Klarinettivirtuoosi Kevin Van Essin tulkinta Basin Street Bluesista tekee kunniaa toiselle klarinettilegendalle Pete Fountainille.

New Orleansin italialaiseen populatioon lukeutuneen Louis Priman versio tihkuu elämää ja iloa sekin. Videossa pittoreskeja näkymiä ranskalaisesta korttelista ja Mississippistä.

Lopuksi vielä kanadankiinalaisen elektroblues-/Dj:n Kid Koalan nyrjähtäneen surrealistinen luenta loistavalla videolla höystettynä.

Lentokenttäkeikka

Lentokenttäkeikat olivat viime viikolla esitellyn New Orleans Musicians Clinicin organisoimia. Tässä jaksossa kenttäkeikalla nähdään muusikot Doreen Ketchens (klarinetti) Dewon Scott (virvelirumpu), Jack Fine (trumpetti), Mario Abney (trumpetti), Kirk Joseph (tuuba) and Dwayne Nelson (bassorumpu).

Kirk Joseph soittamassa alppisousafonia.

Ensimmäisessä kohtauksessa bändi jammaa biisiä Lil’ Liza Jane, sitten tulee jo edellä mainittu Basin Street Blues. Portlandista festarikeikalta kotiin saapuvat veljekset Troy “Trombone Shorty” Andrews ja James Andrews liittyvät mukaan menoon. Biisi on heidän isoisänsä Jesse Hill (1932-1996), vuoden 1960 levytys Oo Poo Pah Doo.

Oo Poo Pah Doo.

Tässä tosielämän New Orleans -lentokenttäbändi skulaamassa Basin Street Bluesia.

Levy- ja livemusiikkikeidas

Davis McAlary toimittaa laatikollisen cd-levyjään Louisiana Music Factoryyn. Osoitteessa 210 Decatur Street sijaitseva riippumaton levykauppa toivottaa bändit tervetulleeksi myös keikalle tiloihinsa.

Treme-sarjan tunnaribiisin kirjoittaja/esittäjä John Boutte keikalla LMF:ssa.

Trombone Shorty keikalla Louisiana Music Factoryssa.

Little Freddy King keikalla LMF:ssa.

John Besh – New Orleansin tähtikokki ja -ravintoloitsija

Janette Desautel tapaa mestarikokki/ravintoloitsija John Beshin tämän lippulaivaravintolassa Restaurant Augustissa. (Juuri John Besh lähetti vierailevat julkkiskokit Desautel’siin jaksossa viisi.)

Beshin muita louisianalaisen keittiön monimuotoisuutta ilmentäviä ravintoloita New Orleansissa ovat Luke,

Besh Steak,

Tositeeveetä Beshin pihvipaikasta osa 1...

... ja osa 2

La Provence,

La Provence -ravintolan liha- ja siipikarja kasvatetaan omalla maatilalla, jossa harjoitetaan myös biodynaamista viljelyä.

Domenica,

Näyte Domenican pizzan synnystä...

...ja lasagnesta.

ja The American Sector, joka sijaitsee II maailmansotaan erikoistuneessa The National World War II Museumissa.

Ravintolan nimi ei viittaa sotaan, vaan samannimiseen alueeseen New Orleansissa.

Bayona

Desautelin kokki Jacques saa töitä ranskalaisen korttelin Bayona-ravintolasta. Bayonan omistaa Susan Spicer, joka myös konsultoi Treme-sarjaa ruoka-asioissa.

Jacques Morial

Davis McAlary tapaa jälleen Jacques Morialin, New Orleansin poliittisen elämän kulissien takaisen vaikuttajan, kaupungin ensimmäisen mustan pormestarin pojan ja sen kolmannen pormestarin veljen. Lannistumaton deejii Davis ajaa itseään mm. Tremen alueen asioita edustavan ja niistä päättävän kaupunginvaltuuston District C:hen. Kohtauksessa McAlary yrittää jalostaa tukijansa Morialin avulla ehdotustaan kannabiksen myynnin laillistamisesta ja siitä kerättyjen verojen käytöstä kaupungin murenevien katujen korjaukseen.

Morial - jota hänen isänsä Dutch Morial on kuvannut mieheksi, joka "on mieluummin kuninkaantekijä kuin itse kuningas" - siunaa vanhana strategistina ajatusta pilke silmäkulmassa, mutta kehottaa ehdokasnoviisia myös tarttumaan tilaisuuteen ja nostamaan esille tässäkin blogissa aiemmin mainittuja hankalia aiheita kuten päätökset sulkea vuokra-asuntoalueet, Charity-sairaalan sulkeminen ja purku (ja jonka uudelleenrakennus on tätä kirjoitettaessa edelleen kesken), ihmisten kotien pakkolunastuksen ja sen, kuka on oikeutettu paluumuuttamaan kotiinsa ja kuka ei.

Apple Barrel

Kohtaus, jossa McAlary tapaa tuomari Williamson, on kuvattu Frenchmen Streetilla sijaitsevassa Apple Barrel Barissa.

The Pine Leaf Boys: Juurihoitoa Louisianan rämeiltä

Lafayettelainen The Pine Leaf Boys on Louisianan valkoisen ja mustan ranskankielisen väestön kansanmusiikkeihin, cajuniin ja zydecoon, erikoistunut, maailmanlaajuisia kiertueita tekevä yhtye.

Annien roolissa esiintyvä ja Pine Leafin koesoitossa reputtava Lucia Micarelli on oikeasti maailmanluokan muusikko (vaikuttanut mm. Jethro Tullissa) ja sopii tosielämässä heittämällä Pine Leaf Boysiin.

The Pine Leaf Boys esiintyy jakson Tipitina’s -keikalla vakioviulistinsa Courtney Grangerin kanssa. Pine Leafin liiderin, haitaristi Wilson Savoyn ykköstuuraaja viuluun on Cedric Watson. Valitettavasti Watson on aika ajoin varattu tarunhohtoisen haitaristi/viulistin Edward Poullardin kiertueilla. Pine Leaf Boysin vuoden 2006 albumilla La Musique on Poullardille omistettu kappale Homage a Poullard.

Deacon John Moore – vielä kerran

Tässä jaksossa lausumme jäähyväiset Antoine Battisten pasuunamentorille, Deacon John Mooren esittämälle Danny Nelsonille. Oikeassa elämässä Deacon John Moore elää ja voi hyvin. Tämä kitaristilaulaja sekä orkesterinjohtaja on itse asiassa Yhdysvaltain muusikkojen liiton New Orleansin osaston puheenjohtaja. Naislaulaja hautajaisissa on Danon Smith, yksi Deacon John Moore and the Ivories -yhtyeen jäsenistä.

Deacon John Moore vetoaa muusikoihin kuuntelijaystävällisemmän äänenvoimakkuuden valitsemiseksi. "Muista että musiikissa on muitakin tasoja kuin forte fortissimo."

Todellinen bakkanaali

Janette ja Davis pystyttävät liikuteltavan keittiönsä Bacchanaliin, joka on Bywaterin alueella osoitteessa 600 Poland Ave. sijaitseva viinikaupan, livemusiikkimestan ja delin yhdistelmä. Sen terassi ja takapiha toimi Katrinan jälkeisenä kalaasipaikkana monelle ravintolansa tai työpaikkansa menettäneelle kokille. Bacchanalissa esiintyvä bändi on The Washboard Chaz Blues Trio, joka tässä esiintyy Louisiana Music Factoryssa.

Kokoonpano: Andy J. Forest (huuliharppu), St. Louis Slim (kitara) ja “Washboard” Chaz Leary (pesulauta ja laulu).

Jenkkityylinen video Bacchanalin suurenmoisuudesta.

Jakson lopetusbiisistä vastaa edesmennyt sokea NO-kitaristi Snooks Eaglin.

Helping Hand A Thousand Miles Away from Home.

Treme osa 6 - Shallow Water, Oh Mama

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 05 Mar 2013 10:00:00 +0000

"New Orleansin musiikki on monia tyylejä ja perinteitä"

- Donald Harrison Jr.

Kuutosjakson nimikappale, Shallow Water, Oh Mama, on Mardi Gras -intiaanien call-and-response -hoilotus (esilaulajan ja köörin välinen kutsu-ja -vastauslaulu), jota myös Big Chief Lambreaux jaksossa heimoineen harjoittelee. Ensimmäisen kerran perinneteeman levytti Golden Eagles -heimo vasta vuonna 1988 päällikkönsä Big Chief Monk Boudreaux’in kanssa.

Golden Eagles harjoittelee jakson nimibiisiä vuoden 2012 karnevaaliin.

Davis McAlary kampanjoi avauskohtauksessa itseään kaupunginvaltuustoon. Esikuvana on Davis Roganin vuoden 2003 kampanja. Rogan on tosielämän radiotiskijukka-muusikko ja toiminut Tremé-sarjan musiikkikonsulttina ja inspiraationa McAlaryn roolihahmolle. Rogan itse asettui ehdolle saatuaan WWOZ-radioasemalta potkut. (Syynä hip-hopmusiikin soitto.)

Rogan julisti ‘Pot for Potholes’ -kampanjansa vaaliohjelmassa: “Sallisin marihuanan baareissa, perisin siitä veroa ja käyttäisin saadut varat katujen siistimiseen. Punaisten lyhtyjen alueet pitäisi laillistaa ja kanavoida tuotto koulujen kehittämiseen”

Davis Rogan keikalla.

McAlaryn palopuheessa mainitsema Lee Circle on yksi NO:n maamerkeistä: St. Charles Avenuella sijaitseva liikenneympyrä, jonka keskellä kohoavan pylvään päässä on seissyt ylväänä Robert E. Leen patsas vuodesta 1884.

Robert E. Lee oli Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltoiden menetyksekkäin kenraali.

Lee Circle vuonna 1923.

Nyttemmin Lee Circle näkyy päässeen hyötykäyttöön ainakin Mardi Gras -aikaan.

McAlaryn agendana on ajanmukaistaa Lee Circle. Tämä tapahtuisi vaihtamalla kenraali Robert E. Leen tilalle maineikkaan New Orleans -tenorisaksofonistin Lee Allenin (1926-1994) patsas. Allenin soittoa voi kuulla merkittävimmillä Fats Dominon, Little Richardin ja Lloyd Pricen levytyksillä ja myös The Stray Catsin ja The Blastersin levytyksillä. Lee Allenin oma levytys Walking with Mr. Lee oli listamenestys vuonna 1958.

Lee Allen - Walkin' with Mr. Lee.

The Blasters Saapasjalka-Rockissa 1987!

New Orleansin C-alueen vaalipiiriin kuuluvat Tremen, Marignyn, Ranskalaisen korttelin ja West Bankin alueet. McAlaryn palopuheessa vilahtaa Napoleonic Code, jonka hän lupaa uudistaa homoystäviensä eduksi. Kyseessä on todellakin itsensä Napoleon Bonaparten Ranskassa vuonna 1804 säätämä Napoleonin siviililakikirja, jota Louisianan osavaltion lakisäätäjät päättivät 1800-luvun alussa käyttää esikuvanaan säätäessään oman siviililakikirjansa. On sitkeä uskomus, että lakia, joka poikkeaa muiden 49 osavaltion vastaavasta, sovellettaisiin vieläkin homoseksuaaleille epäedullisesti.

Myös Viettelysten vaunussa viitataan Napoleonic Codeen.

Jaksossa Delmondin Phoenix-keikan bändiliideri on banjonsoittaja Don Vappie, yksi instrumentin arvostetuimmista nykytaitajista.

Vappien soitto on sanalla sanottuna vaivatonta.

Don Vappie keikalla Wynton Marsalisin ja itsensä Eric Claptonin kanssa Jazz at Lincoln Centerissä New Yorkissa. Laulusolistina Taj Mahal, joka soittaa myös ensimmäisen banjosoolon. Vappie pääsee irti kohdassa 6:00…

Delmondin ja Donald Harrisonin keskustelussa vilahtava Bird on Charlie Parker ja Diz tietenkin Dizzy Gillespie. Delmond viittaa myös albumiin Jazz at Massey Hall. Levy on Torontossa toukokuussa 1953 äänitetty bebop-klassikko, jolla mukana olivat myös pianisti oli Bud Powell ja rumpali Max Roach. Ja, kuten Harrison vielä huomauttaa, Charles Mingus soitti bassoa. Kappaleet, joita Harrison ehdottaa keikalla soitettavaksi, ovat Iko-Iko, Mardi Gras Mambo ja When the Saints Go Marching In.

Mardi Gras -intiaanien kulkuetoimintaa kuvaava Iko-Iko oli The Dixie Cupsin hitti vuonna 1965.

Iko-Ikon aivan ensimmäisen levytetyn version teki kuitenkin James “Sugar Boy” Crawford vuonna 1953, tosin nimellä Jock-a-Mo.

Iko-Iko kuullaan tässä Tremen jaksossa myöhemmin instrumentaaliversiona Harrisonin bändin soittamana. Toinen Harrisonin ehdottama kappale, Mardi Gras Mambo, on 1950-luvun puolivälin klassinen r&b-levytys, jonka teki The Hawkettes, nuoren Art Nevillen varhaiskokoonpano.

Nevillen The Hawkettesin jälkeisiä bändejä olivat mm. The Meters ja Neville Brothers.

Jo aiemmin esitelty Troy "Trombone Shorty" Andrews soittaa pasuunan ohella myös trumpettia. Toinen trumpetisti Charlie Miller on Dr. Johnin vanhimpia soittokavereita ja edelleen monipuolisesti aktiivinen muusikko. Coco Robicheaux (joka uhrasi kakkosjaksossa kanan suorassa radiolähetyksessä) nähdään jälleen. Tällä kertaa Davisin kanssa baarissa seuraamassa ehdokkaiden tv-keskustelua ja hetken päästä laulamassa.

Coco Robicheaux - St. John's Eve.

Karnevaalitanssiaiset ja krewet

Kermit Ruffins vinkkaa Antoine Batistelle keikasta karnevaalitanssiaisissa. Karnevaalien sesonkiaika alkaa tammikuun kuudes päivä ja huipentuu laskiaistiistaihin (Fat Tuesday; ranskaksi Mardi Gras). Tuona aikana järjestetään myös muodollisia “hovitanssiaisia”. Niitä isännöivät kymmenien, lähinnä valkoisten Mardi Gras -karnevaalijärjestöjen (krewe) - kuten Rexin ja Comusin - kuninkaat ja kuningattaret.

Karnevaalitanssiaiset ovat hyvin “uptown”...

...ja pitkälti ylempien sosiaaliluokkien toimintaa.

Mikä on krewe?

Krewe (lausutaan kuten englanninkielen sana crew) on karnevaalitanssien ja paraatien järjestävä taho. Kreweillä ja niiden ylläpitämillä sosiaalisilla klubeilla on hyvin merkittävä rooli monien Mardi Gras -juhlien isäntinä ja Mardi Gras -päivän paraatien järjestäjinä. Kaksi tärkeintä Mardi Gras -paraatin järjestäjää ovat Zulu ja Rex.

Krewet isänöivät Mardi Gras -tanssiaisia, jotka starttaavat tammikuun lopulla. Näissä tanssiaisissa paraatikuningatar (yleensä 18-21 -vuotias naimaton opiskelija) ja kuningas (seuran vanhempi jäsen) esittäytyvät yhdessä 16-18 -vuotiaine hovineitoineen ja nuorempine lapsineen, joilla on vähäisempiä rooleja sekä tanssiaisissa että varsinaisessa karnevaaliparaatissa.

Tanssiaiset, puvustus (ja myös laskiaistiistaina kaiken huipentava paraati) jäljittelevät kuninkaallista loistoa.

Tunnelmia Krewe of Charlestonin vuoden 2010 tanssiaisista.

Perinne juontaa juurensa vuoteen 1872, jolloin kaupungin virkamiehet halusivat tervehtiä tyylillä New Orleansissa vieraillutta suuriruhtinas Romanoffia. Koska kaupungissa ei ollut enää mitään aatelia, keksittiin ratkaisuksi Rex-klubi, jonka jäsenistö koostui kaupungin valkoisesta sosiaalisesta eliitistä ja jonka toiminta otti voimakkaasti vaikutteita Ranskan hovista.

Mardi Gras -tanssiaiset 1930-luvulla

Zulu-krewen synty ajoittuu vuoteen 1909, jolloin New Orleansin kreoleista ja mustista koostuva ryhmittymä kyllästyi Rexin mustia syrjivään hierarkiaan. He alkoivat pilkata Rexin liioiteltua loistoa: ryhmittymän johtaja William Storey kruunattiin peltitölkillä, valtikaksi annettiin banaanikasvi ja hänet nimettiin “zulujen kuninkaaksi”. Ajan myötä Zulu muuttui omaksi suurparaatijärjestökseen. Osoituksena kasvaneesta arvovallastaan Zulu-krewe nimesi New Orleansin oman pojan Louis Armstrongin vuoden 1949 karnevaalikuninkaakseen. Katso kuva, Armstrong kuvassa keskellä.

Tremen 6. jaksossa karnevaalitanssiaiskeikalla bändi soittaa Billy Strayhornin jazz-standardia Take The ‘A’ Train, kun Antoine murjaisee vierustoverilleen kommentin: “Minusta tämä soundaa lähinnä ‘Z’-junalta”. Delmondin kiertueen päätöskeikkapaikka on Snug Harbor, Frenchmen Streetilla.

The Mystic Krewe of Spermes on yksi on yksi Krewe du Vieuxin kulkueiden monista anarkistis-satiirisista alaosastoista. Sen piikittelykohde on Hermes, perinteinen laskiaistiistaita edeltävänä lauantaina paraatin järjestävä krewe. Toinen “siittiöiden” päämollauskohde on aasien vetämällä lavalla onanoivaksi kuvattu Ray Nagin, New Orleansin pormestari 2002-2010.

Kuvateksti.

Davis McAlary tervehtii Krewe du Vieux -kohtauksessa yliopiston professoria ja bloggaajaa Ashley Morrisia (1963 – 2008). Katumiimikoksi pukeutunut Morris keekoili 2006 lavalla ryhmässä, jonka teemana rukoillaan Ranskaa ostamaan New Orleans takaisin.

John Goodmanin esittämä Creighton Bernette -roolihahmo pohjautuu löyhästi Ashley Morrisiin.

Jaksossa Antoine Battiste vie pasuunan asuntovaunussaan sairastelevalle Danny Nelsonille. Roolihahmoa esittää Deacon John Moore, joka on tosielämässä merkittävä neworleanslainen kitaristi-laulaja. Deacon John soitti 1960-luvulla hiteillä kuten Ernie K. Doen Mother-In-Law ja Lee Dorseyn Workin’ In a Coalmine.

Deacon Johnin tarinan kertova dokumenttifilmi kantaa nimeä Going Back To New Orleans.

Tremé-jakson kohtaus on kirjoitettu niin, että Battiste potkii sairastelevaa, Katriinan tuhon jälkeiseen näköalattomuuteen ja masentunnukseen vaipunutta Dannya takaisin hommiin. Antoine vokottelee Dannyn keikalle, viihdyttämään lentokentän terminaalin matkustajia aidolla New Orleans -jazzilla. Danny innostuukin. Keikan saamisen ehtona on terveystarkastus muusikoille tarkoitetussa, vuonna 1998 perustetussa The New Orleans Musicians’ Clinicissä. Klinikka kannustaa potilaitaan huolehtimaan terveydestään ennaltaehkäisevästi. Vuoden 2010 alussa sairaalan julkista rahoitusta leikattiin 90%. Treme järjesti klinikan hyväksi maaliskuussa 2010 keräyksen, jonka tuotto oli $ 76.000,- .

Jakso päättyy Louisianan historian merkittävimpiin lauluntekijöihin kuuluvan Bobby Charlesin levytykseen Party Town (katso Spotify-soittolista). Bobby Charlesin (oik. nimi Charles Guidry) kuuluisimpiin teoksiin lukeutuvat mm. rock’n’roll-klassikot See Ya Later Alligator (jonka hän levytti itsekin vuonna 1956 Chessille, mutta josta Bill Haley teki suuremman hitin).

Bobby Charlesin originaali See Ya Later Alligator.

Charles kirjoitti Fats Dominolle kappaleen Walking to New Orleans.

Ekstra - 6. jakson ruokaviittaukset!

Kreolisinappi on New Orleansin alueella 1800-lopulla asemansa vakiinnuttanut, pirtsakka maustekastike. Se valmistetaan ruskeista, etikassa marinoiduista sinapinsiemenistä, jotka jauhetaan ja sekoitetaan pienempään määrään piparjuurta. Tuloksena on tulinen, maukas kreolisinappi, jonka pioneeri teollisena valmistajana on Emile Zatarainin perustama tehdas Gretnassa.

Kreolisinappi on erinomaista esimerkiksi kyljysten kera.

Desautelin ravintolakohtaukset on kuvattu Patoisissa (6078 Laurel Street). Barq’s Root Beer on juoma, jolla John Goodmanin roolihahmo Creigton Bernette vahvisti itseään kuvatessaan ensimmäistä YouTube-saarnaansa. The Barq’s Brothers Bottling Company perustettiin Ranskalaisessa korttelissa vuonna 1890 ja se siirtyi Coca-Colan omistukseen vuonna 1995. Joka tilanteeseen sopiva Barq’s on parasta pullon suusta nautittuna.

Snug Harborin keikkakohtauksessa Annie pakenee Sonnya ja päätyy café au lait’n ja donitsin ääreen. Kahvila on Café du Monde French Marketissa.

Treme osa 5 - Shame, Shame, Shame

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 26 Feb 2013 07:00:00 +0000

Tipitina’s-säätiö

Tipitina’s-klubin sateenvarjon alla toimii myös Katrina-katastrofin jälkeen perustettu Tipitina’s-säätiö, jonka pyrkimyksenä on tukea NO-musiikkikulttuurin jatkuvuutta myrskyn jälkeen, mm. hankkimalla uusia soittimia ja järjestämällä koulutusta.

Nuorissa on tulevaisuus ja Tipitina's haluaa olla tukemassa aloittelevia muusikoita.

Tärkeää on Tipitna'sin koulujen jälkeinen kerhotoiminta. Useimmat peruskoulut ovat luopuneet musiikin tarjonnasta. Tipitina's haluaa järjestää koululaisille mielekästä ilmaista kehittävää musiikkitoimintaa ja pitää samalla NO-musiikkia yllä.

Tipitina's on tukenut kouluja ja yksittäisiä muusikoita lahjoittamalla tähän mennessä yli kahden miljoonan dollarin arvosta soittimia.

Säätiöstä saa tukea monin tavoin: sopimuksista levynkansien suunnitteluun.

Mr. Toyama from Japan

Tremen ensimmäisen tuotantokauden viidennessä jaksossa Antoine Battiste saa säätiön kautta uuden vetopasuunan varastetun tilalle. Sen hänelle lahjoittaa säätiön kanssa yhteistyössä toimiva japanilainen Mr. Toyama (Tatuo Itchikawa), joka on fanaattinen New Orleans -musiikin entusiasti. Pasuunan ostotilanteessa japanilainen mesenaatti alkaa inttää Battisten kanssa King Oliverin yhtyeestä Chicagossa 1923 otetusta valokuvasta, jossa keskellä puolipolvistuneena poseeraava Louis Armstrong soittaa liukutrumpettia. Takana vasemmalla on Honore Dutrey vetopasuunassa, rummuissa Baby Dodds, takana keskellä King Oliver, pianossa Armstrongin vaimo Lil Hardin, banjossa Bill Johnson ja klarinetissa Johnny Dodds: Katso kuva. Antoine Battiste lopulta löytää varastetun pasuunansa soittimiin erikoistuneesta panttilainaamosta Big Easy Trading Post.

Japanilaisen musiikkifanin Koichi Toyaman hahmo perustuu todelliseen henkilöön. Yoshio Toyama ja hänen vaimonsa Keiko rakastuivat New Orleansin musiikkiin 50 vuotta sitten, jolloin Preservation Hallin yhtye esiintyi Japanissa. 2003 Toyama tuli Tokiosta asti viettämään Louis Armstrongin syntymäpäivää New Orleansiin ja mitä suurenmoisimmalla tavalla. Tuolloin Ludden syntymäpäivä osui maanantaiaamuksi ja hän lahjoitti Wonderful World Jazz -säätiön edustajana Carver High Schoolin koululaismarssiorkesterille 39 instrumenttia trumpeteista tuubiin.

“Japanilaiset haluavat kiittää Yhdysvaltoja, New Orleansia ja Satchmoa siitä, että he lahjoittivat maailmalle tämän suurenmoisen, jazz-nimisen musiikin” Yoshio lausui ojentaessaan instrumentit orkesterinjohtajalle Wilbert Rawlinsille.

Koulun kirjastossa tapahtunutta luovutustilaisuutta seurasi lyhyt esitys, josta vastasi Yoshion oma jazzbändi Yoshio Toyama & The Dixie Saints. Yhtye, jossa Yoshio itse soitti trumpettia, antoi When The Saints Go Marching In -klassikolle rämäkän käsittelyn. Heti perään Yoshio lauloi vielä Wonderful Worldin suuren sankarinsa soraista ääntä matkien. "Happy Birthday, Satchmo!”, hän huusi ja yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin.

Päivän päätteeksi Antoine Battiste tekee Toyaman onnelliseksi soittamalla lahjapasuunallaan Kid Oryn osuuden Louis Armstrongin klassikosta Struttin’ With Some Barbeque.

Louis Armstrong - Struttin' with Some Barbeque.

Krewe du Vieux

Krewe du Vieux on vuonna 1987 perustettu uusi versio Vieux de Carresta eli ranskalaisen korttelin karnevaalista, yhdestä varhaisimmista New Orleansin paraateista. Krewe du Vieux on varsinaista Mardi Gras -tapahtumaa edeltävä ja enteilevä “esi-karnevaalikulkue”, joka esimerkiksi vuonna 2013 järjestetään 19. tammikuuta. Krewe Du Vieuxille ominaista on yhteiskunnallinen satiiri ja taidepainotteisuus, yhdistyneenä asusteiden vahvaan historiallisuuteen ja eurooppalaiseen (erityisesti ranskalaiseen) perinteeseen.

Festivaalitunnelmaa

Ernie K-Doe ja Mother-in-Law Lounge

Tässä Treme-ykköstuotantokauden viidennessä jaksossa Creighton Bernette ja muut Krewe de Vieauxin kapteenit kokoustavat perinteiseen tapaansa Ernie K-Doen Mother-in-Law Loungessa. Vuonna 1936 syntynyt ja 2001 menehtynyt Ernie K-Doe (oikealta nimeltään Ernest Kador Jr.) oli yksi kaupungin keskeisistä ja tunnetuimmista hyväntuulisen rhythm & bluesin ja protosoulin ikoneista. Hänen suurin hittinsä oli vuonna 1961 listojen kärkeen myös Billboardin pop-puolella tärähtänyt, Allen Toussaintin kynäilemä Mother-In-Law, jonka mukaan sai nimensä myös oma klubi.

Toussaint soittaa myös kappaleen pianosoolon.

Shame, Shame, Shame

Katrina-katastrofin aikaan Yhdysvaltain presidentin virassa istunut George W. Bush saa kyytiä lähes jokaisessa Tremen jaksossa. Jaksossa viisi Davis McAlary masinoi kaupungin muusikot levytysprojektiin, jossa puretaan New Orleansin ja Louisianan väestön pettymystä, vihaa ja turhautumista uudella versiolla kaupungin oman pojan Smiley Lewisin klassikosta Shame, Shame, Shame.

Lewisin alkuperäinen ei-poliittinen levytys.

Bushia häpeämään kehottava Treme-versio.

Kappaleen Treme-sessio toteuttiin Tim Stambaughin Word Of Mouth -studiossa.

Treme osa 4 - At The Foot Of Canal Street

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 19 Feb 2013 09:06:00 +0000

Professor Longhair alias ”Fess”, myyttinen pianoprofessori

Yhdysvaltain mustan musiikin keskuksista poiketen ei New Orleansin keskeinen instrumentti ole suinkaan kitara vaan piano – siis tietenkin puhallin- ja rytmisoittimien ohella. Monet populaarimusiikin hienoimmista pianisteista tulevat nimenomaan New Orleansista.

Jelly Roll Morton, Champion Jack Dupree, Tuts Washington, James Booker, Huey ”Piano” Smith, Fats Domino, Eddie Bo, Dawell Crawford, Art Neville, Allen Toussaint, Dr. John sekä Henry Butler ovat historiallisia ja nykyisiä esimerkkejä kaupungin rikkaasta pianoperinteestä. Kaartiin on nyttemmin liittynyt myös ulkopaikkakuntalaisia (saintlouislainen Tom McDermott) ja jopa ulkomaalaisia (englantilainen Jon Cleary).

Sokea Henry Butler on yksi NO-pianismin merkittävimmistä pelureista tänä päivänä.

Yksi vahvimmin 1940- ja 1950-luvun ja sen jälkeiseen pianistipolveen vaikuttaneita muusikoita on silti myyttinen Professor Longhair. Professor Longhair alias “Fess” , oikealta nimeltään Roy Byrd (19.12 1918 - 30.01. 1980), oli pitkään pääasiallisesti paikallinen guru, jonka vaikutus New Orleansissa oli kaikkialle ulottuva. Professorin levytykset eivät myyneet miljoonia, mutta miehen ikonisuus jätti jälkensä Fats Dominoon, Huey “Piano” Smithiin, Allen Toussaintiin, The Metersiin, The Neville Brothersiin ja Dr. Johniin, jotka kaikki ovat “Fessin” opetuslapsia.

Clint Eastwood haastattelee Dr. Johnia. Pätkässä myös proffa itse kertoo miten oppi soittamaan fiksaamalla kaduille hylättyjä romupianoita ja vetää lopuksi itsekin livenä Tipitinan.

Tunnusomaista Longhairiin rhythm & bluespianismille oli sen afrokuubalaisuus – esimerkiksi clavé-rytmin yhdistäminen bluesmuotoon, yleinen rumba-vaikutteisuus, joka ilmeni yhtä lailla vasemman käden bassolinjoissa, kuin myös oikean käden ornamentaalisissa kuvioissa. Myös Longhairin tukahtunut, mutta silti paikoitellen jodlausefekteihin taittuva laulutyyli oli uniikki.

Katkarapukauden ylistys.

Treme-sarjassa NO-kulttuurista herkeämättä sauhuavin hahmo on deejii-muusikko Davis McAlary (Steve Zahn), joka ykköstuotantokauden kolmannessa jaksossa ryhtyy pianosoitonopettajaksi. Oppilaana on Creighton ja Toni Bernetten (John Goodman ja Melissa Leo) tytär Sofia (India Ennenga). McAlary kehottaa tyttöä ensitöikseen unohtamaan Jeesuksen, Buddhan ja muut mahdolliset jumalat. Tästä eteenpäin sellaisia olisi vain yksi: Professor Longhair.

Ensimmäisen tunnin oppiaiheena on Professor Longhairin kimuranteimpiin pianoklassikoihin lukeutuva Tipitina, josta Fessilla itselläänkin oli kymmeniä eri variaatioita. Kappaleen ja Longharin mukaan on nimetty myös Tipitina’s, yksi kaupungin merkittävimmistä livemusiikkiklubeista.

Tipitina.

Muutamia muita Longhairin monista tunnetuista pianohelmistä ovat esimerkiksi Mardi Gras -intiaaniaiheinen Big Chief, joka kertoo Mardi Gras -intiaaneista. Biisi itsessään on toisen NO-legendan Earl Kingin käsialaa. King myös viheltää ja laulaa tällä kaksiosaisella levytyksellä, jolla Fess keskittyy äärimmäisen kiemuraiseen pianismiin. Huom! Varsinainen tekstiosuus tulee vasta sinkun b-puolella!

Big Chiefin komppi perustuu second line -komppeihin ja on yksi funkyimmista koskaan NO:ssa levytetyistä bluesbiiseistä.

Longhair-klassikoihin kuuluu niinikään Mardi Gras -aiheinen Go To The Mardi Gras.

Go To The Mardi Gras on jokavuotinen karnevaaliklassikko numero uno.

Elävä arkisto esittää: Hirmumyrsky Katrina paljasti New Orleansin eriarvoisuuden

kaikki.musiikista@yle.fi — Wed, 13 Feb 2013 12:47:31 +0000

Näkymä New Orleansin ydinkortteleissa Katrinan jälkeen.

Syksyllä 2005 New Orleansia riepotellut Katrina on yksi kaikkien aikojen tuhoisimmista hirmumyrskyistä Yhdysvalloissa. Hurrikaanin lähestyessä koko kaupunki määrättiin evakuoitavaksi. Köyhimmät jäivät kuitenkin luonnonvoimien armoille ja myöhemmin heidän asuinalueensa jyrän alle. Jälkeenpäin kysyttiin, jättikö Yhdysvallat heidät oman onnensa nojaan?

Kaikkein pahinta tuho oli 9. kaupunginosassa mustan väestön ydinkortteleissa. Surusoitto soi syvässä etelässä ja loukkuun jäänyt väki ryösteli ahdingossa kauppoja. Amerikkalainen järjestelmä ei toiminutkaan - luonnonkatastrofeihin varautuminen oli jäänyt terrorismin torjumisen jalkoihin.

Kun jälleenrakentaminen lokakuussa pikkuhiljaa alkoi, murehtivat asukkaat, tuleeko tuhojen tilalle koteja vai viihdebisnestä. 9. kaupunginosaa odotti jyrääminen. – Jälleenrakentamisesta on tullut luokka-, köyhyys ja rotukysymys, totesi rouva matkaoppaiden kuvien mukaiseksi saatetun Bourbon Streetin iltamenossa.

Varallisuudesta huolimatta palanneita tai kaupunkiin alun perinkin jääneitä neworleansilaisia yhdisti halu jäädä tuhoista kärsineeseen kotikaupunkiinsa. – New Orleansissa on sellainen elämänmeno, jota ei löydy muualta!

Katso kooste hirmumyrskyn tuhoista ja jälleenrakennusponnisteluista Elävässä arkistossa.

Teksti: Elina Yli-Ojanperä

Treme osa 3 - Right Place, Wrong Time

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 12 Feb 2013 10:23:00 +0000

12 päivää joulun jälkeen alkanut Mardi Gras -karnevaalikausi huipentuu tiistaina 12. päivä New Orleansissa perinteiseen laskiaistiistain karnevaaliin, joka on samaan aikaan Riossa tapahtuvan ohella yksi maailman suurimpia karnevaaleja.

Dr. John: Nykypäivän New Orleans -musiikin sanansaattaja numero yksi.

Tremen kolmosjaksossa Doctor John levyttää studiossa Mardi Gras -intiaaniklassikkoa My Indian Red ja arvelee että trumpetisti-Delmondin (Rob Brown) isä, Albert "Big Chief" Lambreaux (Clarke Peters) saattaa paheksua tätä modernia luentaa. Samassa jaksossa nähdään Guardians of the Flame -heimo harjoittelemassa samaa kappaletta alkuperäisessä muodossaan, kollektiivisena lauluna pelkkien rytmi-instrumenttien säestyksellä.

Mac Rebennack alias Dr. John on huippuluokan pianisti, kitaristi, laulaja, säveltäjä, historioitsija, New Orleans -musiikin kävelevä tietosanakirja sekä yksi maailman luultavasti eniten levyttäneitä muusikoita. Kaiken päälle mies on oman voodoo-kirkon päämies.

Voodoo-kuvasto on vahvasti läsnä myös Dr. Johnin levynkansissa.

Mac kasvoi New Orleansissa, jossa hän havainnoi jo lapsuudessaan katurytmien ja kirkkomusiikin miksautumista kuubalaisiin, brasiliaisiin ja etiopialaisiin biitteihin. Hänen vanhempansa olivat valkoisia, mutta isä-Rebennack pyöritti levykauppaa ja välitti mustiin klubeihin jukebokseja sekä äänentoistolaitteita. Isänsä apulaisena nuori Mac sai tutustua klubeihin suuntautuneilla asennuskeikoilla lähemmin maailmaan, johon tavallisella keskiluokan valkoisella ei ollut asiaa. Muusikot suhtautuivat myönteisesti Maciin, joka kiinnostui kitarasta ja sai siihen yksityisopetusta Fats Dominon bändissä soittaneilta Walter ”Papoose” Nelsonilta ja Roy Montrellilta.

Dr. Johnilla oli räyhäkäs kitarasoundi jo -50-luvulla.

Mac Rebennackista sukeutui 1950-luvun loppuun mennessä muuten kokomustaan Etelä-Louisianan skeneen ainoa valkoinen sessiomuusikko. Hän soitti jo teini-ikäisenä legendaarisilla mustilla r&b- ja rock’n’roll -levytyksillä, joista monet äänitettiin tarunhohtoisessa Cosimo Matassan J&M-studiossa. 1960-luvun alussa hän joutui osalliseksi ampumavälikohtaukseen, jossa yksi kitaran otekäden sormista vaurioitui. Rebennack alkoi fokusoitua kosketinsoittajaksi. Tässä lajissa hän sai oppia kaupungin mestareilta Professor Longhairilta ja James Bookerilta.

Pikakurssi Dr. Johnin pianonsoittotyyliin maestron itsensä opastamana.

1960-luvun edetessä tapahtui New Orleansin muusikoiden joukkopako Los Angelesiin. Tämä johtui silloisen pormestarin pyrkimyksestä siivota New Orleansin punaisten lyhtyjen alue prostituutiosta, yökerhoista ja peliluolista, mikä taas vei muusikoilta leivän suusta, sillä monet hankkivat perinteisesti pääosan tuloistaan soittamalla juuri näissä ”huonomaineisissa” paikoissa. Rebennack seurasi muuta joukkoa ja kotiutui Los Angelesiin, jossa toimi sessiomuusikkona päivän popsessioissa.

Groovea löytyi myös valtavirtaisempaan musiikkiin.

Los Angelesissa hän alkoi myös kehitellä projektia, joka perustui Dr. John Creaux -nimisen voodoo-papin tarinaan. Hän ehdotti ensin Dr. Johnin roolia vanhalle bändikaverilleen, soolouraansa aloitelleelle Ronnie Barronille, jonka manageri kuitenkin neuvoi suojattiaan pysymään voodoo-sekoilusta erossa. Lopulta Rebennack ryhtyi rooliin itse. Hän alkoi johtaa New Orleansista Losiin siirtyneistä emigranttimuusikoista koostuvaa ryhmää, jonka kanssa äänitti vuonna 1968 ilmestyneen, uraauurtavan voodoo-albumin nimeltä Gris-Gris.

Gris-Gris esitteli värikkään ja mystisen New Orleansin, joka oli marssibändejä, kreoleja, voodoo-pappien ulvomia riittimessuja, alkukantaisen rytmikkäitä manauslauluja sekä kaupungin latinalais-amerikkalaisten asukkaiden kalisuttelevaa polyrytmiikkaa. Kaikki suodatettiin puhtaan varhais-r&b:n läpi. Perustunnelman loi Macin kähisevällä soundilla laulettu Walk On Guilded Splinters,

Mm. Paul Weller on versioinut kappaleen levyllä Stanley Road.

hämärägroove, jonka rämiseviä mandoliineja sekä rumpuja on sittemmin samplattu satoja kertoja. Mama Roux on puolestaan elastinen funk-raita, jonka eteenpäin työntävän bassolinjan Rebennack soittaa Hammond-urkujen jalkiolla.

Vuosikymmenten saatossa ja myöhemmissä projekteissaan Dr. John on todistanut artistisuutensa yhtä lailla soolopianismissa, funkissa kuin jazzissakin. Aina ajankohtaisen Dr. Johnin uusimman levyn Locked Down (2012) tuotti The Black Keysin primus motor Dan Auerbach.

"The only thing wrong in any religion is man".

Treme osa 2 - Meet De Boys On The Battlefront

kaikki.musiikista@yle.fi — Tue, 05 Feb 2013 10:00:00 +0000

Coco Robicheaux ja voodoo

Tremen kakkosjaksossa voodoo-bluesmies Coco Robicheaux uhraa kanan paikallisradio WWOZ-FM:n suorassa lähetyksessä. Niinpä niin, mitä olisikaan New Orleans ilman voodoota – yhtä sen turistivetonauloista?

Voodoorituaalit voivat vaikuttaa pelottavilta, mutta niissä pyritään edistämään hyvinvointia

Länsiafrikkalainen voodoo-uskonto elää vahvana Louisianassa, jossa sen keskus on New Orleans. Voodoon esimuotoja on harjoitettu ja harjoitetaan edelleen henkiolentojen ja sairauksien karkottamiseksi ennen kaikkea Länsi-Afrikassa. Sokerinviljelijöiden mukana uuteen maailmaan 1600-luvulla kuljetettujen afrikkalaisorjien keskuudessa länsiafrikkalaiset uskomukset ja katolinen kristinusko sulautuivat synkretistiseksi voodoo-uskonnoksi. Nykyiset voodoomuodot ovat pitkälti yhdistelmiä uusista uskonnoista ja vanhasta kansanperinteestä.

Marie Laveau oli New Orleansin voodookuningatar. Pisteet myös kertojan äänelle!

Hyvällä supliikilla varustettu turistiopas Marie Laveaun haudalla

Vuonna 2011 64-vuotiaana kuollut Coco Robicheaux (oikealta nimeltään Curtis Arceneaux) oli värikäs hahmo. Kotiuduttuaan Vietnamin sodasta hän joutui 1970-luvulla identiteettivarkauden kohteeksi kadotettuaan henkilöllisyystodistuksensa. Robicheauxin nimissä tehtiin useita rikoksia, jotka mies joutui syyttömänä sovittamaan vankeustuomioilla. Hän eli tuohon aikaan lentojätkänä, kiertelevänä maataloustyöläisenä ja muusikkona.

Robicheauxin tuotannon parhaimmistoa

Vuonna 1994 julkaistun debyyttilevynsä Spiritland jälkeen tämä kulttihahmo nousi laajempaan arvostukseen ja julkaisi kuolemaansa saakka säännöllisesti albumeita. Hänet tunnettiin myös taidemaalarina ja kuvanveistäjänä. Robicheaux oli erittäin positiivinen ja rakastettu hahmo NOLAn voodooskenessä. Kun Coco kuoli, hänen kunniakseen järjestettiin second line.

Coco Robicheaux kuoli 2011

Taiteilijanimensä Robicheaux otti voodoo-tarustosta. Hän omaksui uskonnon “verenperintönä” iso-isoäidiltään joka oli “gris-gris lady”, eli voodoo-parantaja.

Coco Robicheaux kertoo varttumisestaan iso-isoäitinsä hoteissa

Allen Toussaint, Elvis Costello ja Piety Street Studios

Jaksossa nähdään myös Elvis Costello ja Allen Toussaint levytyspuuhissa. Kyseessä on rekonstruktio heidän yhteislevynsä River in Reverse raidan Tears, Tears And More Tears äänityksestä. Puhallinsektio on Crescent City Horns pasunistinaan Big Sam Williams.

Allen Toussaint on yksi New Orleansin nykypäivän merkittävimmistä musiikkivaikuttajista – tuottaja, säveltäjä, orkesterinjohtaja, artisti ja pianisti. Hänen lukemattomiin menestyssävellyksiinsä kuuluvat mm. Southern Nights, Lady Marmalade, Working in the Coalmine, Ride Your Pony ja Fortune Teller. Toussaint esiintyi viimeksi kesällä 2011 Helsingin juhlaviikoilla ja hän on vieraillut myös Pori Jazz –tapahtumassa 1990-luvulla. New Orleans on paitsi rytmiikan ja puhallinsoittimien, myös pianistien kaupunki. Allen Toussaint on Dr. Johnin tavoin New Orleansin kuuluisan ”pianoprofessorin” Roy Byrdin alias Professor Longhairin oppilas.

Professor Longhairin soitto sai otteen Toussaintista pikkupoikana ja jätti elämänmittaiset jäljet

Biitti pitää tuntea

Costellon ja Toussaintin levytyssessiokohtaus on kuvattu NO:n maineikkaassa Piety Street -studiossa, jossa maailman huiput käyvät hakemassa tekemässä levyjään saadakseen teokseensa sitä kuuluisaa ”jotakin muuta”.