Opettajana Keniassa

Vuosi sitten kieltenopettaja Pirkko Puonti kaipasi vaihtelua työhönsä ja elämäänsä. Hän oli opettanut ruotsia ja englantia neljätoista vuotta, niistä viimeiset seitsemän vuotta vantaalaisessa yläkoulussa.

Pirkko haki paikkaa kenialaisesta maalaiskoulusta, ja keväällä hän aloitti neljän kuukauden opettajan pestin päiväntasaajan tienoilla, Mount Kenyan lähistöllä.

Nyt Pirkko on palannut työhönsä Vantaalle. Kenian kokemus antoi energiaa ja uutta perspektiiviä sekä opettamiseen että suomalaiseen elämäntapaan.



Mistä sait ajatuksen lähteä opettajaksi Keniaan?
- Tulevaisuuden johtajat -järjestöllä oli lehdessä ilmoitus opettajantyöstä Keniassa. Ilmoituksella haettiin vapaaehtoisia palkattomaan opettajan työhön Kenian maaseudulle. Kiinnostuin ja kyselin lisää ja minut hyväksyttiin mukaan, ja niin päädyin opettamaan lukemista kenialaisille lapsille. Palkattoman työn vastaanottaminen oli mahdollista vuorotteluvapaan ansiosta.

- Edukseni laskettiin se, että olen ollut 1980-luvulla Tansaniassa ANC:n hommissa pari vuotta. Silloin opetin eteläafrikkalaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat paenneet apartheidia tai saaneet stipendin ulkomailla opiskelua varten.


Millaisella seudulla olit?
- Paikka, Munjyn kylä, oli lähellä päiväntasaajaa, 2000 metrin korkeudessa. Imasto oli siis hyvä, ei trooppinen. Kylä on Nairobista noin 3-4 tunnin matkan eli noin 140 kilometrin päässä. Kylä oli ihan maaseutua, siellä oli pientiloja, joilla viljellään esimerkiksi maissia ja papuja kotitarpeiksi ja kasvatetaan ehkä muutamaa lehmää, vuohta tai lammasta.

- Talot olivat enimmäkseen luonnonkivitiilistä rakennettuja. Omassa asunnossani oli kunnon lattia, mutta kyläläisillä oli yleensä maalattia. Asuin talossa, jossa oli kolme asuntoa. Naapureinani oli kenialaisia opettajia. Muita valkoisia ei ollut lähimaillakaan, eli minun tekemiseni oli aina kaikkien tiedossa.


Millainen koulu oli?
- Koulussa oli vähän yli 300 oppilasta, 3-5 -vuotiaat olivat "nurseryssä" eli jonkinlaisessa lastentarhassa. Siellä käytettiin vielä paikallista kikuju-kieltä lukemisen opettelussa. Mutta koulussa, jota kaikki yli 5-vuotiaat kävivät, puhuttiin vain englantia ja swahilia. Luokkia oli kahdeksan ja vanhimmat oppilaat olivat 15-16 –vuotiaita.

- Koulunkäynti oli ilmaista. Kaikki lapset tulivat kotoaan, muutamia lastenkotilapsia lukuunottamatta. Lasten vanhemmat olivat tavallisia köyhiä kenialaisia, jotka viljelivät maata tai kävivät töissä lähikaupungeissa. Lapset kulkivat kouluun jalkaisin tai matatuilla, täyteen ahdetuilla pikkubusseilla, jotka oli tehty vanhoista pakettiautoista. Matatut eivät kuitenkaan kulkeneet sateella kun tiet olivat liejuisia.

- Uskonto oli siellä tärkeässä asemassa: Kenia on uskonnollinen maa, ja joka kylässä on ainakin pari kirkkoa. Monet paikalliset olivat aidosti järkyttyneitä, kun he kuulivat etten kuulu kirkkoon.


Miten koulu oli varustettu?
Kaikilla lapsilla oli koulupuvut, tytöillä mekot ja neulepuserot, pojilla shortsit ja kauluspaidat.

- Oppimateriaalia oli niukasti, eikä koulussa ollut kopiokoneita tai piirtoheittimiä, ei videoita eikä läppäreitä. Opetuksessa käytettiin vihkoja ja liitutauluja, ja tehtävät kopioitiin taululta. Kirjat, joita oli vähän, olivat englanninkielisia ja yllättävän vaikeatasoisia, ottaen huomioon, että englanti ei ollut oppilaiden äidinkieli.



Millaisia olivat koulupäivät?
- Koulupäivä alkoi puoli kahdeksalta ja päättyi neljän aikaan, pienimmiltä oppilailta vähän aiemmin. Kouluaineisiin kuului englanti, swahili, matematiikka, luonnontiede, social studies (sekoitus historiaa, maantietoa ja, ympäristöoppia) sekä uskonto.


Mikä oli matkasi voimakkain kokemus?
- Eräs opettaja kysyi oppilailta, mikä sinut tekee onnelliseksi tänään. Se pysähdytti: kuinka usein me suomalaiset mietimme syitä, joiden takia voisi olla onnellinen?

- Niin vähän kuin ihmisillä siellä oli, niin silti he osasivat iloita eivätkä liiaksi murehtineet tulevaisuutta.



Mikä järkytti?
- Lasten ruumiillinen kuritus. Lapsilla ei oikein ole ihmisoikeuksia eikä arvoa ja opettajiakin pelätään. Niin kauan kun lapset ovat pieniä ja kulkevat äitinsä mukana ja lähellä, heistä pidetään hyvää huolta, mutta sen jälkeen lapset ovat turvattomia. Opettajat olivat sitä mieltä, ettei afrikkalaista lasta voi kasvattaa kurittamatta. Se tuntui pahalta.

-Toinen asia, joka järkytti, oli se, että jo aivan pieniä lapsia laitetaan paremmuusjärjestykseen ja testataan monta kertaa vuodessa. Julkisesti kerrotaan kuka on hyvä, kuka huono ja huonompia pilkataan avoimesti.

- Mielestäni väärin oli myös se, että lapset eivät saa opiskella äidinkielellään. Sekä swahili että varsinkin englanti ovat lapsille vieraita kieliä, eikä englantia edes kuule niin kuin meillä, kun ei ole televisioita, tietokonepelejä tai elokuvia.



Mikä oli matkan paras opetus?
Kenialaisesta elämäntavasta ehkä se, että siellä on vielä naapuriapu ja yhteisöllisyys voimissaan. Meillä on yksinäisiä ihmisiä yllättävän paljon, perheet joutuvat selviämään ilman apua ja vanhukset kärsivät yksinäisyydestä.

Niukkuuden keskellä eletään säästeliäästi ja kierrättäen. Mitään ei tuhlata: vanhat öljykanisterit käytetään rakennusmateriaaliksi ja käytetyt autonrenkaat päätyvät lasten leikkeihin.


Palasit kouluun, jossa jotkut luokat käyttävät opiskeluun läppäreitä. Miltä muutos tuntui?
-Tietysti ajattelen, että me olemme äärimmäisen etuoikeutettuja, ja sitä ei aina muista. Mutta oli kyllä hurjan kiva tulla takaisin. On mukavaa kun voi pestä pyykkiä koneella ja siivota imurilla.

- Kokemus antoi paljon energiaa, varmasti paljon enemmän kuin pelkkä vapaalla oleminen. Ja tuli levättyäkin, kun työn lisäksi ei ollut liikaa tekemistä. Pimeän tullen ei voinut lähteä ulos, eikä ollut telkkariakaan, jonka ääressä valvoa.

Nyr Pirkko on parhaillaan taas Keniassa. Tarkoituksena on seurata, miten koulun remontointi ja kaivon tekeminen ovat edistyneet. - Samalla kuulen miten ohjaamani oppilaat ovat edistyneet. Ehdin nähdä 8-luokan oppilaat, jotka siirtyvät yläkouluun. Yhteyteni Tulevaisuuden johtajiin jatkuu, samoin kouluun ja meillä on tarkoitus lähettää seuraava opetuskummi ensi vuonna samalle koululle. Tämä opetuskummi oli minunkin virallinen tittelini.

Teksti: Raili Löyttyniemi
Kuvat: Ullamaija Hänninen