Lauantain annos sellomusiikkia (osa I)

Jonathan Slaatto oli selkeästi hermostunut soittaessaan Debussyn sonaattia. Hänen muusikkoudessaan on kuitenkin hienoja piirteitä, jotka valitettavasti jäivät ainakin tänään hieman taka-alalle. Olisikohan aikainen aamu-startti vaikuttanut tähän? Beethovenissa olikin jo paljon enemmän särmää.

Silver Ainomäen Schubert kuulosti hieman kulmikkaalta verrattuna Brantelidin eiliseen esitykseen. Arka teos kärsi myös hieman intonaatio ongelmista. Debussy taas kuulosti huikean hienolta. Ainomäe kaivoi teoksesta paljon erillaisia värejä sekä sävyjä ja tuntui olevan sinut enemmän Debussyn musiikin parissa. Kuitenkin jotenkin jäi vähän kylmä olo hänen soitostaan.

Gomziakovilla tuntui olevan hyvä meininki soittaessaan Beethovenin op. 102/1 sonaattia. Välillä pienet epäpuhtaudet äänessä ja intonaatiossa kuintenkin häiritsivät. Teoksen karaktääri oli hallinnassa ja soitossa oli ns. ”reilua meininkiä” koko ajan. Hän myös yritti hakea hienosti kontaktia pianistin kanssa. Heille, jotka eivät ole tuoneet omaa pianistiaan Helsinkiin on varmasti vaikeata esittää kokonaisia isoja kamarimusiikkiteoksia, joissa pianistin osuus (kuten Beethovenissa) on erittäin suuri. Varsinkin kun harjoitusaikaa on rajallisesti. Tosin kilpailun tarjoamat pianistit ovat kaikki huippuammattilaisia.

Blaise Déjardinin yhteistyö hänen pianistinsa kanssa oli jostain kumman syystä aika onnistunutta, vaikka kontaktia takana istuvaan kaveriin hän ei kyllä ottanut kertaakaan. Beethoven kuulosti siltä, että kappale on opiskeltu yhdessä hyvin. Mitään varaa spontaaniudelle ei tosin jätetty. Se ehkä kuului hieman soitossa, joka oli kauttaaltaan kuitenkin oikein nautittavaa. Kun en enään nähnyt soittajaa Grumbin esitystä kuunnellessa, huomasin kuinka paljon taas ulosanti lavalla vaikuttaa esitykseen. Grumb kuulosti nimittäin oikein hyvältä. Eikä Beethovenissakaan ollut moitittavaa, mutta jotenkin vain jäin taas kylmäksi. Riskejä pitäisi ottaa enemmän.

Mathias Hortling soitti Beethovenin variaatioita mielestäni erittäin rikkaalla paletilla erilaisia värejä ja sävyjä. Soitto oli persoonallista joka on tottakai loistava asia. Rohkeita valintoja. Ensin paljastaa itsensä kokonaan Beethovenissa ja sen jälkeen soittaa Lindbergiä. Ja oli hänelle Kokkostakin ohjelmassa. Jos soitosta olisi karsiutunut muutamat ”sattumat” pois niin... niin... Niitä tuntui olevan ainakin Lindbergissä muutama liikaa. Hän tosin tulee erottumaan joukosta ohjelmistollaan.

Janina Ruhin Brahms oli mielestäni tähän mennessä yksi hienoimmista esityksistä. Myös Martinún versio Rossinin variaatioista sopii hänelle ilmeisen hyvin. Harmittaa etten kuullut häneltä tämän enempää.

Janina Ruh

Møldrup Toke soitti, kuten Hortlingkin, Beethovenia oikein onnistuneesti. Mutta jotain siitä jäi puuttumaan. Sama olo jäi Bachista joka tuntui erittäin raskaalta. Varsinkin Bachissa oli minusta soittelun makua, eikä tuntunut siltä että hän kertoisi meille soitollaan mitään erityisen mielenkiintoista.

Onkohan tässä Helsinki-Kalifornia yhteydessä jotain vikaa, kun niin monet ovat soittaneet hyvin mutta eivät erotu joukosta. ja jos erottuvat niin negatiivisten asioiden takia, ei positiivisten. Minulta jää myös arvoteluista pois niinkin tärkeä asia kun balanssi pianon ja sellon välillä, koska kuuntelen vain nauhoituksia jotka eivät kerro koko totuutta.

Tipi