Jaloin laji?
Sanovat, että ennen vanhaan olympialaisten lajeihin kuului runouskin. Hieno ajatus! Jos olympialajeihin edelleen kuuluisi runous, niin meikäläiselläkin olisi mahdollisuus mitaliin. Minä nimittäin olen älyttömän hirmu hyvä runoilija, vaikkei sitä moni usko. (Osa ei usko edes runojani luettuaan, niin on heillä hankala luonne! miten voi elää semmoisen luonteen kanssa hän!) Ja kun nykyään runoja ei tarvitse välttämättä tehdä tarkkaan mittaan à la metrum alcaicum hendekasyllabus, niin kenestä hyvänsä voi tulla runoilija helposti kuin liukastuu jäällä: suit ja sait ja siinä jo olet turvallasi.
Ettekö usko!
Teen tähän malliksi pari runoa, omasta päästä. (Tai ehkä sittenkin olympia-aiheesta. Ja ehkä Kiina-aiheesta myös, isäntämaan kunniaksi.)
Runo 1 (Korkeushyppy, jos joku ei älyä.)
Pitkä keppi kainalossa
kuikelo jo ryykää tossa,
kepin pää kun jontkaan entää
ilmaan ruipelomme lentää.
Nyt hän tyynyyn matkähtää -
rima päähän pätkähtää!
Rimantippumisen data:
kullasta tein hopeata!
Em. runo on omistettu korkeushyppääjille, kun se on käsittääkseni siitä rankka laji, että se yleensä loppuu epäonnistumiseen. Kun, juoksija aina saa kyllä jonkinlaisen tuloksen kustakin juoksusta, jos ei karkaile kesken kaiken omille teilleen ja baariin tai uimaan, mutta pudonneita rimoja ei kai lasketa sen hyppijän hyväksi, vaikka miten korkealta olisi sen pudottanut se. (Niinkuin onkin monesti vielä justiin *erityisen* korkealta peräisin ne rimat, jotka pudottaa, niin kuin karanneet kalat on aina isoimmat. Se on joku valtion keksimä termodynamiikan laki tai joku semmoinen; ettei tule liian paljoja kaloja yhdelle, tai liian korkeita tuloksia, kun sitten ei muut yltäisi sinne hyppiä ollenkaan ja masentuisi heti että blääh.)
Runo II (Kiinalaisia keksintöjä: paperi)
Mielikuvitus nyt kukki!
tuumi Tsai-lun eunukki,
kun sai loistoaatoksen,
kesken hoviaskarten.
Paperia tarvii kansa,
Tsai-lun pohtii aivossansa.
Keksii, mistä sitä saapi
innoissansa rallattaapi!
Tsai-lunia Suomi kiittää
paperista leipää riittää -
uhanneepas lama meitä:
painetaan vaan seteleitä!
Tämä runo on omistettu Kiinan kansalle, joka on vuosituhantisen historiansa aikana keksinyt koko mokomasti niin ihmisten arkea kuin juhlaa helpottavia keksintöjä. (Tosin maanviljelijöitä voi ottaa päähän, että ne ovat joutuneet työhön, kun, jos kiinalaiset eivät olisi keksineet maanviljelystä tänne puolelle palloa [Lähi-Idässähän viljeltiin viikunoita jo liki 10 000 v. sitte], niin maanviljelijäit voisivat vain rallatella kaiket päivät ja marjatella pihalla ja käydä uimassa ja silleen. Mutta nyt joutuvat raatamaan pienellä palkalla kuin sika.)
Kuten näette, runoilu on helppoa ja moni-ilmeistä. Kun katsotte olympiatapahtumia ja jos on tylsiä jaksoja, niin ottakaa lehtiö ja tehkää aikanne kuluksi runoja.
Ja muulloinkin! Kiinalaisista runoilijoista voin suositella esim. Shen kuota, joka osasi muutakin kuin runoilla. (Hän mm. likimain keksi kompassin. Tosin en tiedä, onko "melkein" kompassin keksiminen samalla tavalla nollasumma-asia kuin melkein junaan ehtiminen.) Kohteliainta olympiamaata kohtaan olisi tietenkin tehdä runot isäntämaan kielellä.
Kiinan kieli on tiettävästi piru opetella, mutta opittuaan kyllä moni-ilmeinen. Klassinen kiinalainen runous tehtiin aina riimiin, että sikäli joutuu enempi olemaan kieli keskellä suuta, jos kuka alkaa väsätä runoja heidän kielellään ja valitsee sen klassisen linjan. Mutta onhan ne sitten kyllä hauskempia, kun ovat riimissä. Että ehkä se maksaa vaivan miettiä siihen se riimi, "yksillä häppeillä". Vai mitä arvelette?
