Suuria urheilutekoja

Kun miettii urheilua, Aasiaa ja historiaa, jostain syystä tulee hakematta mieleen vaikkapa ns. Pitkä marssi ja Maon osuus siinä.

Mao Tse-tung (jonka 3. vaimo Gui-yuan muuten oli käynyt kahden suomalaisen lähetystyöntekijättären pitämää koulua) tunnetusti osallistui pitkään marssiin. Se oli monelle kiinalaiselle lähes epäinhimillinen ponnistus ja suurin osa Maon sotilaista kuoli marssilla, kuten tunnettua on.

Vähemmän tunnettua sen sijaan on se, että Mao suoritti kyseisen "marssinsa" löhöämällä itse suunnittelemassaan, verhotussa, sade- ja auringonsuojapeitoin katetussa kantotuolissa ja - omien sanojensa mukaan - viettäen aikaansa lueskellen.

Muiden, tavallisten marssijoiden kertomuksen mukaan maasto oli vuorilla ajoittain niin vaikeakulkuista, että kantajat joutuivat huipuille noustessaan raahaamaan Maon kantotuolia louhikossa kontallaan ryömien.

Kantajien jalkojen jättämästä verivanasta näki, mistä Mao oli "marssinut". (Lähde, ja lisää tietoa nyky-Kiinan synnystä: Chang & Halliday: Mao - The Unknown Story, mm. ss. 170-171, Virgin Books, Lontoo 2006). Varmasti Maon oli vaikeaa lukea huonoissa mäissä niin hirmu heiluvasti kannetussa kantotuolissa! On sitä harmittanut kyllä!

Vaikkakin pitkä marssi meni Maolta kantotuolissa makaillessa, hän silti lieni jonkin verran urheilumiehiä, koska eikös hän uinut Keltaisen joen poikki; olen nähnyt kuvankin siitä. Silleen vähän kyljellään oli siinä.

Vaan ei Mao sentään Korean Kim Jong-ilin veroinen kilpaveikko ollut. Jokainen golfia edes kerran kokeillut kuulemma tietää, että yksitoista hole-in-onea - ja vieläpä henkilön ensimmäisellä golffauskerralla - ei ole aivan yleistä. Se kuitenkin Kim Jong-Ililtä onnistui. Niin suuri on aatteen voima!

Mutta olympiamaahan.

Jos kiinalainen arvio siitä, että "Mao oli [toimissaan] 70-prosenttisesti oikeassa" ja länsimainen arvio siitä, että Mao aiheutti toiminnallaan noin 70 miljoonaan kiinalaisen kuoleman, pitävät edelleen paikkansa, Maon kotimaalla on pelottavan paljon urheilumieltä ja kipuraja korkeammalla kuin Tiibetin ylängöt.

Niin ainakin oli Maolla, joka neljässä vuodessa kaivatti maanmiehillään hakkujen, lapioiden ja mm. työläisten omien mökkien ovista ja sängyistä improvisoitujen raahauslavojen avulla 950 Suezin kanavan verran maata erilaisissa projekteissaan, mm. 1400 km pitkässä ja 800 vuoren ja laakson kautta kulkevassa kanavahankkeessaan (joka virallisen tutkimuksen mukaan osoittautui täysin hyödyttömäksi), ja yli 25 miljoonan kiinalaisen nähdessä nälkää tislautti "ongelmaksi muodostuvaa ylijäämäviljaa" ohjuskokeilujen polttoaineeksi niin, että aina yksi ohjuksen posaus vei 10 miljoonaa kiloa viljaa, eli vuoden ruoan 1-2 miljoonalta kiinalaisraukalta. (Chang & Halliday, ss. 521-524.)

Onneksi elämme nykyaikaa! Kun Kiina sai olympialaiset luvattuaan niinku merkittävästi parantaa ihmisoikeuksiaan, meidän ei tarvitse pelätä, että kuulisimme, näkisimme tai lukisimme Kiinasta semmoisista esivallan teoista, joita emme voisi hyväksyä. Tai siis ei ainakaan tarvitse pelätä silloin, jos kisojen isäntämaa saa määrätä, ketä haastatellaan, mitä kuvataan, mitä ei.

"Suuren loikkansa" lumoissa, joskus Tukholman ja Rooman olympiakisojen välimailla Mao halusi luopua nimien käyttämisestä ja ottaa Kiinassa käyttöön ihmisille numerot. Sillä piti pantaman väkeä ruotuun hankkeessa, joka tähtäsi peräti koko maailman herruuteen. (On tietysti aina hyvä asettaa henk.koht. rimansa korkealle, mutta joku raja...)

Kuinkas on nyt; teidän ja minun suhteen?

Kiinnostaako meitä Beijingin olympialaisissa vain numerot? Vai hehkuuko olympiasoihtu numeroiden, kulissien ja kaltereiden läpi pimeisiin kellariloukkoihin, tuoden pilkahduksen toivosta? Siitä, että joku tuolla jossain kaukana välittää.

..Eikä niin kaukanakaan: Kiinahan on vain yhden maan päässä meistä, niin kuin Tanska.