Havumetsään tein unista asunnon,
kokoon kyhäsin ihmisen pesän.
Kirjoittaa Leena Krohn.

Oma unelmani oli hirsitalo metsän keskellä, järven rannalla. Suunnittelin, että sitten eläkkeellä voisi elää ja asua puhtaan luonnon keskellä. Sitten kun on ura tehty, mammonaa kerätty ja mualimaakin kierretty.

Kolmekymppisenä ryhdyin epäilemään eläkesäästämistä – ja varsinkin elämän säästämistä eläkkeelle. Syynä ei suinkaan ollut epäluottamus vakuutusyhtiöihin eikä edes verottajaan, vaan havainto siitä, että elämä ihan oikeasti ON epävarmaa. Takuita ei tunneta eikä varsinkaan takuuaikaa ole.

Missä se on muka määrätty, että tärkeät jutut toteutetaan vasta eläkkeellä. Voihan se olla, että eläkepäiviä ei tule, tai että silloin on liian huonokuntoinen toteuttamaan haaveitaan. Siinä ei sitten rahakaan auta.

Niin lähti stadin kämppä myyntiin ja seurasi muutto Etelä-Savoon, Puulaveden rannalle. Maalaisromantiikasta ei tosiaan ollut kysymys. Ensimmäinen talvi rantasaunan kammarissa oli pitkä, kylmä ja luminen. Varpaat ja nenä huurteessa kannoin vettä avannosta ja tallasin polkua ulkohuussiin. Isompi ja lämpimämpi hirsitalo nousi sitten seuraavaksi talveksi.

Pelkäänkö, minulta kysytään.
Niin mitäkö pelkäisin? Kun ei ole ratikoita, niin ei ole ratikkahäiriköitä. Kukaan ei huutele eikä pummaa tupakkaa. Kun ei ole liikennettä, ei tarvitse pelätä autojakaan. Yksinäisyyttä ja itseään täällä voisi pelätä, mutta sama se on kaupungissakin.

17 vuotta on kulunut elämänmuutoksesta. Ja mitä sain tilalle: hiljaisuuden ja luonnon elämykset. Ryminä, kun ukkometso nousee siivilleen. Siipien havina, kun korppi lentää matalalta pään ylitse. Jään kumahtelu pakkasen kiristyessä. Liikkuvan kevätjään helinä. Ja valo: erilainen eri vuodenaikoina ja vuorokauden aikoina.

Toteutin unelmani, ja eläkkeeseen on vielä aikaa.