Modernia teknologiaa on sanottu siunaukselliseksi, ja välillä se siltä tuntuukin.

Kirjoittaessani uutta romaaniani kiittelen päivittäin sitä miten helppoa internetissä on tarkistaa asioita, kuten millaista elämä oli 50-luvun Hermannissa tai vieläkö voimisteluseura Helsingin Kotkat toimii.

Massasaavutukset ovat tietysti monin verroin tärkeämpiä kuin henkilökohtainen pikkuhyvä.

Kaikki se, minkä moderni teknologia on tuonut terveydenhuoltoon, lääketieteeseen, turvapalveluihin ja liikenteeseen, pelastaa vuosittain miljoonia ihmisiä. Kansallisena erikoisuutena voisi pitää sitä, että kännykän myötä suomalaiset ovat oppineet puhumaan.

Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta, ja lisäksi reunus.

Kännykän myötä perheisiin tuli uusi huomattava kuluerä ja raja työn ja vapaa-ajan välillä hävisi. Yksityisyyttä ei enää ole, vaan pidämme hyväksyttävänä, että työasioilla voi häiritä milloin tahansa. Sähköposti ja tekstiviesti ovat samaan aikaan muuttaneet, jopa rapauttaneet, kykyämme kirjoittaa.

Milloin viimeksi sait muuten kirjeen tai sellaisen lähetit? Osaatko enää edes kirjoittaa käsin?

Nämä ovat kuitenkin vielä pikkuseikkoja.

Paljon vakavampaa on se, että netti on monesta nuoresta niin kiinnostava, ettei kavereita tavata enää oikeasti vaan ruudun ääressä. Jos kehitys jatkuu nykytahtia, lapset ovat pian vaarassa saada raitisilmamyrkytyksen astuessaan ulkoilmaan.

Vanhemmat eivät tiedä lastensa verkkopuuhailuista paljoakaan. Suosituilta sivustoilta löytyy kuitenkin sellaisia kuvagallerioita ja pelejä, jotka eivät kuulu lasten eivätkä edes nuorten maailmaan.

Miksi me aikuiset emme välitä? Ehkä siksi että me vietämme lastemme kanssa keskimäärin seitsemän minuuttia päivässä.

Seitsemän minuuttia, seitsemän kokonaista minuuttia.

Montakohan me puhumme kännykkään tai seilailemme päämäärättä verkkotiedon merellä?