Formulakausi alkoi, Räkkönen voitti. Jos unohdetaan kahdeksi minuutiksi kysymys kilpa-autoilun järkevyydestä tai kilojen ja tonnien siirtelyn mielekkyydestä paikasta toiseen ylipäätään, niin askarruttamaan jää vauhdin hurman viehätys.

Sellaista nimittäin on - miehillä ja naisilla, pojilla ja tytöillä. Lukiolaisena kilpailtiin luokkakavereiden kanssa, kuka ajaa Helsingistä Koskenkylään nopeimmin. Nopeusrajoitusta ei kaupungin rajojen ulkopuolella juuri ollut, mutta eipä ollut moottoritietäkään. Etten nyt tulisi yllyttäneeksi ketään älyttömään hurjasteluun, en sano paljonko jäi ennätykseksi; sen verran rauhoittaisin, että suoritukset tehtiin yleensä aamuisin tyhjillä teillä.

Myöhemmällä iällä, jolloin voisi olettaa olevan enemmän järkeä päässä, on kuitenkin tullut keski-Euroopan moottoriteillä kokeiltua, paljonko kulkee. En nyt sano sitäkään lukua. Sen sanon, että yli kahdensadan nopeuksissa ajamisesta tulee aivan toisenlaista; ennakoida pitää entistä enemmän ja jarruttamisesta tulee kaasun painamista keskeisempää – ajopeli ei pysähdy entiseen malliin.

Sattumalta olin viime sunnuntaina formularuudun ääressä samaisen luokkakaverin kanssa, joka voitti Koskenkylän ajot (tai ehkä se olin minä, kunhan hurskastelen). Hän esitti hurjastelun viehätyksen perustuvan siihen, että kovassa vauhdissa ”maailma kapenee”; keskittymiskyky nousee potenssiin ja hommana on vain sen hetken hallitseminen; kaikki ulkopuolinen unohtuu. Jaan tämän käsityksen hänen ja aika monen muunkin kanssa; olen kuullut usean stressaavassa työssä olevan johtajan käyvän purkamassa paineita moottoritiellä. Ja taas pitää sanoa, että viisastahan se ei ole eikä laillista, monasti hyvin välinpitämätöntä. Vanhemmiten alkaa onneksi varautua arvaamattomiin, tuhoisiin vaihtoehtoihin ja kysyä itseltään, onko TÄMÄ hurma sen arvoista?

Kaksi minuuttia on mennyt, ja on syytä palata kysymykseen: kannattaako ylipäätään siirrellä tavaroita ja ihmisiä maapallon toiselta puolelta toiselle? Se onkin jo ihan toinen juttu, mutta vastaus on kyllä: ei.