Linnanmäen viehkeät vedenneidot ovat jääneet monien mieleen. Priima kävi tapaamassa Anna-Liisa Nackardia, joka oli tässä märässä työssä peräti 11 vuoden ajan.

Vedenneitohalli oli yksi Linnanmäen suosituimmista kohteista. Noin joka kymmenes Linnanmäen kävijöistä vieraili hallissa, joten pallon heittelijöitä saattoi olla jopa 100.000 vuodessa.

- Asiakkaita oli laidasta laitaan, kertoo Anna-Liisa Nackard. - Oli miesporukoita ja naisporukoita, perheitä, julkkiksiakin. Pertti Purhonen, Anita Hirvonen, Spede Pasanen. Myös presidentti Urho Kekkonen kävi meillä pari kertaa kesässä testaamassa taitojaan.

Anna-Liisa toimi vedenneitona vuodesta 1967 vuoteen 1979.

-Työ vaati fyysistä kuntoa, piti olla itsekuria, hyvä ryhti, lapsen mieltä, huumorintajua ja luonnollinen hymy. Veteen saattoi pudota toista sataa kertaa päivässä. Onneksi vesi oli lämmintä, sillä altaassa oli lämmitin. Meillä oli vedenkestävät meikit ja vesikampaus, aika luonnollisen näköisiä taidettiin jo loppupäivästä olla.

Vedenneidot herättivät paitsi ihastusta, myös vastustusta. 70-luvulla naiset alkoivat kysellä, miksei hallissa työskentele myös miehiä. Ahdit tulivat toimintaan mukaan. Jonkin aikaa palloilla sai tiputella veteen myös miehiä. Toiminnan loppuvaiheessa vedenneidot muuttuivat klo 22 jälkeen yläosattomiksi. Naisasialiitto Unioni piti hallin toimintaa naisen arvoa alentavana ja kirjelmöi Linnanmäen johdolle. Kesä 1980 jäi viimeiseksi vedenneitokesäksi.

- Ei vedenneidoilla ollut mitään tekemistä naisen arvon alentamisen kanssa, Anna-Liisa Nackard sanoo. - Ihmiset tulivat sinne pitämään hauskaa ja sillä tavalla me otettiin se työ. Ne ajat ovat jääneet mukavina minun mieleeni.

Regina Rask / PRIIMA