Kahdenkymmenen vuoden ura päättyi potkuihin, ja Leena Kukkonen päätti tehdä täyskäännöksen elämässään - entinen sihteeri kouluttautui papiksi.

Nastolalainen Leena Kukkonen ei nuorena tyttönä oikein tiennyt, mille alalle hän tahtoisi kouluttautua. Niinpä hän meni kauppakouluun ylioppilaslinjalle ja valitsi sihteeriopinnot kuten hänen ystävänsäkin. Kaksikymmentä vuotta liikemaailmassa päättyi potkuihin yrityssaneerauksen yhteydessä. Yli nelikymppiselle ei tahtonut löytyä töitä, kun nuoremmat ajoivat ohi. Kaksi vuotta kului ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla, kunnes päätös kypsyi - Leena haki ja pääsi opiskelemaan yliopistoon 46-vuotiaana.

”Ajattelin, että se päätös, minkä nyt teen, niin se on viimeinen valinta työrintamalla ja koulutusrintamalla elämässä. Uusia ratkaisun paikkoja ei välttämättä tule ja satsasin sitten kaikkeni”, Leena sanoo painokkaasti.


Liike-elämässä kaksikymmentä vuotta, pappina viisi vuotta

1970- luvun alkupuolella työtä oli runsaasti tarjolla. ”Sain heti työpaikan ja suunnistin Helsinkiin”, Leena kertoo ja jatkaa: ”Olen ollut mm. tuontifirmassa, lääkefirmassa ja Vihurilla pääjohtajan sihteerinä.” Viimeinen paikka, jossa Leena teki töitä, oli Starckjohann. Leena oli kouluttautunut vuosien varrella yrityksen sisäiseksi tietokonekouluttajaksi, mutta saneerauksen myötä kouluttajien palkkoihin ei ollut enää varaa, ja Leena sai lähteä.

Nyt hän on työskennellyt viisi vuotta Lahdessa. ”Launeen seurakunta on oikein hyvä työyhteisö, siellä on avoin ilmapiiri, ja siellä puhutaan vaikeatkin asiat halki”, Leena kehuu työpaikkaansa. ”Olen tehnyt määräaikaisia työsuhteita viisi vuotta. Niistä kyllä neljä olen saanut olla täällä Launeella. Eräällä tavalla tunnen itseni liberoksi, mutta voi olla että juuri se on minun tieni”, hän miettii.

Nyt entisellä työpaikalla käyminen tuntuu oudolta, ja yhtiökin on vaihtanut nimeä. ”Tietysti se oli outoa, että oli ’väärä’ nimi talon seinässä. Sitten, kun näin ne tutut keskusrouvat
siinä alhaalla, niin alkoi sellainen tunnemylläkkä nousta. Vastaanotto oli lämmin, ja se tuntui hirveän hyvältä. Kai sitä oli jotenkin arkaillut, että ottavatko he etäisyyttä, kun minä en tulekaan sihteerinä, vaan olen nyt jotain muuta.”

Ilman perheen tukea Leena ei olisi onnistunut

Leena kuvailee ”sisäsyntyinen euforian” auttaneen opiskelussa kaiken sen arkisen elämän keskellä. ”Ja perhe osallistui talkoisiin täydestä sydämestä, ilman heitä en olisi onnistunut”, Leena kiittää ja jatkaa: ”Valmistuin sitten joulukuun publiikissa vuonna 2002, ja se oli hieno päivä! Sihteeri kävi omaa prosessiansa jo opiskeluaikana ja sai tietopuolisen koulutuksen yliopistossa. Mutta papiksi tulemisessa oli aivan erityinen tämä tuomiokapitulin oma koordinaatiokoulutus, mikä annetaan ennen papiksi vihkimistä. Minulla on erittäin lämpimät muistot piispa Juha Pihkalasta, joka opasti meitä, että virka on armolahja, ja virka kantaa. Tämän olen monta kertaa työssäni muistanut, kun on tuntunut siltä, että on niin pahassa paikassa, ettei millään selviä. Aina sitä vaan on selvitty.”

”Antoisinta on ollut ehkä se, että tuntee olevansa juuri siinä tehtävässä missä pitääkin. Se, mikä on ollut vähän suru, on että miksi heräsin näin myöhään. Olen kuitenkin lohduttanut itseäni sillä, että hyvä että en herännyt seitsemänkymmentävuotiaana”, Leena sanoo.

Priima/Hilkka Nevala