Esikoisromaanini julkaistiin viime syksynä. Olin sitä ennen tehnyt 25 vuotta mainontaa ja saavuttanut Suomessa ja kansainvälisesti kaiken mitä kohtuudella voi toivoa.

Vuodenvaihteessa jäin kotiin kirjoittamaan toista romaaniani. Tämän viikon maanantaina vaimoni Minna palasi työelämään oltuaan Lauri-poikamme kanssa reilut kolme vuotta kotona.

Aloitin uuden romaanin vuoden ensimmäisenä päivänä, ja se lähti matkaan reippaana, hyvä, kun ehti edes vilkuttaa.

Kirjoitan neljä tuntia päivässä. Neljä tuntia on hyvä. Se on sama aika, jonka keräilijäkansat käyttävät ruuanhankintaan.

Kun olen tehnyt päivän työn, haen Laurin tarhasta. Hän käy Pyhän Marian lastentarhaa, josta on pelkästään hyvää sanottavaa. On onni, että sellainen paikka on löytynyt, ja ylellistä, että se on vain sadan metrin päässä kotoa.

Iltapäivät leikimme Laurin kanssa sisällä ja ulkona, käymme kaupassa, seikkailemme kaupungilla tai olemme vain. Oleilun ohessa teen arkiaskareita. Syömme yhdessä kun Minna palaa kotiin.

Tuntuu hyvältä, että pojalle on runsaasti aikaa. Ei minulla tosin ole huonoa omaatuntoa aiemmistakaan vuosista, sillä olin kotona paljon, niin paljon kuin mahdollista, välillä enemmänkin.

Työpäivän jälkeen Minnalla on hellyystyhjiö, jonka Lauri täyttää. Silloin minä voin hoidella omia asioitani, miettiä seuraavan päivän sanoja, käydä lenkillä, pelata jalkapalloa, tavata ystäviä. Viikonloput pyhitämme yhdessäololle, käymme uimassa ja vieraisilla.

Joku voi pitää asemaani etuoikeutettuna, mutta itse en sitä sellaisena näe, kun kaiken on tehnyt tyhjästä työllä. Tietenkin olen onnellinen ja kiitollinen siitä että asiat ovat kuten ovat.

Uuden elämäntavan myötä minulla on enemmän aikaa ajatella ja havainnoida.

Olen viime aikoina nähnyt kotimme ympäristössä paljon haukkoja. Varpushaukka ja kanahaukka saalistavat Kaivopuistossa säännöllisesti, ja ollessamme koko perheen voimin uudenvuoden ensimmäisellä kävelyllä näimme nuoren merikotkan liitelevän majesteetillisena. Päivä, jolloin näkee arvolinnun, ei voi olla huono päivä.