Priiman uusi minisarja keskittyy suomalaisiin viisikymppisiin – eikä välttämättä aivan siitä totutuimmasta näkövinkkelistä. Ensimmäisenä tapaamme Anni-Siiri Länsmanin.

”Olen syntynyt Inarin kunnan länsirajalla, erämaakylässä, jonne rakennettiin maantie vasta kun täytin 15”, yliopistonlehtori Anni-Siiri Länsman kertoo. ”Molempien vanhempieni suvut olivat poronhoitaja-saamelaisia, niitä Suomen viimeisiä varsinaisia paimentolaisperheitä. Äitini oli 17-vuotias, kun he muuttivat taloon asumaan. Siihen asti perhe oli asunut kodassa.”

Elämä on kuljettanut Anni-Siirin kauas kotikonnuilta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän on väitellyt tohtoriksi, opettaa Oulun yliopistossa ja asuu Pohjois-Pohjanmaalla, Haukiputaalla. ”Nykyään jo yli puolet meistä asuu saamelaisalueen ulkopuolella. Suurimpia saamelaiskeskittymiä ovat Helsinki sekä Oulun ja Rovaniemen seudut. Me olemme urbanisoituneet ihan samalla tahdilla kuin muutkin suomalaiset.”


IDENTITEETTI

Saamelaisten asuttama alue ulottuu Keski-Norjasta ja Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle. Suomessa on vajaat 9000 saamelaista. Saamen kieli sai virallisesti tunnustetun aseman Suomessa vasta 1991. Saamelaiset ovat ainoa Euroopan unionin alueella asuva alkuperäiskansa.

”Kyllä kai se saamelaisuus on minulle ilmaa, jota hengitän. Se on kieltä, se on sukua, kuulumista johonkin. Minun ei ole ikinä tarvinnut kysyä itseltäni, mitä minä olen. Etnistä identiteettikriisiä minulla ei ole ikinä ollut.”

Anni-Siiri asuu viihtyisässä omakotitalossa Haukiputaalla. Eteisen seinällä on äidin huivista ja äidin kuolinpäivänä luonnosta poimituista kasveista rakenneltu, kehyksiin laitettu teos. Valokuvia lukuunottamatta saamelaisuus ei sen kummemmin sisustuksessa näy. Talo voisi kuulua kenelle tahansa perheelle, jolla on kolme (tosin hyvin siististi elävää) teini-ikäistä lasta.

Länsmanin perheen kotikieli on saamen kieli. Koska he asuvat varsinaisen saamelaisalueen ulkopuolella, lapset saavat äidinkielensä opetusta vain kaksi tuntia viikossa – saman verran kuin maahanmuuttajatkin.

ELÄMÄN TÄRKEÄT ASIAT

”Lapset, lapset ja lapset!” Anni-Siiri sanoo. ”Siihen varmaan kiteytyy kaikki. Ja tietysti minulla on hyvin mielenkiintoinen työ, ihana miesystävä ja hyviä ystäviä. Eikä unohtaa sovi sukua tuolla pohjoisessa.”

Anni-Siiri kuuluu siihen saamelaissukupolveen, joka koulun alettua joutui muuttamaan kotoa asuntolaan. Syksyllä 7-vuotias Anni-Siiri hyvästeli vanhempansa ja seuraavan kerran nähtiinkin sitten jouluna.

”Elin näin 12 vuotta ja se tietysti jätti elämään sellaisen henkisen juurettomuuden. En silti kai koskaan ajatellut, että minusta tulisi niin sanottu kaupunkisaamelainen. Mutta sen jälkeen, kun ostin tämän talon ja lapset käyvät täällä koulua, huomaan juurtuneeni tänne Pohjois-Pohjanmaalle. Henkinen juurettomuus – se on loppu. Ei enää ole sellainen olo, että pitäisi muuttaa Lappiin, että olisi enemmän saamelainen.”


ELÄMÄ VIISIKYMPPISENÄ

”Kasvot rapistuvat, mutta pään sisällä eheytyy,” Anni-Siiri summaa. ”Kyllä minä luulen, että elän nyt elämäni ehdottomasti parasta aikaa. Nuoruuden epävarmuus on hävinnyt ja jos tässä saa olla terve niin pitäisi olla vielä paljon mukavaa aikaa edessäpäin.”

Terveen tulevaisuuden varmistamiseksi Anni-Siiri vetäisee lenkkikengät jalkaan ja lähtee tutulle metsäpolulle happihölkälle. Haukiputaan metsässä juoksee nainen, jonka haave monien muiden viisikymppisten tavoin liittyy matkustamiseen.

Anni-Siirin unelma ei kuitenkaan ole siitä tavallisimmasta pääästä. ”Haluaisin Kanadaan, Yukon-joelle kanoottiretkelle,” Anni-Siiri nauraa. ”Kanada on minusta hirveän kiehtova maa. Olen siellä muutaman kerran ollut ja aina on jäänyt sellainen olo, että tänne minun joskus täytyy palata. Olisi hienoa mennä ajan kanssa tutustumaan maahan ja opiskelemaan alkuperäiskulttuureja.”


Priima/Regina Rask