Olin muutama viikko sitten, pahimpaan kaamosaikaan, mökillä kirjoittamassa. Auringon olisi pitänyt näkyä kuuden tunnin ajan, mutta tukevasta pilviverhosta johtuen päiväsaikakin meni hämärissä. Selvästi huomasi kaipaavansa valoa, ei niinkään nähdäkseen, vaan kokeakseen, aistiakseen sen.

Tuli mieleen kirkasvalohoito, jossa asetutaan voimakkaaseen keinovaloon puoleksi tunniksi ja saadaan sillä käpyrauhanen uskomaan, että on mitä parhain päivänpaiste – ja niin olo virkistyy. Kun on tottunut ajattelemaan, että asiat kannattaa nähdä myös päinvastaisesta vinkkelistä - etenkin jos niille ei voi mitään – pälähti päähän idea pilkkopimeähoidosta. Voisiko se virkistää jollain tavalla?

Mökin pihalta lähti metsään mutkitteleva kärrytie. Kuinka pitkään voisin kävellä sitä näkemättä mitään? Mitä tulee vastaan kun ei näe mitään tulevan vastaan? Alkaisiko pelottaa? Jos, niin mikä?

Puin ulkovaatteet päälleni, jätin taskulampun tarkoituksella komeroon ja lähdin pilkkopimeään iltaan. Pihapiiri jäi pian taakse ja olin tiheässä metsässä. Suunnistaa saattoi vain saappaan alla tuntuvan tienpinnan muodon mukaan, askelten äänillä ja muistikuvien varassa. Pari kertaa huomasin olevani pöpelikössä, kun kuusen oksat alkoivat pistellä, mutta hitaasti etenemällä pysyin enimmäkseen tiellä.

Ensin pelotti, että joku ihminen tulee vastaan; jos on tuttu, niin pitää kahelina, jos on tuntematon niin säikähtää. Sitten alkoi ajatella, että jokin pelästynyt elukka käy kimppuun - supi, mäyrä, kettu - tai herätetty teeri lentää maasta päin näköä. Jatkoin kävelyä, tai hapuiluahan se oli.

Mieleen tulivat lapsuudesta erään elokuun viimeiset päivät. Olin ollut enoni luona maalaistalossa pelaamassa korttia ja hauska ilta oli vierähtänyt luvattoman pitkälle. Kun lähdin kotimatkalle, oli niin pimeää, että pelästyin – miten elokuussa saattoikin äkkiä olla niin pimeää! Silloin löysin kotiini katselemalla puiden lomasta raskaiden pilvien peittämälle taivaalle ja kajastuksesta näin, missä tie kulki. Perille pääsin, ja kyllä kiiteltiin.

Muisto palautti tunteen, että tie on tallella, vaikka en sitä näe. Pysähdyin, kuuntelin aikani puitten havinaa ja käännyin takaisin. Ajattelin, että näin se pimeähoito toimii – tutustuttaa pelkoihinsa ja tekee rohkeammaksi.

Ehkä.