Miksi naisten aina pitäisi ajaa sillä perheen kulahtaneella kakkosautolla? Vastarintaan siskot! Täydellinen nainen istuu Ferrarin rattiin.

Kimi Räikkösen ansiosta me suomalaisetkin olemme pikkuriikkisen Ferrari-kansaa. Miehet ainakin. Naisille punainen auto on yleensä tarkoittanut perheen viimeisiään vetelevää kakkosautoa, jonka takapenkki on täynnä lasten turvaistuimia, ruttaantuneita limutölkkejä, lattiaan tampattuja jäätelöpapereita ja koirankarvaa. Pois turha vaatimattomuus! Miksei Ferrari voisi olla naistenkin auto – edes hetken elämässä?

En toisaalta ihmettele yhtään, ettei Timo Turunen Catamount oy:stä suhtaudu kovinkaan innostuneesti pyyntööni saada koeajaa punainen italialaiskaunotar. Olenhan nainen, eivätkä naiset osaa ajaa autoa. Minulla on myös ryppyinen takki enkä kai muutenkaan näytä potentiaaliselta asiakkaalta. Sattuneista finanssipoliittisista syistä Ferrarin asiakaskunta kun on melko rajattua.

Turunen sanoo sen myös suoraan: "Emme halua antaa vaikutelmaa, että tänne voi kuka tahansa tulla koeajelemaan Ferraria."





Puhuttuani kuin Runeberg pääsen vihdoin punaisen auton rattiin. Malli on Maranello 355, vuodelta 1998. Hevosvoimia on 380.

Sillä luulisi ehtivän kauppaan ennen sulkemisaikaa, vaikka töissä vähän venähtäisikin. "Ei ainakaan jää autosta kiinni", kuittaa Turunen armollisesti.

Itse ajo on yhtä juhlaa – ei vähiten siitä syystä, että jostain syystä kerään miesten katseita vähän samaan tapaan kuin joskus kukkeina nuoruusvuosinani. Ja kun kaasua polkaisee, auto myös lähtee. Onhan se ohitustilanteissakin turvallisempaa, eikö?

Ajelun jälkeen hyvästelen punaisen tykin vähän haikein mielin. Ferrari kuuluu niin eri maailmaan, se on tullut kaikin puolin selväksi. Mietin, pitäisikö tyhjät virvoitusjuomapullot oman auton takapenkiltä vihdoin viimein kotimatkalla palauttaa kauppaan.


Priima/Regina Rask