Ilkeys on päivän sana. Itse asiassa se tuntuu olevan useammankin päivän sana.
Torstaisin ja sunnuntaisin tv:stä tulee Idols, ohjelma jossa itketetään nuoria ihmisiä.

Idols ja tosi-tv ovat tehneet kyynelistä koko kansan kauppatavaraa. Lehdethän ovat olleet mukana tässä bisneksessä jo pitkään, mutta eipä mennä asiassa edelle.

Onko Idols turmiollinen? Mitä merkitsee nuoren kehitykselle se, että hänet nöyryytetään kanssakilpailijoiden ja miljoonan katselijan edessä? Jääkö hänen sieluunsa ikuinen arpi, jota ei paranna aika eikä puuduta alkoholi?

En oikein usko. Nuoret ovat kestäviä. Totta kai he ovat ajattelemattomia – sekin kuuluu nuoruuteen. Saunassa ilman rihmankiertämää kuvattu nuori tyttö ihmettelee jälkeenpäin silmät kirkkaina, että miten tässä näin kävi, miten minulla ei ole kuvissa vaatteita lainkaan.

Tv:ssä kaikki kärjistyy, kun ei ole mahdollisuutta näyttää koko prosessia, ainoastaan kliimaksi, jos sitä nyt sellaiseksi Idolsin yhteydessä voi kutsua. Tilanteet eivät välttämättä ole niin pahoja kuin kyynelistä punaiset kasvot ja nyyhkytykset antavat ymmärtää. Kanssakilpailijoiden olkapäät auttavat, taustajoukkojen sanat lohduttavat. Epärealististen taitokäsitysten mureneminen saattaa jopa tervehdyttää.

Idolsin ilkeily on kevyttä verrattuna tarkoitukselliseen häpäisyyn. Siinä on erityisen kunnostautunut Helsingin seudulla ilmestyvän sanomalehden viikonloppuliite.

Kyseinen lehti tulee perjantaisin, ja sen nuorekkaan, raikkaankin otteen ja monipuolisen annin pilaavat toimittajat, jotka viikosta toiseen kirjoittavat v-mäisiä juttujaan.

Heidän tapansa piirtää henkilökuvia ei ole kriittinen vaan tarkoituksellisen loukkaava. He puuttuvat epäolennaisuuksiin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin haukkuen muun muassa ulkonäköä – tapa, jota ei perinteisesti ole pidetty journalismin ylimpänä asteena.

Väkisin ryhtyy miettimään, mitä liikkuu niiden toimittajien päässä, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen muiden painamisen? Mitä he miettivät aamulla herätessään? Mitä heidän jälkikasvunsa heistä joskus ajattelee? Millainen oli heidän oma lapsuutensa, miten heidät kasvatettiin?

Olen itsekin tehnyt vuosikausia kyseiselle yritykselle töitä ja pitänyt sen johtoa fiksuna. Mutta kerranko sitä ihminen erehtyy.

Sananvapaus hakee rajojaan. Mielenkiintoista nähdä, miten pitkään ilkeily jatkuu. Minusta ilkeily on vanhanaikaista, kuin Heikoin lenkki. Ystävällisyys ei maksa mitään.