Pidän autoista. En niinkään niiden rassaamisesta – tai pitäisin varmaan siitäkin jos olisi paikka missä rassata – vaan yksinkertaisesti autolla ajamisesta. Niin arveluttavaksi on tällainen tunnustus tullut, että saattaisi olla parempi olla lausumatta sitä ääneen.

Pitäisi muistaa, että autoilu merkitsee liikennekuolemia, kasvihuonekaasujen päästöjä ja kansantaloudellista tuhlausta. Muistankin, mutta nautin silti - huonolla omallatunnolla. Puolustuksekseni sanon, että viime aikoina ajaminen on tosin harventunut, kiitos nykyisen asunnon ulko-ovelle pysähtyvän raitiovaunun.

Itselleni on jo aikoja sitten selvinnyt, että yksityisautoilua on hankala puolustaa taloudellisilla perusteilla, se ON silkkaa tuhlausta. Mutta kun se omalla autolla kulkeminen on niin mukavaa, vaivatonta ja yksityistä. En nyt sano, että aikaakin säästyy, koska perillä sitä usein tulee tuhlattua – ei mihinkään, mihin sattuu. Muttamutta, kun se matkan tekeminen, taipaleella olo on niin kiehtovaa: On kerrankin yksinkertainen tehtävä – kuljeta tämä ajopeli ja lasti tästä paikasta tuonne. On valinnan mahdollisuus – ajanko tätä vai tuota reittiä, etenenkö verkkaisesti vai ripeämmin. On muuttuvat maisemat ja ohikulkijat – aina voi tulla vastaan jotain mielenkiintoista nähtävää. On kuivaa ja lämmintä – vaikka liikutaan ulkona, pyörätkin kääntyvät sisältä.

Ja kun ne autot ovat niin pirun hyvän näköisiä. Eivät tietenkään kaikki, mutta jotkut, tietyt. (Joudun yhä heikommille jäille.) Ja niissä on se ÄÄNI – veekasi puhuttelee ihmistä tosi syvältä, vai pitäisikö sanoa, syvälle.

Olen tullut vaihtaneeksi autoa ainakin parikymmentä kertaa ja yhä selvemmäksi käy, että tunteella ostetut autot pysyvät pitempään, järkisyillä valitut päätyvät vaihtoon nopeammin, vaikka tekosyillä. Minusta tuntuu, että auto on kaveri siinä missä koira tai kissa jollekin toiselle. Mieluisa auto pitää seuraa, viihdyttää silmää ja kiehtoo korvaa, auttaa ja kannustaa, tukee ja vahvistaa. Kun vain saisi muutkin ymmärtämään sen.

En taida päästä tämän asian kanssa sopuun.