Vieraana kirjailija Bo Carpelan    Kuva: Jukka-Pekka Juvonen

Bo Carpelan: Älä heitä lapsuutta pois kuin vanhaa hattua

Tiistaina 20.12.2005 klo 22.05 TV2

- takapihan pojan tie tähtiin, vieraana Finlandialla palkittu kirjailija Bo Carpelan

Äskettäin Finlandia- palkinnolla palkittu kirjailija Bo Carpelan oli sotavuosina vielä nuori poika. Kun venäläiset pommittivat Helsinkiä ja kivitalot romahtelivat ympärillä, Carpelan istui kaikessa rauhassa pommisuojassa nenä kirjassa. Pommisuojan katosta roikkuvan kynttilän hämärässä valossa hän unohti sodan ja sen mukanaan tuoman tuhon ja katosi toiseen maailmaan: mielikuvituksen, unien ja romaanihenkilöiden hyvään seuraan.

Koko elämänsä ajan Carpelan on ollut uskollinen kirjalle: yli 30 vuotta työtä Rikhardinkadun kirjastossa, väitöskirja kirjallisuudesta, laaja oma kirjallinen tuotanto ja kaksi Finlandia-palkintoa. Kirja on myös elättänyt uskollisen opetuslapsensa.

Carpelanin oma lapsuus oli vekselivetoista. Äiti oli jäänyt työttömäksi 30-luvun lamavuosina, isä oli pankkivirkailija. Suurimmat perheriidat Meritullinkatu 13:ssa käytiin rahasta. Laskut, vekselit, panttikuitit ja vuokrakirja olivat hyvässä järjestyksessä kirjoituspöydän laatikossa. Jatkuvan epävarmuuden kokemus kasvatti pojasta pesunkestävän porvarin, jolle boheemi taiteilijaelämä oli vierasta.

Keski-iässä Carpelan kuvitteli tietävänsä jo lähes kaiken oleellisen kirjallisuudesta, mutta vuorenvarmuus on rapissut vuosien myötä. Usko teorioihin ja analyyseihin on horjunut – sekä elämässä että kirjallisuudessa.

- On ongelmia, joihin ei koskaan saa vastausta. On hyvin paljon sellaista, jonka voi sanoa vain rivien välissä. On parempi, ettei vaadi aina elämältä vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Annetaan olla. Otetaan vastaan. Koitetaan pärjätä, toteaa Carpelan illan Punaisessa langassa.

Palkitun Kesän varjot –romaani on kertomus muistoista, manan majalle menneistä ihmisistä ja talosta, jota ei enää ole. Romaanin talo on Carpelanien suvun aikoinaan omistama Ohensaaren kartano Maskussa – talo, joka purettiin pois edistyksen tieltä 60-luvun lopulla.

Taloa ei enää ole eikä sen vanhoja asukkaita, mutta tarkat kuvat talon esineistä, huoneista ja miljööstä elävät kirjailijan päässä omaa elämäänsä.

- Vanhat talot liikuttavat minun mieltäni, koska ne kertovat jo kadonneiden ihmisten elämästä ja työstä, heidän pyrkimyksistään. Jäljet jäivät, mutta ihmiset katosivat. Mihin he menivät, minne katosivat? Tämä on se suuri kysymys, johon en saa vastausta.

Teksti-tv s. 334.

[Takaisin]