Vieraana Kreetta Onkeli    Kuva: Sampo Rautamaa

Kreetta Onkeli: Omiensa hylkäämät

Tiistaina 31.5.2005 klo 22.05 TV2.

Lapsi voi tulla hylätyksi monella tapaa. Hylkääjä voi olla isä, äiti tai joku muu lähisukulainen. Mutta entä jos kokonainen yhteisö hylkää lapsen: eristää, karkottaa, kiusaa tai muilla keinoin sulkee pois yhteisön suojista?

- Äidin alkoholismiakin pahempi kokemus oli se miten yhteisö sulki meidät lapset sen ulkopuolelle. Pahinta oli järkevien, hyvin toimeentulevien aikuisten taholta se, että ei uskallettu puuttua vaan annettiin kaiken tapahtua, toteaa kirjailija Kreetta Onkeli Punaisessa langassa.

Kreetta Onkeli ja hänen kolme vuotta vanhempi sisarensa elivät 70-luvun Suomessa sellaisen lapsuuden, jota ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Isän itsemurha, äidin jatkuvasti paheneva alkoholismi ja hänen seksuaalinen hyväksikäyttönsä lasten silmien edessä tekivät pienistä tytöistä perheen tosiasiallisia aikuisia. Kun äiti katosi jopa viikkokausiksi teille tietymättömille, alle 10-vuotiaat tytöt hoitivat arjen työt: lämmittivät puilla talon, sulattivat tarvittaessa lumesta pesu- ja juomavedet ja hoitivat ruoat ja vaatteet itselleen. Toisinaan he kulkivat jopa hirttoköyttä kädessään kantavan äidin perässä liiteriin ja yrittivät estää äitiä hylkäämästä heitä lopullisesti. Samanaikaisesti he yrittivät kaikin keinoin salata todellisia olosuhteita kavereilta ja opettajilta, sillä omaa kotia ei jätetä eikä petetä.

Kun Onkelin alkoholisoitunut äiti kuoli, Onkeli löysi myös mummonsa, äidinäitinsä, elämään liittyvät asiakirjat. Ne paljastivat, että oman yhteisönsä hylkäämien naisten ketju ulottui edelliseenkin sukupolveen. Tällä kertaa hylkääjinä olivat paitsi vanhemmat myös sen aikainen suomalainen, rotuhygieniaan uskova yhteiskunta. Onkelin mummo oli pakkosteriloitu vuonna 1949 sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt alle 18-vuotiaana kaksi lastaan. Lääkärien mukaan nuoren tytön seksuaalisuus oli ympäristölleen vaarallista, ja siksi pakkotoimenpidettä pidettiin oikeutettuna. Nuori tyttö lähetettiin pakkohoitoon mielisairaalaan, josta hän myöhemmin karkasi. Vanhempiensa kotiin hän ei koskaan palannut, sillä sinne oma tytär ei ollut koskaan enää tervetullut. Vanhemmat pelkäsivät oman yhteisönsä tuomiota ja tuomitsivat siksi mieluummin oman tyttärensä.

Eristäminen on yksi väkivallan muoto. Sitä on myös Onkelin mielestä yhteisön välinpitämättömyys.

- Jos tänä päivänä naapurissa elää samanlainen perhe, jossa pienet lapset liian pieniksi käyneissä toppahaalareissaan ovat huolta vailla, pitäisikö vetäytyä vastuusta ja ajatella, että kyllä lapset selviytyvät?

Vai pitäisikö sittenkin uskaltaa puuttua asiaan?

Teksti: Elina Ristmeri

[Takaisin]