Vieraana Melina Voipio.  Kuva: Harri Hinkka

Melina Voipio: Pitkän päivän matka yöhön - ja sieltä takaisin

Tiistaina 15.11.2005 klo 22.05 TV2.

Vieraana käsikirjoittaja Melina Voipio

Kun puhutaan perheväkivallasta, puhutaan useimmiten naisista ja naisten kärsimyksistä. Paljon harvemmin väkivaltakeskustelussa nousee esiin kaikkein viattomin uhri: lapsi ja lapsen näkökulma. Vasta viime vuosina lapsen kuuleminen on alkanut muuttua yleiseksi käytännöksi sosiaalityössä.

Miten lapsi kokee väkivallan? Minkälaisia selviytymiskeinoja lapsi kehittää itsessään joutuessaan elämään perheväkivallan keskellä?

- Kun äiti uhkasi minua erilaisilla aseilla ja ajoi takaa asunnossa, pelkäsin, että kuolisin. Lopulta en enää pelännyt vaan toivoin sitä. Toivoin vain pääseväni pois kotoa ja alkoi olla saman tekevää millä tavalla se tapahtuisi – vaikka sitten arkussa.

Käsikirjoittaja Melina Voipio eli elämänsä ensimmäiset 13 vuotta perheessä, jonka elämää hallitsi ja piti pelossa väkivaltainen, parantumatonta skitsofreniaa sairastava äiti. Väkivalta oli arvaamatonta, jotain sellaista, mitä tunteen tai järjen tasolla ei voi ennakoida. Fyysisen väkivallan lisäksi äiti kohdisti lapseen myös voimakasta henkistä väkivaltaa, joka alkoi muistuttaa aika ajoin kidutusta.

Voipio halusi muuttaa pois kotoa sijaisperheeseen tai lastenkotiin, mutta ympäristön aikuiset eivät puuttuneet asiaan. Lopulta avuksi tuli naapurin teinityttö, joka soitti lastensuojeluviranomaisille. Vaikka lastenkotiin pääsy oli omalla tavallaan lottovoitto, ero äidistä ei ollut ristiriidaton. Lapsen näkökulmasta huostaanotto, vaikka se pelastaisi lapsen hengen ja terveyden, on aina äärimmäisen repivä kokemus.

- Jokainen lapsi, joka joutuu hylkäämään vanhempansa, kokee viime kädessä olevansa kavaltaja, petturi. Lapsen lojaliteetti on ihan aukoton. Lapsen näkökulmasta katsottuna minähän se olin, joka hylkäsin oman äitini.

Voipio muistaa lapsena kadehtineensa aina haaksirikossa vanhempansa menettäneitä orpolapsia. Hei saivat osakseen kollektiivisen myötätunnon, toisin kuin ns. sosiaalilapset, päihde- ja mielenterveysongelmaisten vanhempien, usein jo sukupolvien ketjussa, hylätyt ”orpolapset”.

- On tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ”orpoja”, sosiaalilapsi huomaa äkkiä. Ja seuraava kysymys kuuluu: Onko minussa jotain vikaa, kun en saa samaa myötätuntoa osakseni, vaikka olen kokenut kauheita ja menettänyt isäni ja äitini? Olenko sittenkin itse syyllinen omaan onnettomuuteeni?

Melina Voipiota haastattelee Punaisessa langassa Maarit Tastula.

Teksti-tv s. 334.

[Takaisin]