Uma Aaltonen. Kuva: Antero Tenhunen

Mitä ihminen menetti, kun alkoi suhtautua eläimiin pelkkinä tuotantolaitoksina?

Torstaina 2.1.2003 klo 14.55 TV2.

Uma Aaltosen mielestä hullun lehmän tauti on hyvä esimerkki siitä, miten luonto meitä varoittaa: ensin se näpäyttää sormille, sitten korvalle ja - jos sana ei mene perille - lopulta kärsii ihmisen terveys ja toimeentulo.

Kirjailija Uma Aaltonen pohdiskelee Punaisessa langassa ihmisen ja eläimen yhteistä historiaa sodassa ja rauhassa. Eläimen ja ihmisen välinen keskinäinen luottamus paljastui puhtaimmillaan sodan keskellä eturintamilla. Aseveljet olivat toisillensa uskollisia tiukoissakin paikoissa: hevoset luottivat miehiin ja miehet hevosiin. Koirat toimivat tunnustelijoina ja ilman niiden ylivoimaista hajuaistia olisi saatu monta uutta sankarivainajaa. Suomenhevosesta sotamies löysi vertaisensa: urhean, vaatimattoman ja vahvan työjuhdan, joka laukkasi sodanjälkeen riemusta hirnuen asemalta kotiin ja sotavammoistaan välittämättä ryhtyi taas arkiseen työhön.

Uman omat eläimet - koirat, kutut, kissat ja hevoset - toimivat vapaaehtoisina lähihoitajina vanhuksille, vammaisille ja lapsille. Miinakoira-Amanda käy vanhana työkoirana nyt vanhainkodeissa tapaamassa mummoja ja vaareja. Ihmeitä tapahtuu, kun eläin tulee lähelle: puhekykynsä menettäneet vanhukset alkavat taas kommunikoida, nuorisorikolliset pehmenevät silmissä.

Mistylle, 31-vuotiaana kuolleelle hevoselleen, Uma halusi antaa sellaisen kuoleman, johon harvalla ihmisellä enää on oikeutta. Misty nukahti viimeisen kerran kotipihalleen läheistensä ympäröimänä.

Eläimet - toisin kuin ihmiset - eivät luokittele ihmisiä titteleiden, optioiden tai prenikoiden mukaan. Eläimellä on toinen logiikka: hyvä palkitaan hyvällä, huono kohtelu epäluottamuksella. Olisiko siinä ihmisellä jotain opittavaa?

[Takaisin]