Olin muuttanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen 1980 Lontooseen, jota pidin silloin maailmannapana. Ja tapahtuihan siellä mm. musiikkirintamalla kaikkea kiinnostavaa.

Posti kantoi minulle tuoreena Suomessa ilmestyneitä levyjä. Olin aivan huuli pyöreänä kun kuuntelin mitä Suomessa tehtiin: Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma, Kumma Heppu ja Lopunajan voidellut, Se: Pahaa unta?, Hassisen koneen Täältä tullaan venäjä, sekä ennen kaikkea Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä levyistä. Tuli tunne, että pitää päästä takaisin suomeen katsomaan tätä ihmettä!

Lyhyen poissaoloni aikana Suomi oli kääntynyt kuin rukkanen; entisen helsinkikeskeisyyden sijaan kiinnostavimmat asiat tuntuivat tapahtuvan muualla Suomessa. Rockkartalleni syntyi uusia kiinnostavia kaupunkeja: Tampere, Joensuu, Seinäjoki, Jyväskylä jne. Festareilla ja klubeilla piti kiertää entistä taajemmin, koska tämä musiikki oli parhaimmillaan livenä.

Tavastia oli Helsingissä se paikka, johon bändit halusi esiintymään, ja jossa ne myös piti nähdä - vähän kuin Hesan Marquee club. Vaikka henkilökunta oli törkeän tylyä ja jonot pitkät ensin sisään, sitten narikkaan, kaljajonoon ja lopulta likaisiin vessoihin (tietäisivätpä nykyajan poispilatut asiakkaat!). Välillä tuli yhteenottojoja ja boikotteja porttikieltojen takia, muistan esim legendaarisen Lama-keikan, joka nosti vastakkainasettelun pintaan.

Maanantaisin ollut diggiteekki oli tärkeä alan ihmisten kokoontumispaikka. Muutenkin oli kivempi liikkua ryhmissä, koska silloinhan ei ollut turvallista liikkua missä päin kaupunkia tahansa punkkarin näköisenä. Erityisesti aseman lähistöllä saattoi saada nenäänsä. Silloinhan täällä oltiin vielä valtavan aggressiivisia kaikesta yksilöllisyyden ilmaisemisesta - myös naisihminen saattoi joutua uhkausten tai väkivallan kohteeksi, jos oli pukeutunut esim. minihameeseen(!!!) tai provosoivaan meikkiin, tai tukka oli tupeerattu.

Jos ulkonäköä miettii niin vähän sitä näki mitään huolellisesti rakennettua punk-lookia. Kun vielä samaan aikaan junttius tuli ajankohtaiseksi kaikkien Helsingin ulkopuolella asuvien bändien takia. Ainakin mun muistaakseni se musiikki se tärkein juttu - ja pukeutuminen erittäin casual. Epäkaupallisuus toi meininkiin mukaan myös paljon hippivivahdetta, mikä oli hyvin erilaista kuin esim Britanniassa ja Usassa, missä nämä ilmiöt olivat tiukasti erillään. Enemmän kiinnitettiin huomiota elämäntapaan: epäkaupallisuuteen, poliittisuuteen sellaisessa epämääräisellä anarkistiasenteella kaikkea konservatiivista ja porvarillista vastaan - vapaus on tärkeäta (ja vastuuttomuus kai kanssa).

Olennaista oli yksilöllisyys. Ymmärsin sen punkin sanoman sellaiseksi julistukseksi, että jokainen on jotain, jokainen osaa ja saa tehdä itse, olennaista on asenne. Rahaa ei punkympyröissä himoittu - eikä sitä ollut - vähällä tultiin toimeen, oltiin vapaita kuluttamisen kirouksesta. Yksilöllisyyden lisäksi vannottiin yhteisöllisyyden nimeen, asuttiin kollektiiveissa, jaettiin se vähä mitä saatiin haalittua, ahneita oltiin vain kokemaan suuria elämyksiä, musiikissa ja rakkaudessa.

Ainakin minä muistan sen hyvin ihanteellisena aikana, ja muistelen ylpeänä sitä touhua. Se oli jotenkin aika viatonta ja vapaata - kai se jotui myös iästä. Hullua ajatella nyt, että samaan aikaan kasinoSuomi juhli käsittämätöntä nousukautta - ei me oltaisi osattu ajatella, että jotain siitä "hyvästä" olisi pitänyt koitua myös meille, me olitiin onnellisia siitä ulkopuolisuudesta.

Monet sieltä sitten kasvoivat hyvinkin kykeneviksi ja vastuunsa kantaviksi yhteiskunnan tukipilareiksi, tai kehittyivät ilmaisussaan taiteilijoiksi, tai muuttuivat järkyttäviksi ihmisraunioiksi, jos säilyttivät vapautensa ja paheensa.