Kalle Holmberg omin sanoin Rauta-ajasta 1982: Ainoa metodini tehdä Rauta-aikaa oli etsiminen. Kalevalainen perinne on vahva: säveltäjät, runoilijat, tiedemiehet ja taiteilijat ovat luoneet siitä omat visionsa, jotka ovat muokanneet mielikuviamme kalevalaisesta maailmasta pitkältä yli toistasataa vuotta. Jos olisi jääty Gallen-Kallelan, Sibeliuksen tai Eino Leinon tulkintojen armoille, olisi toistettu vanhaa. Perinteiden painosta piti irtautua mutta se oli vaikeaa. Miten nähdä niiden läpi, miten riisua myytit ja lähestyä nykyaikaa. Myyttien, staattisten kipsikuvien läpi nähdä ihminen, tarttua häneen. Aluksi epäilin työtä perinteiden luoman painolastin takia, mutta Paavo Haavikko ratkaisi ensimmäisen - ehkä tärkeimmän - asian: näkökulman, lähestymistavan. Tehtäväni oli siitä eteenpäin jatkaa Haavikon käsikirjoitustekstiä elokuvan kielelle. Tein elokuvaa Haavikon käsikirjoituksesta, en pyrkinyt kuvittamaan sitä. Rauta-aikaa lähestyttäessä on tärkeää, että puhutaan rauta-ajasta, eikä esim. rautakaudesta, joka on historiallinen käsite. Rauta-aika on ajaton, vaikka sitä kuvataankin historian, mytologian aineksista. Väljästi elokuvan tapahtumat sijoittuvat aikan ennen ensimmäistä ristiretkeä. Elokuvan ainoa historiallinen kiinnekohta on vuonna 1187 suomalaisten tekemä ryöstöretki Sigtunaan. Kaikki muu on tuosta armottomasta, rautaisesta, kovasta ajasta kuviteltava. Tai kuunneltava runoista. Niistä nousee esiin ihmisiä, kansoja… Ihmisten väliset suhteet, päähenkilöiden tunteet, pyrkimykset, päämäärät, saamattomuudet ja onnettomuudet nousevat elokuvan keskeiseksi sisällöksi. Ihmiskuvauksen lähtökohdat voidaan kiteyttää Haavikon lauseisiin : "Henkilöt, heitä ei saa tuntea eikä tietää ketä he ovat, kuka on kuka, vaan että mikä? Ei maailmaa eikä ihmisiä tehdä itse…" On yleisön aliarvioimista, jos Rauta-aika olisi yksioikoisesti selitettävissä oleva paketti. Se on elokuva, johon voidaan palata kuin kirjaan, jossa on neljä lukua. Elokuva on neliosainen, joista kukin jakso on eripituinen. Se ei siis ole tyypillinen sarja. Kukin osa toimii itsenäisenä lukuna, mutta toki vahvistaen toisiaan. I ja II osa kuuluvat kiinteämmin yhteen, III osa on erillisempi ja IV osa ikään kuin synteesi kaikesta. Uskon, ettei elokuva jätä yleisöään välinpitämättömäksi. Se oli tekijöilleen vaativa ja se on myös katsojalle vaativa. Katsojalta en toivo muuta kuin pientä keskittymistä, avoimuutta ja irtaantumista. Toivon ennakkoluulotonta asennetta. En muuta.