Aikoinaan Britannian johtavaksi kitarakuninkaaksi (välillä jopa jumalaksi) kohotetun Claptonin arvostetuimmat levytykset löytyvät pääsääntöisesti hänen 1960-luvun Bluesbreakers- ja Cream-kaudeltaan sekä seuraavalla vuosikymmenellä alkaneen soolouran alkutaipaleelta. Sen jälkeen mies on tehnyt tasaista tahtia niin tasalaatuisia – joidenkin mielestä jopa tasapaksuja – levyjä, että hieman kärjistetysti sanottuna niiden erottaminen toisistaan on onnistunut vain kiihkeimmiltä Clapton-faneilta.
Entäpä tämä uusin levy? Kuuluuko sekin sarjaan ”kun-on-kuullut-yhden-Claptonin-albumin-on-kuullut-ne-kaikki?” - Kyllä ja ei.
Claptonin omat sävellykset ja tulkinnat vanhoista bluesnumeroista voisivat olla periaatteessa miltä tahansa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneeltä albumilta. Sen sijaan hänen tulkintansa 1930- ja 1940-luvun evergreeneistä kuten Hoagy Carmichaelin Rockin’ Chair ja Joseph Kosman Autumn leaves eli Kuolleet lehdet ovat uusi ja odottamaton aluevaltaus. Kaikkein komeintä jälkeä syntyy Irving Berlinin säveltämässä ja mm. Frank Sinatran bravuureihin kuuluneessa laulussa How Deep Is The Ocean. Clapton ei edes yritä esittää ikivihreitä vanhojen mestareiden tyyliin, vaan hän on ymmärtänyt tehdä niistä itsensä näköisiä. Mielenkiintoista nähdä mihin tämä kokeilu johtaa – vai johtaako mihinkään. Ajatus kokonaan tästä materiaalista koostuvasta albumista on joka tapauksessa kiehtova.
Eric Clapton on ollut aina niin arvostettu muusikko, ettei hänen ole koskaan tarvinnut lähteä levyntekoon marjanpoimijoiden kanssa. Tosimiehiä on riittänyt rinnalle ja näin on asianlaita nytkin kun Slowhandin kanssa musisoivat mm. basisti Willie Weeks, rumpali Jim Keltner, jazztrumpetisti Wynton Marsalis, bluesharpisti Kim Wilson sekä Claptonin vanha idoli J.J. Cale.
Kommentit (0)
Ei kommentteja.