Mikko Pohjolan ensialbumi asettuu rockin ja iskelmän välimaastoon, ja herättää toiveita uudesta pitkäaikaisesta hahmosta suomalaiseen keskitien popmusiikkiin. Ripaus Olavi Uusivirtaa, jopa Liekki-yhtyeen Janne Kuuselaa, ja ripaus klassista nykyiskelmää à la Juha Tapio tai Anssi Kela. Powerrockista lähes folkmaisiin sävyihin – pakka on hallussa.
Kolmekymppinen Pohjola on kotoisin Oulusta ja aloitti siellä muusikonuransa eri yhtyeissä 1990-luvun puolivälissä. Mies on multi-instrumentalisti ja soittaa levyllään lähinnä kieli- sekä kosketinsoittimia. Pohjola on säveltänyt ja sanoittanut kaikki albumin kappaleet, ja sovittanut ne yhdessä Sampo Haapaniemen kanssa. Kansainvälinen levy-yhtiö on satsannut tuotantoon kiitettävästi.
Mikko Pohjola hallitsee suvereenisti tunnelmat herkästä mahtipontiseen, ja kun hän on ohittanut teini-iän jo aikaa sitten tekstitkin toimivat, ja lähestyvät sitä tasoa jolla tämän kirjoituksen ensikappaleessa mainitut referenssiartistit ovat. Pohjola on kohtalaisen hyvä laulaja jolla on vivahteita tulkitsemaan kykenevä tekniikka, ja sävellykset ovat valmiita (etenkin herkemmillä laulelma-tyyppisillä kappaleilla) – ja sanoitukset syvenevät oletettavasti tulevina vuosina persoonallisempaan suuntaan. Silloin hän saattaa nousta suurten joukkoon.
Albumin avausraita ”Tämä on hyvin näin” ei kepeänä hölkkänä valitettavasti kuulu katraan parempaan puoliskoon, mutta jatkossa seuraa monta tyydytystä tuovaa raitaa kuten ”Palasista koottu peli”, ”Paikkani tiedän”, ”Tuulia”, ”Madrid” (kaikki sijoitettuna peräkkäin albumin keskivaiheille), tai albumin hitaasti kasvava lähes kuusiminuuttinen nimikappale, joka rävähtää käyntiin vasta neljän minuutin kohdalla.
Pohjola on tällä levyllä parhaimmillaan hitailla ja mietiskelevillä, mutta loppua kohti kasvavilla hypnoottisilla lauluillaan, joilla ensin hiukan pidätellään ja kasvatetaan intensiteettiä, ja sitten loppua kohti kotiutetaan panoksen tuottama voitto.
Kommentit (0)
Ei kommentteja.