Matti Johannes Koivun levy uusin levy ”Toisen maailman nimi” on äärimmäisen persoonallinen, kunnianhimoinen ja vaativa. Sellainen, joka haastaa kuulijansa. Usein noiden sanojen taakse, genrestä riippumatta, kätkeytyy ajatus, että ko. musiikkia on asianharrastajan pakko kunnioittaa, mutta ei sitä kyllä viime pelissä moni oikeasti kuuntele.
Monet ”maallikot” epäilisivät jo tässä vaiheessa, että nyt taitaa kyse olla siitä tekotaiteellisesta paskasta.
Mutta tällä kertaa. Kyllä. Tämä levy imee mukaansa ja sitä haluaa kuunnella kerta toisensa jälkeen kuin parastakin popmusiikkia. Ja totta vieköön, tämä ei ole popmusiikkia. Perinteisen popsävelmän riimit ja kertosäkeet puuttuvat. Kyse on paremminkin hitaasti etenevistä tuokiokuvista, ihmiselämän kuvista. Ja kyllä kai myös Koivun oman sukupolven kuvista.
Matti Johannes Koivun kaksi ensimmäistä soololevyä ”Puuhastellen” ja ”Kovat piipussa” ovat tähän uuteen verrattuna, jos ei nyt puuhastelua, niin hyviä harjoitelmia.
Sen sijaan Koivun v. 2008 ilmestynyt ’Irwin Goodmanin lauluja’ voisi nähdä tämän levyn henkisenä edeltäjänä. Tuntuu kuin vasta Irwinin tunnettujen laulujen kautta Koivu löysi oman äänensä. Tuolla levyllä Irwinin ja Vexi Salmen ronskit rallit kääntyivät hartaiksi filosofisiksi pohdinnoiksi elämästä. Levy oli yhtä paljon Koivun kuin Vexin ja Irwinin. Se ei ollut pelkkä tribuuttilevy.
”Toisen maailman nimi” on jatkumoa tuolle pohdinnalle. Laulut ovat nyt Koivun omia, mutta sama vire on vallalla. Kyse on elämästä, sen ihmettelystä ja pohdinnasta. Sen edessä hiljentymisestä. Koivu kummastelee maailmamme menoa, mutta ei ota suoraa kantaa toisenlaisen maailman puolesta. Sanoman ydin voi olla, että tärkeintä on pysähtyä kysymään.
”Kaikki pyörii, kaikki pyörii ja hermot on pinnassa / mut mä en tiedä oonko tulossa vai menossa”. ”Ylös ja alas, tyhjä ja täysi / millä niitä yhdistäisi?”
Rakkaudesta Koivu laulaa kauniisti. ”Täällä on kaikille / monta sataa elämää / Annan yhden niistä sinulle / enkä voisi antaa enempää”. Mutta rakkaus, sekin on menossa ja tulossa: ”Sinä istut viimeistä kertaa / huoneeni tuolissa / ja sanot ettei mikään tässä maailmassa / ole pysyvää ”.
Koivu on todennut, että levyä on synnytetty pitkään. Sen kuulee. Ja kuulee myös kuinka olennainen osa levyn synnyssä on varmasti ollut Iro Haarlalla, joka tunnetaan paremmin jazz- ja taidemusiikkipiireistä. Esimerkiksi ”Peukaloinen” -kappaleen kertosäkeessä soivat harppu, oboe ja sello. ”Maailman kallioilla” soivat harppu, oboe, piano, kontrabasso. Soivat häkellyttävän kauniisti.
Levyn isoin laulu sovitukseltaan, teemaltaan ja tarinan monimuotoisuudessa on ”80-luvun lapset”. Siinä vilahtaa myös 60-lukulainen maailma ja se kuuluu myös kunnianhimoisena ”Love Records” -tyyppisenä sovituksena. Kappaleen kertosäkeessä Koivu laulaa näin:
”Ja minä kadehdin 80-luvun virkamiesten naivia utopiaa /Ja minä vihaan sitä”.
On aikamoinen saavutus saada tuollaista kertosäettä toimimaan. Matti Johannekselta se onnistuu. Hän laulaa sen kun muusikko, ei julistaja.
Viime kädessä, ja onneksi, Matti Johannes Koivu kun on laulaja. Vain hänen laulunsa sävyjen, kauneuden ja voimakkaan läsnäolon kautta nämä laulut elävät ja saavat kuulijan mukaansa. Muuten tämän levyn laulut voisivat jäädä vain tauluiksi gallerian seinällä.
Mitä genreä tämä levy sitten edustaa? - Nyt voisi kerrankin sanoa, että kyse on ’vain’ genrestä nimeltä musiikki.
Kommentit (1)
Ostin tämän levyn eilen Teemalta tulleen konsertin innoittamana, enkä todellakaan pettynyt: en muista, milloin viimeksi musiikki sain ihokarvani nousemaan pystyyn ihan koko kropasta. Mieletön levy! Kiitos matti Johannes Koivu!