Niin vuonna 2007 tauolle jääneessä Zen Café –yhtyeessä, kuin sen nokkamiehen Samuli Putron soolotuotannossa, sanoitukset ovat (lähes) kaikki kaikessa. Putro kertoi Suomi Soi -kirjasarjan toisessa osassa vuonna 2002, että vapauttavinta laulunkirjoittamista on kertosäkeen unohtaminen ja pelkän pitkän A-osan kirjoittaminen, siis jatkuvajuonisen tarinan synnyttäminen. Tässä hän on elementissään, jälleen kerran.
Tiettyä hypnoottisuutta näihin tarinoihin tuo se, että Putro ei juuri koskaan vaihda sävellajia kappaleidensa sisällä. Hänen sooloalbumiensa tuottaja Jarkko Martikainen on kuin tehtäväänsä headhuntattu: Martikainen ja Putro ovat jo ennen yhteistyötään rakentaneet laulunsa kuta kuinkin samalla sapluunalla. Menestystä tämä yhteistyö toi jo edellisellä, Putron ensimmäisellä sooloalbumilla, vuoden 2009 levyllä Elämä on juhla, joka oli Emma-ehdokkaana kolmessa eri sarjassa. Putron (ja Martikaisenkin) lähestymistapa vaatii hänen musiikin keskittynyttä kuuntelemista. Jos siihen antautuu, tuntee itsensä palkituksi.
Martikais-vertailut ovat liian houkuttelevia vältettäväksi: siinä missä tämän rytmiset ratkaisut ovat nykivämpiä ja tarinat sisältävät ilkikurisempia ja laajemmalta kauhovia assosiaatioita, Samuli Putron sanoitukset kuulostavat siltä kuin miehen olisi joskus vaikea kestää ympäröivän maailman absurdia typeryyttä ja karttuvan elämänkokemuksen mukanaan tuomaa lohduttomuutta elämän raadollisuudesta. Silti rivien välistä aistii, että Putro tappelee vastaan, ja yrittää välttää iän myötä yhä rusentavampaa kyynisyyttä. Juuri tämä tekee mahdolliseksi kuunnella hänen musiikkiaan masentumatta. Päinvastoin. Putron terävistä huomioista ja ns. "tavallisiksi" miellettyjen ihmisten asenteita ristivalottavista lauluista tulee antoisia nyky-yhteiskunnan pienoistutkielmia. Silti näkökulma on hieman synkempi kuin Zen Cafén levyillä.
Älä sammu aurinko -levyllä puitteet ovat kohdallaan. Soitosta ja sovituksista vastaavat lähes maajoukkuetasoinen ryhmä muusikoita - Sami Kuoppamäki rummuissa, Ahti Marja-Aho bassossa, ja monilla levyillä Aki Sirkesalosta The Rasmuksen kautta Johanna Kurkelaan ja Vesa-Matti Loiriin soittanut multi-instrumentalisti Hannu Pikkarainen kitarassa. Jaakko Martikaisen tuotanto tekee levystä kikkailemattoman ja jopa lämminhenkisen, sointi on suhteellisessa yksinkertaisuudessaankin täyteläinen.
Turhia raitoja tällä kymmenen kappaleen albumilla ei ole, ja ensikuulemalta huipuiksi nousevat laulut Saaressa on aina sunnuntai, Rämpytimies, Anna minun mennä, sekä Huono sängyssä.
Kommentit (2)
Putro on erinomainen sanoittaja mitä ei monistakaan musiikintekijöistä voi sanoa, mutta kyllähän se biisikynä pahasti hyyty Zen Cafen jälkeen. Ehkä ymmärsi oman kuolevaisuutensa ja löysi sitä kautta oman todellisen identtiteettinsä mikä on seesteisempi pohtija ja bändi oli enemmän kolmen miehen symbioosi.
Mieltymyksiä on meillä ihmisillä niin monia. Minusta tällä levyllä on 10 täysin turhaa musiikkikappaletta, joita ei ole tehty loppuunasti eikä valmiiksi. Siksi tämä on minusta turhaa kuunneltavaa.