Sanoittajana Jarkko Martikainen on kuin Perussuomalaisten pahin painajainen - hän kykenee puristamaan Vapaa-ajattelijoiden liiton sekä Humanistiliiton parin kesän takaisen bussinkylkimainos-farssin (sen jossa helsinkiläisten linja-autojen kyljissä kahden viikon ajan luki "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä") Kärpäsistä härkiä-laulullaan riveiksi: "Moni muisti vanhan hyvän keski-ajan, jolloin kuri vallitsi kun kirkko hallitsi...armo unohtuu ja vaahdossa on suu."
Martikainen itse ilmoittaa Usko-albumin olevan viimeinen osa kaksi edellistäkin sooloalbumia (vuoden 2006 Rakkaus ja vuoden 2009 Toivo) käsittänyttä trilogiaa, ja että Usko käsittelee muun muassa uskonnollisuuden ilmentymiä. Näin tietysti onkin, mutta minä näen Martikaisen tekstit myös yhteiskuntatasolla poliittisina, ja siinä mielessä filosofisina kuin filosofia määritellään piilossa olevan näkyväksi tekemiseksi. Kiintoisa on Halla-ahot –niminen laulu, joka siis on kirjoitettu ja levytetty ennen eduskuntavaaleja. Sillä hän varoittaa: "Leijona marssii Suomen nimeen, vieraita kuonoja vastaan... Kun katsoo meihin päin, se katsoo saaliiseen tai renkiin / ei pystykorvakaan hauku, koska tahtoo jäädä henkiin."
Suursuosiota Jarkko Martikainen ei ole maistanut kuin hetkittäin 90-luvulla YUP-yhtyeensä parissa, eikä hän tee musiikkiaan kuulijalle kovin helpoksi vieläkään. Huumori loistaa nyt poissaolollaan – tämä levy on vakava. Kaksi aiempaa soololevyä toteutettiin melko pitkälle mies-ja-kitara – sovituksin, mutta Usko-levyn sointimaailmaa hallitsevat Äänioikeus-yhtyeen Pepa Päivisen puhaltimet sekä Sanna Salmenkallion viulu ja Riikka Lampisen sello.
Rokkikomppi on aistittavissa vain kahdella levyn kahdestatoista laulusta ja niilläkin hyvin etäisenä. Sävellykset ovat martikaismaisen koukeroisia ja vain päätösraidan "Jos mulla menisi todella huonosti" sävelkulusta voisi rakentaa jotain hittimielessä lallatettavaa. Sovituksista ja tuotannosta vastaa kitaristi Vellu Halkosalmi ja äänityksistä Janne Viksten.
Kuvataiteilijanakin lahjakas Martikainen on yleensä tehnyt levyjensä kansigrafiikat itse, mutta tällä kerralla hän on veistänyt ja maalannut Usko Veikkonen-nimisen puolimetrisen puisen mieshahmon, jota hän kansivihkosen kuvissa kuljettaa kotitalonsa verannalta lumihankien halki johonkin riihimäkeläiseen kuppilaan. Outo mutta kiehtova Puu-ukko muistuttaa pohjalaisia vanhojen kirkkojen ovien suissa pönöttäviä vaivaisukkoveistoksia, ja odottamatonta kyllä Usko Veikkonen kuvaa Martikaisen musiikkia aivan täydellisesti.
Kommentit (0)
Ei kommentteja.