Säveltäjä Erik Bergman syntyi Uusikaarlepyyssä 24.11.1911. Hän opiskeli sävellystä Helsingin konservatoriossa (nykyisessä Sibelius-Akatemiassa) opettajinaan mm. Erik Furuhjelm ja Bengt Carlson sekä pianonsoittoa opettajanaan Ilmari Hannikainen.
Bergman jatkoi opintojaan Berliinissä 1930-luvun lopulla Heinz Tiessenin johdolla, Wienissä, Vatikaanin musiikkiakatemiassa 1950 sekä Asconassa, Sveitsissä, Wladimir Vogelin johdolla useampaan otteeseen vuodesta 1954.

Erik Bergmanin tuotannon painopisteen muodostavat kuoroteokset. Niitä hän on kirjoittanut pitkän uransa kaikissa vaiheissa, ja ne kattavat hänen kaikki tyylimuutoksensa ja innovatiiviset keksintönsä.
Bergman toimi Helsingin katolisen kirkon kuoron johtajana 1943-50, Akademiska Sångföreningenin johtajana 1950-69 sekä Sällskapet MM:n johtajana 1951-78. Kuoronjohtajana Bergman muistetaan innostavana, laadusta tinkimättömänä ”leijonankesyttäjänä”.

Säveltäjänä Erik Bergman löysi oman äänensä suhteellisen myöhään, yli 40-vuotiaana. Mutta sen vastapainoksi hänen uransa on jatkunut virkeänä ja uusia ilmaisumuotoja etsien pitkälti yli niiden vuosien, jolloin säveltäjien voimat yleensä alkavat ehtyä.

Dodekafonisen sävellystekniikan omaksuminen vuonna 1954 oli ratkaiseva käänne Bergmanin säveltäjänkehityksessä. Vuotta ennen hän oli säveltänyt siihenastisen pääteoksensa Rubaiyat (1953) baritonille, mieskuorolle ja orkesterille Omar Khaijamin tekstiin. Teos perustuu arabialaisen musiikin melodis-rytmisiin formeleihin ja näiden jatkuvaan variointiin. Lyömäsoitinten itsenäiset – ja nimenomaan hiljaiset – osuudet viittaavat eteenpäin Bergmanin tuotannossa.

Bergmanin seuraava merkkiteos oli Aubade (1958) orkesterille. Teos herätti suurta huomiota Pohjoismaisilla musiikkipäivillä 1960.
Aubadea on luonnehdittu ”uusimpressionistiseksi”. Säveltäjä on kertonut saaneensa idean Istanbulin aamusumuista maisemaa tarkastellessaan.

Sveitsin-vuosinaan Bergman sävelsi myös humoristisen raikkaan kuoroteoksen Vier Galgenlieder (1960), joka perustuu Christian Morgensternin runoihin. Teos on Zürichin kamarikuoron tilaama, ja Bergman käyttää siinä opettajaltaan Vogelilta omaksumaansa puhekuorotekniikkaa.

Kuten jo Rubaiyatissa oli kyse, useissa kuorolle ja soittimille kirjoitetuissa sävellyksissään Bergman on löytänyt aiheensa muinaisista tai ulkoeurooppalaisista kulttuureista.
Aton (1959) baritonille, lausujalle, sekakuorolle ja orkesterille perustuu faarao Ekhnatonin aurinkohymniin ja Sela (1962) baritonille, sekakuorolle ja kamariorkesterille Daavidin psalmien katkelmiin Martin Buberin saksantamina.

Selan Yleisradio tilasi vasta perustettua Radion kamarikuoroa varten, joka – Harald Andersénin johtamana – tästä eteenpäin vastasi useista Bergmanin kantaesityksistä.
Näinä vuosina Bergman oli aloittanut kaikkiin maanosiin suuntautuvat matkansa, joiden musiikki-impulssit heijastuvat eksoottis-arkaistisina aineksina hänen sävellyksissänsä.

Lisäksi Bergman keräsi laajan kokoelman alkuperäissoittimia kaikista mahdollisista kulttuureista ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakertomuksia Hufvudstadsbladetiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla.

1960-luvun myötä Erik Bergman alkoi kuulostella sointivärien hienoimpia sävyjä ja antaa esittäjille vapauksia, jotka koskevat ennen muuta rytmiä. Lyömäsoittimista muodostui Bergmanille yhtä kiehtova tutkimuskohde kuin ihmisäänestä.

Tulevia pyrkimyksiä ennakoi baritonille, viidelle miessolistille, mieskuorolle, celestalle sekä lyömäsoittimille sävelletty Fåglarna (1962), joka on yksi monista säveltäjän edesmenneen puolison Solveig von Schoultzin runoihin syntyneistä teoksista.

Tärkeitä teoksia Bergmanin tuotannossa 1970-luvulta ovat mm. Hathor-sarja (1971) muinaisegyptiläisiin teksteihin, pieni musiikkidraama Samothrake (1971) Gunnar Ekelöfin tekstiin, orkesteriteos Colori ed improvvisazioni (1973), tiibettiläiseen Kuolleiden kirjaan perustuva rituaalinomainen Bardo Thödol (1974) sekä Noa (1976) baritonille, sekakuorolle ja orkesterille, jonka tekstin muodostaa joukko hepreankielisiä Raamatun hahmoihin, eläimiin ja luonnonvoimiin viittaavia sanoja.

Tärkeitä kuoroteoksia ovat Lapponia (1975), Voices in the Night (1977) ja Dreams (1977), jotka ovat tekstittömiä, ja kuoro laulaa niissä affektiivisia vokaaleja, konsonantteja ja diftongeja.

Christian Morgesternin hauskan absurdeihin runoihin perustuvan kuorosarjan Bim Bam Bum (1976) osassa ”Fisches Nachtgesang” kuoro puhaltaa ilmaa, sihisee, viheltää klustereita, napsauttelee sormilla poskiinsa ja maiskauttaa huulillaan.

	Det sjungande trädet-oopperan käsikirjoitus

1970-luvun lopulla Bergmanin tuotantoon ilmaantui kaksi uutta aluetta, soitinkonsertot ja kamarimusiikki. Tärkeitä teoksia ovat mm. huilukonsertto Birds in the Morning (1978) sekä alkuvoimaisen vaikuttava Borealis (1983) kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille.

Bergmanin 1980-luvun tuotanto huipentuu oopperaan Det sjungande trädet (1986-88). Bo Carpelanin kirjoittama libretto perustuu smoolantilaiseen satuun Prins Hatt under jorden, joka puolestaan liittyy vanhaan, Apuleiuksen kertomaan myyttiin Amorista ja Psykhestä.

Erik Bergmanin 1990-luvun tuotannon herkkävireisintä antia ovat laulusarjat Den heliga oron (1995) ja Ögonblicket (1995) Solveig von Schoultzin runouteen.

Erik Bergman: Laulava puu.
Erik Bergman musiikkikirjoittajana, säveltäjänä ja ihmisenä. Toimittanut Kalevi Aho. Gaudeamus 1995.
Mikko Heiniö: Erik Bergman.
Suomalaisia säveltäjiä. Otava 1994.

Tuotanto/Ura

Ura

1943-1950 Helsingin katolisen kirkon kuoron johtaja
1950-1969 Akademiska Sångföreningen, johtaja
1951-1979 Muntra musikanter -kuoron johtaja
1963-1976 Sibelius-Akatemian sävellyksen professori

Orkesterisävellyksiä

1948 Burla
1958 Aubade
1960 Simbolo
1965 Circulus
1973 Colori ed improvisazioni
1979 Arctica
1989 Tutti e soli
1992 Poseidon

ooppera

1988 Det sjungande trädet, libretto: Bo Carpelan

Laajamuotoisia teoksia kuorolle ja orkesterille

1953 Rubaiyat
1959 Aton
1962 Sela
1974 Bardo Thödol
1976 Noa

Muita kuoroteoksia

1959-1960 Vier Galgenlieder
1962 Fåglarna
1970 Nox
1971 Missa in honorem Sancti Henrici
1971 Samothrake
1971 Hathor-sarja
1976 Bim Bam Bum
Hommage à Bela Bartók, Vårt land, Väinämöinen

Konserttoja

1978 'Dualis', sellokonsertto
1979 'Birds in the morning', huilukonsertto
1981 pianokonsertto
1982 viulukonsertto

Kamarimusiikkia

1954 Kolme fantasiaa klarinetille ja pianolle
1961 Concertino da camera
1983 'Quo vadis' sellolle ja pianolle

Lisätietolinkit

	»		Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen englanninkieliset Erik Bergman -sivut
			säveltäjäesittely ja artikkeleita, CV, teosluettelo, diskografia, kirjallisuutta ja artikkeliviitteitä, valokuvia

Kirjavinkit

Kaipainen, Jouni: 'Erik Bergman. Musiikin avantgarden isähahmo'. Teoksessa: Kansallisgalleria, Suuret suomalaiset, osa 4, Kehittyvä Suomi 1945-1965. Porvoo, WSOY 1996. siv. 180-185.

Bergman, Erik: Laulava puu. Erik Bergman musiikkikirjoittajana, säveltäjänä ja ihmisenä. Toim. Kalevi Aho. Suom. Hanna Aho ja Kyllikki Härkäpää. Gaudeamus 1995.

Beyer, Anders: The Voice of Music. Conversations with composers of our time. Ashgate 2000.

Bargum, Johan, red.: Min musik. Finlandssvenska tonkonstnärer berättar. Söderström 1997.

Aromäki, Juhani: Elämäni on musiikki. Tunnetut musiikkimiehet kertovat. WSOY 1980.

Salmenhaara, Erkki, toim.: Miten sävellykseni ovat syntyneet - 12 suomalaista säveltäjää kertoo. Otava 1976.

Vägvisare till Det Sjungande trädet. En hyllning till Erik Bergman 24.11.1991 Red. Lena von Bonsdorff, Mikkö Heiniö. Schildt 1991.

Erik Bergman: a seventieth birthday tribute. Juhlakirja Erik Bergmanille. Edition Pan 1981.

Muuta

"Man kan knappast påstå, att jag har gjort det bekvämt för mig". Porträtt av Erik Bergman. Redaktör Caterina Stenius. Helsingfors, Yle, 1981. 1 ljudkass., 60 min.