Usko Meriläinen syntyi Tampereella 27.1.1930.
Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa orkesterinjohtoa Leo Funtekin ja sävellystä Aarre Merikannon johdolla.
Meriläinen on johtanut Suomalaisen oopperan kuoroa 1954-56, Kuopion kaupunginorkesteria 1956-57 ja Tampereen Työväen Teatterin orkesteria 1957-61.
Hän on ollut Suomen Säveltäjät ry:n puheenjohtaja 1981-92 ja vuonna 1986 toimintansa aloittaneen Tampere Biennalen ideoija ja taiteellinen neuvonantaja.

Meriläisen ensimmäistä tyylikautta, joka kattaa hänen opiskeluaikansa, leimasi Stravinskyn innoittama uusklassisuus. Kyseiseen tyylikauteen kuuluu Partita 12 vaskipuhaltimille (1954), joka sijoittui toiseksi samassa amerikkalaisessa sävellyskilpailussa jonka Einojuhani Rautavaaran Requiem in Our Time voitti.

Vuonna 1956 Meriläinen tutustui 12-säveltekniikkaan Darmstadtin kesäkursseilla, mutta ratkaisevan sysäyksen antoi Wladimir Vogelin opetus Asconassa 1958, jonka myötä säveltäjän tyylikriisi laukesi samaan tapaan kuin Bergmanilla ja Rautavaaralla oli tapahtunut muutamaa vuotta aiemmin.

Wihurin rahaston vuonna 1958 järjestämään ooppera- ja balettisävellyskilpailuun Meriläinen osallistui baletilla Arius, alkuperäiseltä nimeltään Ruokojen kulkue. Säveltäjä kirjoitti itse libreton ja omisti teoksen vaimolleen, koreografi Ruth Matsolle.

Dodekafoninen kausi jäi Meriläisellä kuitenkin selvästi lyhyemmäksi kuin useimmilla muilla suomalaisilla säveltäjillä: se rajoittui 60-luvun ensi vuosiin.

Meriläisen tyyli-ihanteet muuttuivat vähitellen ja se koski erityisesti stravinskymaisesta rytmisestä poljennosta etääntymistä ja keskittymistä koloristisiin kenttämäisiin kudoksiin.

1960-luvulla Meriläinen kehittää ns. karakteritekniikan, jonka yhteydessä säveltäjä on korostanut intuition merkitystä.
Karaktereja ovat ”piste” (yksittäinen sävel ja sen mahdollinen repetitio), ”kenttä” (klusterit, sävelryöpyt) ja ”linja” (melodia).

Meriläisen karakterien taustalla tuntuu häämöttävän Wassily Kandinskyn abstraktin maalaustaiteen perusteita analysoiva tutkielma ”Pisteen ja viivan suhde pintaan” (1923).

Divertimentossa puhallinkvintetille, harpulle, altolle ja sellolle (1968) esiintyy tanssillista rytmiikkaa (valssi, gigue) ja lisäksi myös pitkiä, laulavia melodialinjoja. Tätä pehmeäsävyistä teosta vielä divertimento-henkisempi on Papillons kahdelle pianolle (1969). Paavo Heininen on puhunut näiden teosten yhteydessä ”avantgarden humanisoitumisesta” ja sijoittaa vuonna 1968 Meriläisen tuotannossa alkavaksi uuden tyylikauden, jolle tunnusomaista on kiinteän ja vapaan rytmin dialektiikka.
Kyseistä tyylikautta edustavia tärkeitä teoksia ovat neljäs pianosonaatti Epyllion II (1974) ja toinen jousikvartetto Kyma (1979).

Meriläinen on pysytellyt soitinsäveltäjänä, jota vokaalimusiikki ei ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kiinnostanut.

Kuvataide on tarjonnut usein inspiraatiolähteen Meriläiselle, ja juuri kuvataiteesta periytyy hänen musiikilleen ominainen ”kineettisyys”. Meriläisen kineettisyys ei ole mitä tahansa liike-energiaa, vaan siinä on kyse pikemminkin ’olemisesta’ kuin ’tulemisesta’. Se on eräänlaista ’esineellistynyttä’ liikettä, jossa liikehahmot on ikään kuin heitetty ’tilaan’ pikemminkin kuin aikaan. Kineettisyys tulee erityisen selvästi esille yöllisiin tunnelmiin liittyvissä sävellyksissä (Tre notturni 1967, Cinque notturni 1978).

Meriläisen konsertto, joka voitti Sibelius-Akatemian järjestämän Maj Lind –pianokonserttokilpailun yhdessä Paavo Heinisen konserton kanssa, on nimeltään Kineettinen runo (1981) pianolle ja orkesterille. Kineettistä tilaa rakentaa myös orkesteriteos ”... mutta tämähän on maisema, monsieur Dali!” vuodelta 1986.

1980-luvulla Meriläisen mielisoittimeksi nousee huilu. Meriläisen useista huiluteoksista kiinnittää huomiota erityislaatuisuudellaan neljälle huilistille sävelletty kvartetto Mouvements circulaires en douceur (1985). Se on kirjoitettu Pierre-Yves Artaud’n yhtyeelle Quatuor de flutes Arcadie, ja teoksessa eriintyy myös sellainen soitinharvinaisuus kuin kontrabassohuilu.

Huilukonsertto Visions and Whispers (1985) on kirjoitettu Mikael Helasvuolle.

Usko Meriläisen nauhasävellykset ja radiofoniset teokset tuovat esille rohkeasti kantaaottavan säveltäjän. Kyseisistä teoksista mainittakoon Arvo Ahlroosin Tv-filmiin Super M, konsertto murhaajalle – joka vastustaa Tampereen vanhan tehdasmiljöön purkamista – kirjoitettu musiikki Kivenmurskaajat (1982) ja pasifistinen Oratorio Picassolle (1984).

Paavo Heininen: Usko Meriläinen.
Musiikki 2/1972.
Mikko Heiniö: Usko Meriläinen.
Suomalaisia säveltäjiä. Otava 1994.

Tuotanto/Ura

Ura

1954-156 Suomalaisen opperan kuoronjohtaja
1955-1956 Sibelius-Akatemian opettaja
1956-1957 Kuopion orkesterin kapellimestari
1957-1960 Tampereen työväen teatterin kapellimestari
1961-1966 Tampereen konservatorion teorian ja pianonsoiton opettaja
1967-1987 Tampereen yliopiston tuntiopettaja

Sävellyksiä

1955-1976 Sinfoniat I-V
1955 Pianokonsertto I
1958 'Arius' baletti
1962 Kamarikonsertto
1965 Jousikvartetto I
1965 Pianokonsertto II
1968 Divertimento kamariyhtyeelle
1973 Konsertto kontrabassolle ja lyömäsoittimille
1973 'Psykhe' elektronibaletti
1975 Sellokonsertto
1979 Jousikvartetto II 'Kyma'
1981 Kineettinen runo pianolle ja orkesterille
1982 Sonaatti alttosaksofonille ja pianolle
1984 'Mouvements circulaires au douceur' huilukvartetto
1984 'Quattro notturni per arpa'
1985 'Visions and Whispers' huilukonsertto
1987 'Exodus' kuorolle, barytonisolistille ja orkesterille
1987 'Yö, vene ja punaiset purjeet' kamarikuorolle
1989 'Aikaviiva' konsertto orkesterille
1990 'Kirje sellistille' [sellolle ja yhtyeille]
1990 'Clock-Work-Brass' vaskikvinetto
1991 Kitarakonsertto

Elektroakustista musiikkia

1979 Ku-gu-ku
1984 radiofoninen oratorio Picassolle

Kirjavinkit

Kuljuntausta, Petri: On/off: eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like 2002.

Miten sävellykseni ovat syntyneet: 12 suomalaista säveltäjää kertoo.
Otava 1976.