Suomen oopperataide eli 1960-luvulla suoranaisessa aallon pohjassa. Alfons Almin johtamassa Suomen Kansallisoopperassa esitettiin kyseisenä vuosikymmenenä vain neljä kotimaista kantaesitystä. Ne olivat Tauno Pylkkäsen Ikaros (1961), Aapo Similän Lemmin poika (1961), yli neljäkymmentä vuotta näyttämölle pääsyä odottanut Aarre Merikannon Juha (1967) ja Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas (1967). Monien mielestä ooppera alkoi näyttää aikansa eläneeltä taidemuodolta.
Syksyllä 1967 Suomen kansallisooppera juhlisti maamme itsenäisyyden 50-vuotisjuhlia kolmella kotimaisella ensi-illalla: Leevi Madetojan Pohjalaisia, Merikannon Juha ja Pylkkäsen Tuntematon sotilas. Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas herätti runsaasti huomiota jo ennen ensi-iltaa, ja Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimo oli onnistuneen ensi-illan jälkeen valmis nostamaan teoksen “uudeksi kansallisoopperaksi“ Juhan ja Pohjalaisia rinnalle

	Martti Talvela Olavinlinnassa

Savonlinnan Oopperajuhlat lähtivät uudelleen käyntiin vuonna 1967, jolloin esitettiin Beethovenin Fidelio. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä.

Ilman hankaluuksia ei vuosikymmenen loppu kuitenkaan Savonlinnassa sujunut. Epävarma talous, Savonlinnan kaupungin asukkaiden oopperajuhlien vastainen asenne ja kirpeä arvostelu lehdistössä hankaloittivat oopperajuhlien uutta alkua. Vuonna 1970 perustettiin oopperajuhlavaltuuskunta ja juhlien taiteelliseksi asiantuntijaksi pyydettiin oopperalaulaja Martti Talvela.

Oopperajuhlien ohjelmistoon valittiin Mozartin Taikahuilu, jossa nähtiin yhdistyvän kansanomaisuus ja taiteellinen korkeatasoisuus. Taikahuilu osoittautui oikeaksi valinnaksi, ja moni suomalainen on saanut innostuksen kipinän oopperataidetta kohtaan nähtyään ja kuultuaan Taikahuilun esityksen Olavinlinnassa.

	Joonas Kokkonen

	»		Lue myös Olavinlinnan oopperajuhlien synnystä

Vuosi 1975 on tärkeä virstanpylväs suomalaisen oopperan historiassa. Silloin saivat ensi-iltansa Aulis Sallisen Ratsumies Savonlinnan oopperajuhlilla ja Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset Helsingin juhlaviikoilla.

Tyylilliset muutokset eturivin säveltäjiemme ilmaisukielessä mahdollistivat uuden kiinnostuksen heräämisen oopperoiden säveltämistä kohtaan: 60-luvun lopun vapaatonaaliset virtaukset toivat oopperaan postmodernin musiikkikäsityksen, säveltäjien ilmaisuskaala monipuolistui ja tuli yleisölle paremmin ymmärrettäväksi. Lisäksi säveltäjät valitsivat suomalaisille läheisiä aiheita.

Säveltäjiä innoitti oopperateosten kirjoittamiseen suomalaisten laulajien korkea taso. Sallisen Ratsumiehen pääosissa lauloivat Matti Salminen ja Taru Valjakka. Kokkosen Viimeisten kiusausten pääroolin, ristiriitaisen herännäissaarnaaja Paavo Ruotsalaisen roolin, tulkitsi karismaattisesti Martti Talvela. Riitta-vaimon osassa oli Ritva Auvinen.

Sallisen Punaisen viivan Topin ja Riikan koskettavan tarinan tulkitsivat Jorma Hynninen ja Taru Valjakka.

	Olavinlinna

Vuonna 1975 oli kulunut 500 vuotta siitä, kun Eerik Akselinpoika Tott oli perustanut Kyrönsalmen kalliosaarelle Olavinlinnan. Suomen Kulttuurirahasto julisti helmikuussa 1969 kirjoituskilpailun, jonka avulla yritettiin löytää aihe tilattavaan juhlaoopperaan.
Lautakunnan tutkittavaksi tuli toistasataa ehdotusta. Savonlinnan kaupunginhallituksen asettama toimikunta tuli siihen tulokseen, että kannattaisi järjestää kutsukilpailu kahden säveltäjän välillä. Kilpailukutsut lähetettiin Bengt Johanssonille ja Aulis Salliselle.

	Haavikko-Sallinen:Ratsumies Libretto, Savonlinnan oopperajuhlien esite.

Ennen kilpailun alkua Sallinen ei ollut juuri ajatellut, että ryhtyisi säveltämään oopperaa. Hän piti itseään ensi sijassa instrumentaalisäveltäjänä ja oikeastaan jopa vieroksui vokaalimusiikkia.

Sallinen ei löytänyt mieleistä aihetta Kulttuurirahaston kilpailun ehdotuksista, ja hän pyysi librettoa Paavo Haavikolta.
Musiikillisen asunsa saivat ensiksi Neljä laulua unesta, sarja sopraanolle ja pianolle. Sopraano Taru Valjakka oli pyytänyt Sallista säveltämään teoksen, joka tulisi osaksi Valjakan suomalaisista sävellyksistä koostuvaa levyä. Kolme näistä lauluista sisältyy sellaisenaan Ratsumieheen.

1.8.1974 oopperakilpailun jury kokoontui Savonlinnan Kasinolla tekemään päätöksensä. Ratsumies voitti lautakunnan yksimielisellä päätöksellä.

Sallinen halusi Ratsumiehen ohjaajaksi Kalle Holmbergin. Hän oli nähnyt muutamia Holmbergin ohjauksia, joista ennen kaikkea Paavo Haavikon kirjoittama Agricola ja kettu oli tehnyt säveltäjään voimakkaan vaikutuksen.

Suomalaisten teatteriohjaajien kiinnostus oopperaa kohtaan oli tärkeä tekijä 1970-luvun oopperabuumin taustalla. Aulis Sallisen luotto-ohjaajan Kalle Holmbergin lisäksi näitä ohjaajia oli Ralf Långbacka, jonka Alban Bergin Wozzeck-oopperan ohjaus vuonna 1967 nähtiin esimerkkinä Brecht-henkisestä realistisesta musiikkiteatterista.

	Ooppera Punainen viiva Savonlinnassa.

Kalle Holmberg osallistui oopperataidetta vastaan pidettyyn torikokoukseen kiivaan palopuheen pitäjänä ohjatessaan Aarre Merikannon Juha-oopperaa Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 1970. Myöhemmin Holmberg on tehnyt tiukan eron “valheellisen kulinaristisen“ oopperan ja “realistisen“ oopperan välillä.

Kokkosen Viimeiset kiusaukset-oopperan ohjanneen Sakari Puurusen ohjausote perustui stanislavskilaiseen analyyttiseen ja pelkistettyyn teatteriin ja psykorealistiseen, sisäistä aitoutta korostavaan näyttelijätyöhön.

Oopperabuumin taustalla voi myös nähdä Kansallisoopperan ylikapellimestariksi vuonna 1973 valitun Ulf Söderblomin ja oopperan pääjohtajana vuosina 1974-83 toimineen Juhani Raiskisen vaikutusta. Kummatkin heistä ovat toimineet erittäin aktiivisina uuden ja vanhemman suomalaisen oopperan esilletuojina

Suomen Kansallisoopperan Aulis Salliselta tilaama Punainen viiva, joka kantaesitettiin 30.11.1978 (libretto säveltäjän Ilmari Kiannon samannimisen romaanin pohjalta), merkitsi säveltäjälle murtautumista laajaan kansainväliseen tietoisuuteen.

Suomen Kansallisooppera vieraili Lontoossa kesäkuussa 1979 Sadler’s Wellsin teatterissa ohjelmistossaan Sallisen Punainen Viiva ja Kokkosen Viimeiset kiusaukset. Vastaanotto oli myönteinen ja lämmin. Kansallisoopperan vieraillessa Zürichissä kesällä 1981 Punainen viiva sai arvostelijat innostumaan, mutta yleisöä oli vähänlaisesti. Vuotta myöhemmin Moskovan Bolshoi-teatterissa moni neuvostokansalainen poistui teatterista loukkaantuneena Punaisen viivan esityksen väliajalla. Pääsyynä oli luultavasti agitaattori Puntarpään irvokas hahmo.

Leningradissa “Viivan“ vastaanotto oli lämpimyydessään jo vallan toista ja Tallinnassa siitä syntyi jättimenestys.

	Viimeiset kiusaukset Metropolitanissa.

Keväällä 1983 oli vuorossa kaikkein suurin ja uskaliain matka, Kansallisoopperan vierailu New Yorkin Metropolitanissa. Ohjelmassa olivat jälleen Punainen viiva ja Viimeiset kiusaukset.
Kansallisooppera oli ensimmäinen ulkomainen oopperaryhmä koko ’Metin’ historiassa, jonka vierailuun Metropolitan itse kiinnitti rahaa.

Vierailu ja suomalaiset teokset saivat vilpittömän lämpimän ja suopean vastaanoton niin yleisöltä kuin arvostelijoilta. New York Times -lehden mahtava musiikkitoimittaja Donald Henahan aloitti arviointinsa “Viivasta“: “Todetakseni asian nopeasti, Aulis Sallisen Punainen viiva on paras uusi ooppera, jonka olen kuullut moneen vuoteen...“

Sallisen ja Kokkosen oopperoiden menestys maailmalla vauhditti huomattavasti julkista keskustelua uuden oopperatalon tarpeellisuudesta Helsinkiin

Kokkosen ja Sallisen 70-luvun oopperoita ryhdyttiin 80-luvulla yhä yleisemmin luonnehtimaan “karvalakkioopperoiksi“.
Korvat Auki -yhdistys koostui 70- ja 80-luvun taitteessa lähinnä nuorista, vielä opiskelevista säveltäjistä.

Jouni Kaipainen harmitteli vuonna 1980, että “suomalaisen nykyoopperan“ käsitteellä oli alettu tarkoittaa “joukkoa kansallisiksi monumenteiksi jo syntyessään korotettuja teoksia“, joissa ei ollut mitään “nykyaikaista“.

Vuonna 1981 Suomen Kuvalehti haastatteli Kaipaista otsikolla Palkittu nykymusiikin säveltäjä Jouni Kaipainen: Jo riittävät karvalakkioopperat. Kaipaisen säveltäjätoveri Magnus Lindberg toivoi vuonna 1982 “utopistisena“ ajatuksena modernismin kärkinimiin lukeutuvan Luciano Berion uuden oopperan esittämistä Suomessa: “saataisiin ainakin uusia perspektiivejä omaan karvalakkioopperaamme“.

Kun Paavo Heinisen ensimmäinen ooppera Silkkirumpu sai kantaesityksensä 5.4.1984, nähtiin se modernismin vastavetona Sallisen ja Kokkosen perinteellisemmälle oopperanäkemykselle.
Uudessa Suomessa arveltiin 3.4.1984 viitaten Heinisen uuteen oopperaan, että “karvalakkioopperoiden“ aika on ilmeisesti väistymässä. Silkkirumpu perustuu Eeva-Liisa Mannerin suomentamaan japanilaiseen no-näytelmään

Irtiottona “karvalakkioopperoista“ on nähty myös Kalevi Ahon monologiooppera Avain, joka sai kantaesityksensä Finlandia-talon kamarimusiikkisalissa 4.9.1979. Ahon ooppera perustuu Juha Mannerkorven tekstiin, ja sen nähtiin edustavan yleismaailmallista inhimillisyyttä ja yksinäisyyden eksistentiaalisia ongelmia. Musiikillisesti teos poikkesi Sallisen ja Kokkosen oopperoista käyttämällä kokeilevampia keinoja, esim. kaikkia mahdollisia välimuotoja puheen ja laulun väliltä päätyen falsettiuikutukseen. Avaimessa siirrytään myös hienovaraisesti arkipäiväisistä
kodin äänistä vähitellen musiikilliseen ilmaisuun.
Teos liikkuu monilla eri tajunnan tasoilla, ja asettaa esittäjällensä melkomoisia vaatimuksia, joista baritoni Matti Lehtinen selviytyi mestarillisesti.

Jarmo Anttila: Aulis Sallisen Ratsumies ja Punainen viiva. Oopperaa, musiikkiteatteria ja kulttuuriradikalismia. Jyväskylän yliopisto 2002.

Erkki Arni: Ratsumies, Viiva ja Kuningas.
Eli kuvauksia Aulis Sallisen oopperoiden synnystä ja vaiheista. Savonlinnan Oopperajuhlien kannatusyhdistys ry 1984.

Mikko Heiniö: Karvalakki kansakunnan kaapin päällä. Kansalliset attribuutit Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen oopperoiden julkisuuskuvassa 1975-1985.
Suomalaisen kirjallisuuden Seura 1999.

Paavo Helistö: Ratsumiehen tekijät. Aulis Sallinen, Paavo Haavikko. Ratsumiehen pianosovitus. Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiö 1977.

Pekka Kuokkala: Ooppera Viimeiset kiusaukset Joonas Kokkosen säveltäjäkuvan heijastumana.
Jyväskylän yliopisto 1992.