Euroopan pääkaupungeissa suoritetut katugallupit ovat osoittaneet että Aki Kaurismäki tunnetaan yhtä hyvin tai paremmin kuin säveltäjä Sibelius, juoksija Nurmi, arkkitehti Aalto tai keskeiset rallikuskit.

Tämän myötä on tullut tunnetuksi "Kaurismäki-Suomi", jonka luomiseseen ovat vaikuttaneet molemmat veljekset, Münchenissä opiskellut Mika ja Aki, jota ei kelpuutettu suomalaiseen elokuvakouluun "liian kyynisenä" - tuskin mikään adjektiivi sopii häneen huonommin.

Aki Kaurismäki on kuvannut elokuvissaan marginaali-Suomen, osattomien ja menettäjien maailman, jossa kuitenkin hänen näkemänään on ihmeellistä taikaa ja autenttista inhimillistä tuskaa, syvää myötätuntoa ja huumoria ja fantastista tyylitajua, johon varmasti on vaikuttanut syvästi mestarillinen kuvaaja Timo Salminen - ohjaaja Ville Salmisen nuorin poika - ja jonka intimismi ja minimalismi ovat alunpitäen innoittaneet kriitikot kirjoittamaan Robert Bressonin työn jatkajasta.

Aki Kaurismäen elokuvat voi kömpelösti jakaa kolmeen tai neljään lajiin. Hän aloitti melkein suuruudenhullulla tasolla eli kuvaamalla Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen nykyaikaisversion. Ja hän onnistui, kuten ovat onnistuneita hänen muutkin "klassikkoelokuvansa": Hamlet liikemaailmassa (1987) joka on melkein profeetallinen teos pian romahtavan, keinottelukierteeseen villiintyvän Suomen visio, sekä Henry Murgerin romaaniin perustuva Boheemielämää (1992), joka on lempeä ja poeettinen näky Ranskasta, ranskankielellä. Eläviksi nämä elokuvat tekee jo niiden perusasenne: sen sijaan että ne olisivat ryppyotsaisia käännöksiä, ne ovat eloisaa dialogia menneisyyden elävien keskustelukumppanien - kirjailijakollegoiden - kanssa.

	Aki Kaurismäki: Hamlet. Kuvassa Pirkka-Pekka Petelius

"Työläistrilogia" Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1989) sekä niiden - ennen kaikkea ensimmäisen - jatkokehittelyt Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) kuuluvat kansainvälisestikin viimeisiin oivaltaviin ja sensitiivisiin kuvauksiin työläismiljööstä tai proletaaarisesta minuudesta.

Niissä aukeaa kaupunkien uumenissa ja laidoilla jonkinlainen siirtomaa Suomi, kehitysmaa Suomi - ja sen vahva, jäljittelemätön ihmisyys, mausteinaan suvereeni huumori ja suvereeni halveksunta byrokratiaa ja virallisen elämäntyylin huijareita ja keinottelijoita kohtaan. Visio on koettu harvinaisena aarteena kansainvälisesti, mikä on heijastunut sekä arvovaltaisina palkintoina että ehkä ennen kaikkea myös suuren yleisön kiitollisuutena (teoksen Mies vailla menneisyyttä pari miljoonaa katsojaa Ranskassa). Suomessa voi vieläkin kyteä epäluuloja suhteessa tekijään joka ei edusta kotimaisen elokuvan valtalinjaa, mutta Italiassa, Espanjassa tai Portugalissa Kaurismäen asema ja hahmo ovat yhtä myyttiset kuin Fellinin taannoin.

Kulttielokuvan maineen saavuttaneet Leningrad Cowboys -elokuvat esittelevät uskomattomissa hiustötteröissä ja piikkikengissä liikkuvan "maailman huonoimman rock'n roll -bändin". Kahden pitkän ja puolenkymmenen lyhytelokuvan lisäksi sarja sisältää dokumentin Great Balalaika Show (1993), tallennuksen Leningrad Cowboys -yhtyeen ja Puna-armeijan 200-henkisen kuoron - eli lännen ja idän - uskomattomasta kohtaamisesta.

	Aki Kaurismäki: Rikos ja Rangaistus. Kuvassa Markku Toikka ja Aino Seppo.

Nämä elokuvat liikkuvat tavallaan road movien alueella, joka on muutenkin läheinen Kaurismäelle ja varsinkin hänen nopeasti tehdyille halpiksilleen, jotka kuuluvat kaikkein valloittavimpiin: Calamari Union (1983) oli mielettömän kaskun varaan loisteliaasti viritetty minimalistinen (ilmaisun pelkistyneisyys) ja eeppinen (pitkällinen vaellus Kallion kaupunginosasta Eiran kaupunginosaan -kaikki henkilöt ovat nimeltään Frank, monet kuolevat matkalla...) elokuva.

Ota kiinni huivista Tatjana! (1994), toinen neronleimaus, kuvaa suomalaisen työmiehen viikonlopun, joka tapahtuu yhtälailla kuvitteellisessa historiassa ("60-luku") kuin erittäin reaalisessa maailmassa: itäisten naapurien olemassaolo ja mentaliteetti sekoittuvat väkevästi suomipoikien yritykseen olla omillaan, koskenkorvan ja suomalaisen tangon hallitsemassa maanisessa yksinäisyydessä. Mies vailla menneisyyttä -teoksessa samat piirteet ovat osaa laajaa sosiaalista freskoa, jossa on myös kauniin unen ulottuvuudet. Kaurismäkeläinen 'optimistinen tragedia' on saanut ainutlaatuisen koskettavat kasvonpiirteensä.