Tyypillistä olikin, että näistä olosuhteista lähtien elokuvalle, joka oli noiden aikojen uusi ja voimakkaasti kehittyvä taide, jäi kulttuurin kentällä jonkinlainen virallinen takapenkkipaikka, johon myöhempikään vuosisata ei oikeastaan tuonut selkeätä muutosta.

Taiteen näkyvin ja kannustetuin ilmaus oli tietynlainen virallisesti kannustettu kansallisten kuvien galleria, kaikkien taiteiden alueella.

Näkyvin esimerkki oli kuvanveisto, jossa Wäinö Aaltosen herkkä ja jopa modernistisia piirteitä sisältänyt lahjakkuus täydellisesti valjastettiin "oikeaoppisten" suomalaiskansallisten toivekuvien visualisointiin. Sibeliuksen musiikki ja Gallén-Kallelan maalaustaide valjastettiin samoihin päämääriin, eikä ole helppo arvioida, miten ahdistava tällainen luovan skaalan kaventaminen on ollut asianomaisten itsensä näkökulmasta.

Toisaalta taiteissa ilmeni myös kapinallinen, rosoinen puolensa, jossa toive- ja ideaalikuvia ei kumarrettu: Joel Lehtosen rinnalle nousi nuori Pentti Haanpää, Paavo Haavikon sanoin "merkittävin tulenkantaja - ehkä siksi että hän ei kuulunut Tulenkantajiin", maalaustaiteessa Gallénin rinnalle ja hänen ohitseen asettuivat nyt Tyko Sallinen ja muut Marraskuun ryhmän maalarit kuten Marcus Collin ja Alvar Cawén.

Ryhmä lahjakkaita ja omaperäisiä säveltäjiä joutui - ehkä kysymys oli epäonnesta, luultavasti myös etuoikeudesta ja innoituksen paikasta - työskentelemään "Sibeliuksen varjossa" - Einar Englundin kirjan nimi tuli olemaan tämä muutamaa vuosikymmentä myöhemmin -, mikä ei tarkoita, etteivätkö sellaiset säveltäjät kuin Väinö Raitio, Ernest Pingoud, Aarre Merikanto, Leevi Madetoja (joka avasi vielä melko olemattoman kansallisen oopperatradition "kansallisoopperalla" Pohjalaisia), Selim Palmgren (jonka pianokonserttojen suosio oli omiaan herättämään jopa Sibeliuksessa pienoista kateutta) tai Uuno Klami olisi saavuttaneet myös merkittävää suosiota merkittävien saavutuksiensa vastineeksi.

	Helsingin pitkäsilta

Kansalaissodan ahdistus oli paljon taustasävy intensiivisesti ilman että suoria ilmauksia useinkaan esiintyy tai oli mahdollista piirtää
taideteoksiin. Jos sota oli vaatinut taiteilijauhrinsa - Maiju Lassilan lisäksi heitä olivat runoilija Juhani Siljo ja säveltäjä Toivo Kuula, ilmeisimmin Sibeliuksen - maineen lähin haastaja, lisää uhreja lienee ollut seuraavina vuosikymmeninä: ennenaikaisen uupumuksen, ehkä itsemurhan kautta, joskin tällaista aspektia on ehkä vaikea spekuloida aivan tarkasti.

Suorat merkit kansalaissodasta luettiin kirjojen sivuilta pian sodan jälkeen, sen jälkeen ne ikäänkuin piiloutuivat. Ilmeni piirre, jonka
supisuomalainen luonteenpiirre voitiin kokea myös toisen maailmansodan jälkeen: reaktiot saavat muodon vasta hitaasti, niiden ilmentymät ovat enemmänkin maanalaisia, olematta silti vähemmän intensiivisiä.

	Valtatiet 1928 (kansi), Mika Waltari - Olavi Lauri

20-luvun suomalaisissa "modernismeissa" oli oma hiukan provinsiaalinen viehätyksensä. "Kaupungille" ei vielä ollut niitä laajempia henkisiä edellytyksiä jotka Tulenkantajat-ryhmä urbaanissa kulttuurissa näki ja koki, vaikka Olavi Paavolaisen kirjoitukset ja eri taiteiden alueelle kurottuva uteliaisuus tuottikin loistavaa esseistiikkaa.

Ryhmän ehkä suurin runoilija oli Katri Vala, luonteenomaisin julkinen hahmo Paavolaisen rinnalla Mika Waltari, jonka valtaisa tuotteliaisuus alkoi ilmentyä hyvin pian ja aurasi jälkeä sekä viihteen että korkeampien pyrintöjen saralla. Kuitenkin pysyvintä kirjallisuutta saattoi synnyttää nimenomaan tuo ryhmän eräälainen ulkojäsen, Piippolassa elänyt ja kirjoittanut Pentti Haanpää, jonka satiirinen Kenttä ja kasarmi oli liikaa kuitenkin jollain tasolla koruisänmaallisille Tulenkantajille. Ryhmän ulkopuolella niinikään olivat pitkällä tähtäimellä vaikuttavimman ja vahvimman tuotannon luoneet runoilijat: Aaro Hellaakoski ja P. Mustapää (eli Martti Haavio).

Todellisinta ja aikaansa nähden edistyksellisintä modernismia - heidän vaikutuksensa tuntui myös Ruotsissa - edustivat suomenruotsalaiset, joiden kovia nimiä olivat Edith Södergran, Elmer Diktonius, Hagar Olsson ja 22-vuotiaana kuollut Henri Parland. Suomenruotsalaisen puolen kuuluisimmat maalarit olivat naispuolisia: Helene Schjerfbeck (jonka yhteys Karjalan Kannakseen oli osa 20-luvun luonteenomaisinta ja syvällisintä kulttuurielämää, sen kosmopoliittinen sydän), Ellen Thesleff.

	Helene Schjerfbeck, Varjo muurilla II (Vihreä penkki), 1928

Vaikka Suomessa ei syntynyt mitään joka vastaisi Ruotsin tai Tanskan mykkäelokuvan kulta-aikaa, elokuvan todistusvoima tietyllä tapaa keskinkertaisenakin on korvaamaton, ei vähiten kun haasteena on yrittää heijastaa taiteiden Suomea television keinoin. Kankaalle nousi korvaamattomia ja liikuttavia kuvia maasta jota ei enää ole: unien ja unelmien Suomi, jonka oli luonut ja todentanut autenttisen todellinen mielikuvitus, primitiivisen dokumentin viehätys. Avainohjaajat kuten 1920-luvun Erkki Karu, ensimmäisen ja hienoimman Kivi-elokuvan (Nummisuutarit, 1923) ohjaaja, astuivat usein takaisin menneisyyteen ja sijoittivat elokuvansa maaseudun ajattomaan miljööseen. Useat tulevaisuuden näyttelijänimet esiintyivät tuolloin elokuvassa ensimmäistä kertaa, kainosti ja usein idyllisen maalaismaisemakuvaston syleilyssä: vieläkin on mahdollista kuvitella minkä huomion sai aikaan suurten kameroiden, elokuvavälineiden ja glamouristisen elokuvaväen vyöryminen kohti seuraavaa kuvauspaikkaa koskemattomassa maisemassa.

Jokaisessa maassa kansallisen elokuvan ensimmäiset kuvat assosioituvat jonkinlaiseen moninaiseen viehätyksentunteeseen. Vanhat kuvat tarjoavat myös välähdyksen ajasta ennen elokuvaa: edellisen vuosisadan teatteriperinne nousee hetken ajan esiin kuin täysin koskemattomana niiden näyttelijöiden mukana, joiden urat alkoivat esimerkiksi jo 1880-luvulla, aikakaudella jolloin elokuva ei vielä ollut olemassa. Vaikka esimerkiksi vuosisadanvaihteen legendaarinen suomalainen näyttelijätär Ida Aalberg ei esiintynyt elokuvissa, monet muut hänen sukupolvensa taiteilijat esiintyivät: pienet eleet, tapa jolla käsi kohotetaan, kiusallisen näköinen näyttelemistyyli, joka tapahtui joskus ikään kuin puhtaasti heittämällä. Ilmaisun keinot ovat rikkaat, paljon saattaa olla vanhentunut mutta samaan aikaan nuo vanhat välkehtivät kuvat toimivat esittelynä populaarin teatteriperinteen erittäin voimakkaisiin todellisuuksiin. Jopa kömpelöt kuvat kantavat sisällään menneiden aikojen viestejä: katsomisen tapa on aina jollain lailla altistava koska se on jakamattomasti ajallinen ja ajaton. Ulkomaanpolitiikkaakin tehtiin elokuvan keinoin: seikkailufilmien varjolla suoritettiin Neuvosto-Venäjän rajan yli tehtäviä ryöstöretkiä, isänmaallisia iskusanoja hiottiin. Vähä vähältä tehtiin psykologisia esivalmisteluja sitä sotaa varten, joka sitten puhkesi 1939.