Ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella vielä kisälliperinne vaikutti suunnittelussa, sillä 60-70 -luvulta lähtien rakennuskulttuuri vaikuttaa siltä, että valmistuneet arkkitehdit ovat olleet liian ylpeitä oppiakseen perustaitoja edellisiltä polvilta. Samalla on hukattu hirvittävä määrä hiljaista tietoa ja kehittymisen mahdollisuus.

Tämän päivän suunnittelukoulutuksen virhe on kauttaaltaan se, että jo opiskelijoille iskostetaan päähän että arvokasta työtä on vain keksiä jotain ennennäkemätöntä. Tämä ei koske vain rakennusten suunnittelijoita, vaan kulttuurialaa yleisesti.

Matkimista ja perustaitojen opiskelua väheksytään. Siksi aina lähdetään pisteestä nolla, ja edetään korkeintaan pisteeseen yksi. Mestariluomuksia ei kehity, kun aina pitää aloittaa alusta.

Opettajat, mikä teitä vaivaa? Opiskelijat, älkää välittäkö arvosanoista vaan uskaltakaa rohkeasti tehdä sitä mikä on järkevintä. Vaikka todistukseen sitten pukkaisikin "luovuuden puutteesta" kakkosta. Se on oikeasti tulevaisuuden töiden kannalta sen väärtti.

Todellisuudessa luovuus pääsee kukkaan vasta sitten, kun suunnittelija hallitsee jonkin alan perusasiat erittäin hyvin. Kun jotain on tehty ja testattu kauan. Poimittu hyvät ja hylätty huonot ratkaisut. Eli kehitetty uutta todellisten (käyttäjä)tarpeiden mukaan - eikä vain uutuuden tekemisen vuoksi.

Milloinhan joku arkkitehti keksisi alkaa suunnittelemaan 1900-luvun alkupuolen puutaloja vanhan perinteen mukaisesti ilman yhtäkään uusvanhaa visuaalista elementtiä? Luovuutta voisi käyttää vaikka siinä, että ottaisi kehittyneen rakennustekniikan ja materiaalit käyttöön soveltuvilta osin. Energiatehokkuudesta saa lisäpisteitä, kestävistä ja toimivista materiaaleista myös. Kustannuspuolen kohtuullisena pysymisen eteen myös kannattaa innovoida.

– Ei uutisia (ei varmistettu)