Surullisesti koskettava dokumentti. Lapsen kaksisuuntainen mielialahäiriön hoitaminen on varmasti vaikeaa ja haasteellista jo siitä syystä, ettei lapsella itsellä ole aikuisen ihmisen keinoja ilmaista itseään, tarkastella ja analysoida itseään ja hakea apua. Jos se aikuisellekin on vaikeaa. Sivusta läheltä aikuisen kaksisuuntaista seuranneena pystyn kuvittelemaan vanhempien voimattomuuden ja tuskan sairauden varjostamassa arjessa, mille lähimmäisenä et pysty tekemään lopullisesti mitään. Voit yrittää tehdä vain parhaasi ja toivoa että lääkitys puree lähimmäisen hoidossa. Jokaista päivää varjostaa kuitenkin huoli ja tuska mahdollisesta itsemurhasta ja arjen raskassoutuisuus vaatii jaksamista. Aikuisuutta kohti kulkevan nuoren ihmisen oman pienuuden ja ehkä keskinkertaisuuden huomaaminen saattaa olla elämän pysäyttävä kriisi täydellisyyttä tavoittelevan ja omnipotenssisen teini-ikäisen mielessä. Kaksisuuntaista sairastavalla tällainen saattaa olla kohtalokasta. Herää vain kysymys minkä asian sairastava ihminen lopulta tappaa tehdessään itsemurhan. Itsensä vaiko sen sisällään tuntemansa äärettömän tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteen, mille ei voi tehdä mitään. Jokaisen ihmisen perustarpeita on olla merkityksellinen ja tarpeellinen. Sairauden takia asiat hämärtyvät. Asioissa ja harrastuksissa ei tarvitse olla paras kelvatakseen muiden silmissä ystäville ja vanhemmille. On vaikea kuvitella mitä dokumentin vanhempien olisi tullut tehdä toisin. Perheessä oli lämpöä, hellyyttä, välittämistä. Dokumentti kuvaa hyvin sairauden hoidon vaikeutta ja tuo esille perinnöllisyyden kysymyksen ja edes hieman lievittää sitä tuskaa, mitä muut vastaavassa tilanteessa olevat vanhemmat läpikäyvät.

– Anonyymi (ei varmistettu)