Nostan hattua erityisesti Matti Morottajalle,jonka ansiosta kaikissa saamelaisalueen kouluissa saadaan alkuopetuksessa opettaa myös saameksi ja saamea voidaan opiskella ylioppilaskirjoituksiin asti - äidinkielenä. Arvostan myös muita kielen puolesta taistelleita.

Itse en saanut kieltä oppia, koska äitini evakkoaikaiset kokemukset opettivat hänelle Pohjanmaalla, "etteivät lappalaiset ole koirankaan arvoisia". Jossakin vaiheessa nuoruuttani suomalaistuvassa Ivalossakin kuulin väheksyviä heittoja: "No sehän onki lappalainen"...

Vain nuoruutensa ystävien kanssa äiti puhui inarinkieltä. Kotipirtissä se kuulosti melkein itkettävän hyvältä. Isäkin kielen osasi, mutta ei puhunut, koska ei enää "osannut lausua oikein".(ei tosin osannut lausua oikein suomeakaan). Monenlaisia poliittisia keskusteluja käytiin toki kotipirtissä, kun isä puhui suomea ja vastapuoli inarinkieltä...

Kun koko lapsuuteni ja nuoruuteni kinusin äitiä opettamaan kielensä minullekin, vataus oli: "Kyllä sinut, lapsiriepu, vähemmälläki tässä yhtheiskunnassa mitätöijhhän, ku että tämän meijän kielenki ossaisit". Karua kieltä lappalaisuutensa takia joskus mitätöidyksi tulleelta.

Riutulan dokumentti ja kaikki asuntola- ja koulutarinat itse kunkin jo ikääntyvän kielletystä saamenkielisestä lapsuudesta ovat mielestäni Suomen historiaan kirjoittamisen arvoiset. Ja se, joka nimetömyytensä suojassa tuossa ylempänä ylevästi heittää "vääristelevästä ja asioita värittävästä tavasta sekä suoranaisesta satujen kertomisesta" - menkööt itseensä ja hävetkööt (- jos ymmärtää).

– -hjkyrö- (ei varmistettu)