Olen 67 v. ankaran elämän elänyt yksinhuoltaja nainen, nyt jo isoäiti. Katselin Kymeenlaaksonlaulun jaksot ja eläydyin niihin erittäin syvälle. Vuosikymmenet olen käyn läpi elämääni, jossa on hyvin paljon trakedioita, pahin niistä oli poikani väkivaltainen kuolema 12 v. sitten. Minulta jäi kaikki tärkeä sanomatta hänelle ja se pienipoika ei koskaan anna minulle rauhaa. Kun joku tappaa toisen ihmisen hän joutuu linnaan määrätyksi ajaksi ja uskoo, että on sillä tavalla maksaneet toisen elämän ja, että sen jälkeen voi elää puhtain omintunnoin. Mutta, äiti joka herää huomaamaan, että on pilannut lastensa elämän elää hirveissä tunnontuskissa aina. Uskovaisten on turha luvata hänelle jumalan anteeksi antoa ja armoa. Elämänsä virheet näkevä äiti uskoo vakaasti siihen raamatun lupaukseen, että on parempi, että myllynkivi laitetaan hänen kaulaansa ja hänet upotetaan helvettin tulijärveen iäksi. elämän rakkaudettomista ja - kurjista oloista syntyy lapsia kierre on jatkuva. Minä olin totaalisesti yksinhuoltaja 60 - luvulta alkaen. Ja se elämä oli kauheaa. Joka päivä näen sen seuraamuksia, tuntuu hirveältä, kun ihmiset sitten haukkuvat lapsia ja nuoria. Olen myös katkera, että silloin, kun lapseni olivat pieniä saimme selvitä monesti useitakin päiviä ilman ruokaa. Paljon olisi selvitettävää lasten kanssa, mutta asiat ovat niin kipeitä, että hekään eivät osaa niistä keskustella. Uskomatonta, että Pirkka - Pekka on onnistunut välittämään noin äärettömän hyvin syyt ja seuraamukset. Tosi selkeästi hän myös esitti ne syyt ja seuraamukset, millainen mies tästä kiusatusta, äitinsä terrorisoimasta lapsesta tuli. Ei edes oma seksuaalinen identiteetti ollut selkeästi selvinnyt, tai ei uskaltanut päästää sitä esiin. Kuinka äidille maallinen oikeus edes pystyisi antamaan riittävän suuren rangaistuksen. Kumpikin on saanut elinkautisen äiti, että poika.

– Anonyymi (ei varmistettu)