Olen vähän yli nelikymppinen; metsän reunassa lähes ikäni kasvanut. Muistan hämärästi, kun olin pikkuisena isän mukana metsätöissä, sekä kaatamassa että istuttamassa puita. Liikuin samoissa maisemissa lähes kaksikymmpiseksi ja nuo taimikoiksi muuttuneet aukot näyttivät aina vain taimikoilta. Sitten muutin muualle enkä käynyt seudulla pitkään aikaan. Oli sanoinkuvaamattoman hieno kokemus, kun poikkesin äskettäin noissa maisemissa ja näin, kuinka taimikot olivat muuttuneet taas metsiksi ja niistä oli poimittu jo uuttakin puusatoa seuraavan sukupolven tarpeisiin. Harmi vaan, että monelta kaupunkilaiselta jää vastaava kokemus saamatta ja he jäävät siihen uskoon, että metsän voi hävittää eikä se koskaan palaa ennalleen. Nykyisen asuinpaikkani vierimetsä hakataan naapurin toimestä lähiaikoina eikä se aiheuta pienintäkään mielipahaa, olisi melkein sääli jos tuo kypsään ikään ehtinyt metsä ränsistyisi pystyyn ja vastaava määrä paperia ja puuta pitäisi hankkia jostain sellaisesta maasta, jossa metsiä ei hoideta.

– Anonyymi (ei varmistettu)