Omat komukseni avohoidosta ovat varsin huonot, vaikka asunkin Espoossa. Saan säännöllistä terapiaa ja se auttaa -nyt kun 5 vuoden sairastamisen jälkeen olen viimeinkin normaalipainossa. Muuten hoito avohoidossa on ollut SURKEAA. Minun piti saada akuuttilähete esimerkiksi vuosi sitten psykiatriselle, koska omasin itsemurha-ajatuksia. AKUUTTILÄHETTEEN tekemiseen meni silti lähes 2 KUUKAUTTA. Lopulta tilanne päättyi siihen, että koska hoitava psykiatri ei saanut mitään aikaan,terapeutti passitti päivystykeseen, josta sain heti paikan psykiatriselta, koska olen edelleen alaikäinen.
Mitä Ulfåsaan tulee, omat kokemukset paikastani ovat melko hyvät. Ennen Ulfåsaa olin Jorvin sisätautiosastolla 3 kuukautta, jossa anoreksian hoito oli varsin retuperällä. Ulfåsassa oli kaikkea: ravitsemusterapeutti, muutama ammattitaitoinen hoitaja jopa, pediatri,fysioterapeutti, sosiaalityöntekijät yms. Olin Ulfåsassa yhteensä 12 kuukautta, en saanut tosin fyysistä vointia kohenemaan juurikaan, mutta suhtautuminen ruokaan normaalisoitui hieman. Ulfåsasta minut ohjattiin kuntoutuskotiin 13 kuukaudeksi. Kuntoutuskodissa opin normaalin elämän, palasin yli 2 vuoden jälkeen takaisin kouluun, tapasin kaverini yms.
Itse parantuminen sen sijaan alkoi vasta, kun olin siihen itse sitoutunut. Päästyäni kotiin kuntoutuskodista, olin puolen vuoden jälkeen taas Jorvin sisätautiosastolla, koska paino oli tippunut ja sydämmessä oli rytmihäiriöitä. Sillä osastojaksolla sain tarpeekseni. Päätin oikeasti alkaa parantua, eli siis nostamaan myös sitä painoa. Tuo osastojakso oli helmikuussa 2011. Nyt olen viimeinkin virallisesti normaalipainossa. En juurikaan ajattele ruokaa, tällä hetkellä elämäni on lähinnä normaalin nuoren elämää; kaverit, opiskelu, poikaystävä,työt....
Vaikka osastojakso ei aina tuottaisi tulosta nuoren voinnissa, uskon, että siitä voi silti olla hyötyä. Minä sain Ulfåsasta paljon tieto-taitoa parantumiseen sekä hyvän hoitokontaktin. Ennen kuin voi parantua, on saatava nuorelle oma motivaatio sekä nuori tajuamaan, että hän sairastaa anoreksiaa. Minäkin muistan soittaneeni äidille raivokkaita puheluita Ulfåsasta ja Jorvista, joissa uhkasin tappaa itseni, jos äitini ei tulisi hakemaan minua pois tästä laitoksesta. Syytin äitiäni siitä että oli hänen vikansa että sairastuin ja olin täällä. Rukoilin häntä hakemaan minut. Soitin hänelle keskellä yötä ja palaverien aikaan. Uhkasin karata Ulfåsasta ja hirttää itseni. Äitini itki ja itki,sairaslomallehan se hänet vei. Olen silti hyvin tyytyväinen, ettei äitini ottanut minua silloin pois hoidosta.Olin vain järkyttävän ahdistunut yhdestä asiasta: täällä osastolla minä lihoan. Halusin kotiin paastoamaan ja laihduttamaan.
Saimme myös sosiaalityäntekijän apua,kun kesälomani alkoi ja äiti suostui ottamaan minut välillä kotiin.Sain jopa päivä päivällä sosiaalityöntekijän kotiimme, joka laittoi ruokaa ja vahti että söin.Aamupalat, päivälliset ja iltapalat valvoi äiti, lounas ja välipala jäivät sosiaalityöntekijän huoleksi. Kyllä siitä oli apua, äiti sai minusta vähän lomaa ja minä mahdollisuuden haistella vapautta ja normaalia elämää, kavereiden kanssa.
Myös terapeutilleni olen edelleen kiitollinen. Nyt olen vasta todenteolla alkanut hyötyä terapiasta. Olen käynyt terapiassa nyt 4 vuotta, saman ihmisen luona aina. Terapeuttini ilmoitti lopettavansa kyseisellä poliklinikalla. Aluksi olin järkyttynyt. Terapeuttini kuitenkin ilmoitti, että hän haluaa minut yksityiselle puolelle potilaakseen. Nyt vain riippuu siitä, saammeko kelan tukea terapiaan, vai hylätäänkö pyyntö.
Älkää ihmiset antako periksi. Syömishäiriöt ovat vaikeita sairauksia sitä sairastavalle, läheisille mutta myös hoitohenkilökunnalle. Parantuminen ei ole itsestään selvää eikä aina kovin helppoa tai tasaista, mutta se on aina mahdollista!

– Viime talvena normaalipainoon (ei varmistettu)