sunnuntaina 21.04.2013

Minä edustan sitten sellaista ihmistä, jonka ympäristössä on aina puhuttu kuolemasta ihan vapaasti. Jo lapsuudesta muistan, miten isoäiti puhui tulevasta kuolemastaan ja odotti sitä iloisen innokkaasti, koska halusi päästä Jeesuksen luo ja tapaamaan edeltä menneitä rakkaita. Vanhempani puhuivat kuolemastaan enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana, vaikka olin lapsi. Minulla oli varmuus, että kyllä joku pitää minusta huolen ja vanhemmat näen sitten taas, kun itse kuolen. Eivät he sitten kyllä kuolleet kuin vasta minun ollessa aikuinen. Muistan, miten äiti sanoi, kun isä kuoli, että vaikka on surullinen, niin kun on jo näin vanha, niin ei sure niin paljon, koska tietää, että pian lähtee itsekin ja tavataan taas. Omien lasten kanssa on myös puhuttu kuolemasta aina ja ihan konkreettisesti siitä, mitä kropalle tapahtuu, ellei sitä polteta (tosin meidät kyllä poltetaan) Olen kertonut, millaiset hautajaiset aikanaan haluaisin ja lapset ovat sellaiset luvanneet järjestää. Lapset ovat myös olleet mukana paikalla kun isovanhempi kuoli. Meiltä on myös kuollut niin paljon sukulaisia (useimmiten hyvin luonnollisesti vanhuuteen) ja lapset ovat olleet hyvin monissa hautajaisissa, että kuolema on heille normaali ilmiö. Kuoleman jälkeinen elämä ei tietenkään ole "fakta" - mutta minä olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että elämäni ajan saan uskoa iankaikkiseen elämään (vaikka sitä sitten ei olisikaan). Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, niin vielä enemmän menettää se, joka ei ole edes eläessään saanut siihen uskoa. Minä olen joskus yrittänyt olla uskomatta, mutta ei siitä tullut mitään.

Vastaa

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Muualla Yle.fi:ssä