Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomi muistutti monessa suhteessa nykyistä Pohjois-Koreaa. Kaikki salattiin, mitä vain voitiin, pelolla hallittiin ja uhkaillen ohjailtiin elämää. Kyllä kuolemanpelko saadaan aikaan ilman kivääreitäkin. Minut haettiin aamuyöllä kotoa Järvilinnan vastaanottokoulukotiin. Tyttöystävä ja kaverit jäivät hyvästelemättä. Oli kumma tunne istua pimeässä poliisiautossa lierihattuisen miehen vieressä ja katsella tuiskulumen pyörteitä auton valokeilassa.
Järvilinnan koulukodissa oli kevättalvella 1959 mustalaispoika, joka poti kovaa koti-ikävää kaivaten omiensa tukea. Tuskaisen levottomana liikehtivä poika hermostutti valvojia. Lapsuuteni Etelä-Karjalassa mustalaiset olivat arkinen asia, ja saatoin kuvitella, kuinka yksinäinen hän oli. Juttelin pojan kanssa. Kun johtaja yllättäen saapui paikalle, niin jo rauhoittunut poika - pahaa aavistaen - jatkoi levottomana. Johtaja kehotti valvojia poistamaan pojan muiden joukosta. Poika vastusteli: "Minne te minua viette?" hän hätääntyneenä kyseli. Silloin väkivalta alkoi. Poikaan käytiin rajusti käsiksi. Johtajan johdolla hänet raahattiin toisiin tiloihin. Noin puolen tunnin kuluttua kaikki palasivat. Poika oli ylävartalo osin paljaana ja jäljistä näki, että häntä oli pahoinpidelty. Hänet oli myös ajeltu kaljuksi ja hän oli täysin tolaltaan. Hänet pahoinpidelleiden kasvoilta kuvastui outo kiihko. Muistan johtajan tyytyväisen ilmeen vieläkin.
Seuraavana aamuna poikaa ei näkynyt, hän oli kadonnut. Kysyimme valvoja Nurmiselta poikaa, mutta hän ei vastannut. Eikä vastannut kukaan muukaan, emme saaneet selitystä pojan kohtalosta tai olinpaikasta. Se oli todella pelottavaa. Ymmärsin, että laitoksessa tulee varoa enemmän henkilökuntaa kuin toisia poikia. Päivät kuluivat, eikä poika palannut. Pelon ilmapiiri tiheni ja muuttui ajoittain kuolemanpeloksi. Minne poika vietiin ja miksi? Ahdistuneisuuden synnyttämien tunteiden ilmaisun vuoksi Leppäniemeenkö?
Asia on palannut usein mieltäni askarruttamaan. Kun seitkytluvulla matkustin Tanskan kautta Saksaan junalla, samassa vaunuosastossa kanssani matkusti ja nukkui tummaihoinen nainen. Junan seistessä vielä asemalla hänet herätettiin virkapukuisten ja yhden siviilin toimesta. Häntä kehotettiin seuraamaan ja hän seurasi, eikä tullut takaisin. Järvilinnan tapahtumat palasivat ahdistavina mieleeni. Ymmärsin myös miksi minutkin haettiin ja vietiin yön selkään ilman, että saatoin hyvästellä ketään tai kertoa kenellekään. Viranomaisten tarve oli kylvää pedagogista pelkoa kotiin jääneiden kavereiden keskuuteen! Arkistopaperini todistavat, että minut laitettiin laitosmatkalle varoittavana esimerkkinä.
En tiedä vieläkään, kuinka mustalaispojan lopulta kävi. Vain kutsumanimi on tiedossa ja ajankohta kuukausien tarkkuudella. Mustalaisia ei kuitenkaan ollut aikanani Järvilinnassa muita. Arkiston aarteista sen saisi tietää hän, jolla on siihen arkkuun avaimet. Ei minulla eikä Ari Lehikoisella sellaisia ollut. Kenellä olisi? Tietoja sekä vinkkejä asiasta voi laittaa osoitteeseen: ari.lehikoinen@yle.fi
torstaina 16.05.2013
Kuka kertoisi minulle..?
Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomi muistutti monessa suhteessa nykyistä Pohjois-Koreaa. Kaikki salattiin, mitä vain voitiin, pelolla hallittiin ja uhkaillen ohjailtiin elämää. Kyllä kuolemanpelko saadaan aikaan ilman kivääreitäkin. Minut haettiin aamuyöllä kotoa Järvilinnan vastaanottokoulukotiin. Tyttöystävä ja kaverit jäivät hyvästelemättä. Oli kumma tunne istua pimeässä poliisiautossa lierihattuisen miehen vieressä ja katsella tuiskulumen pyörteitä auton valokeilassa.
Järvilinnan koulukodissa oli kevättalvella 1959 mustalaispoika, joka poti kovaa koti-ikävää kaivaten omiensa tukea. Tuskaisen levottomana liikehtivä poika hermostutti valvojia. Lapsuuteni Etelä-Karjalassa mustalaiset olivat arkinen asia, ja saatoin kuvitella, kuinka yksinäinen hän oli. Juttelin pojan kanssa. Kun johtaja yllättäen saapui paikalle, niin jo rauhoittunut poika - pahaa aavistaen - jatkoi levottomana. Johtaja kehotti valvojia poistamaan pojan muiden joukosta. Poika vastusteli: "Minne te minua viette?" hän hätääntyneenä kyseli. Silloin väkivalta alkoi. Poikaan käytiin rajusti käsiksi. Johtajan johdolla hänet raahattiin toisiin tiloihin. Noin puolen tunnin kuluttua kaikki palasivat. Poika oli ylävartalo osin paljaana ja jäljistä näki, että häntä oli pahoinpidelty. Hänet oli myös ajeltu kaljuksi ja hän oli täysin tolaltaan. Hänet pahoinpidelleiden kasvoilta kuvastui outo kiihko. Muistan johtajan tyytyväisen ilmeen vieläkin.
Seuraavana aamuna poikaa ei näkynyt, hän oli kadonnut. Kysyimme valvoja Nurmiselta poikaa, mutta hän ei vastannut. Eikä vastannut kukaan muukaan, emme saaneet selitystä pojan kohtalosta tai olinpaikasta. Se oli todella pelottavaa. Ymmärsin, että laitoksessa tulee varoa enemmän henkilökuntaa kuin toisia poikia. Päivät kuluivat, eikä poika palannut. Pelon ilmapiiri tiheni ja muuttui ajoittain kuolemanpeloksi. Minne poika vietiin ja miksi? Ahdistuneisuuden synnyttämien tunteiden ilmaisun vuoksi Leppäniemeenkö?
Asia on palannut usein mieltäni askarruttamaan. Kun seitkytluvulla matkustin Tanskan kautta Saksaan junalla, samassa vaunuosastossa kanssani matkusti ja nukkui tummaihoinen nainen. Junan seistessä vielä asemalla hänet herätettiin virkapukuisten ja yhden siviilin toimesta. Häntä kehotettiin seuraamaan ja hän seurasi, eikä tullut takaisin. Järvilinnan tapahtumat palasivat ahdistavina mieleeni. Ymmärsin myös miksi minutkin haettiin ja vietiin yön selkään ilman, että saatoin hyvästellä ketään tai kertoa kenellekään. Viranomaisten tarve oli kylvää pedagogista pelkoa kotiin jääneiden kavereiden keskuuteen! Arkistopaperini todistavat, että minut laitettiin laitosmatkalle varoittavana esimerkkinä.
En tiedä vieläkään, kuinka mustalaispojan lopulta kävi. Vain kutsumanimi on tiedossa ja ajankohta kuukausien tarkkuudella. Mustalaisia ei kuitenkaan ollut aikanani Järvilinnassa muita. Arkiston aarteista sen saisi tietää hän, jolla on siihen arkkuun avaimet. Ei minulla eikä Ari Lehikoisella sellaisia ollut. Kenellä olisi? Tietoja sekä vinkkejä asiasta voi laittaa osoitteeseen: ari.lehikoinen@yle.fi
severi novala
– severi (ei varmistettu)