Kävin itse vaimoni kanssa jokunen vuosi sitten entisessä Järvilinnan vastaanottokoulukodissa. Paikka oli muuttunut, mutta edelleen muistoja herättävässä kunnossa. Se toimi nyt kehitysvammaisten kouluna. Siellä työskenteli yllättäen nainen, joka omana Järvilinna-aikanani oli yksi henkilökunnan lapsista, jotka liikkuivat alueella. Silloin heitä oli selvästikin kielletty edes tervehtimästä meitä. Eivätkä he tervehtineet, eivät katsoneet päinkään, vaan ohittaessaan painoivat päänsä alas. Yllätin usein jonkun heistä salaa tarkkailemasta.
Nyt halasimme ja meitä se hieman huvitti kumpaakin. "Ajattelin silloin aikoinaan, että jos teitä talon tyttöjä olisimme lähestyneet, niin saunan taakse olisi viety ja lopetettu!?" totesin. Naisen olemus muuttui totisemmaksi. "Kyllä se näin oli.., että jotain sellaista..!" hän lopulta vahvisti.
Järvilinna oli aikanani kuin tavara-asema, jossa sinne toimitettu materiaali tutkittiin ja testattiin. Testattu toimitettiin sitten tilaajalle tai seuraavaan paikkaan, missä oli tarjolla lähtökohtaisesti heikot tai vielä heikommat kasvuolosuhteet.
Elimme "vapaa-ajat" työstä ja koulusta pienissä tiloissa. Oli yksi isompi sali ja pienemmät pingis- ja punttisali käytössä kymmenille pojille. Kirjastoa ei ollut. Omaa tilaa tai yksityisyyttä ei ollut lainkaan, ei yhteisissä makuutiloissa yölläkään. Vessoja oli yksi yhteinen, jota ei voinut lukita. Oli pönttö ja sen vieressä kusiränni. Asiakkaita riitti joka hetkelle. Pojilla, jotka eivät saaneet tehtyä tarpeitaan toisten läsnäollessa, oli vaikeaa, kuten yökastelijoillakin. Yksityisyyttä laitoksessa ei ollut minkään asian toimittamiseen ja masturboivankin kaverin saattoi yllättää tahtomattaan. Kymmenien poikien oli oltava päivät, viikot ja kuukaudet toistensa tuntumassa, yötä päivää. Siinä ympäristönluku-ja sosiaaliset taidot olivat tarpeen ja kehittyivät.
Oli kiinnostava seikka, ettei tappeluja ollut juuri lainkaan. Kun kenelläkään ei ollut varmuutta tulevasta sijoituspaikastaan eikä tulevaisuudelta kukaan odottanut mitään hyvää, niin epävarmuus yhdisti. Luin kerran leijonasta, joka ei siirtokuljetuksensa aikana syönyt sille ruuaksi tarjottua elävää kanaa koko matkan aikana. Eläimet jakoivat tulevaisuuden pelon. Ei kohtalotoveria syödä, eikä lyödäkään.
Kotiniemelle tuotiin poikia muistakin laitoksista ja Keravan nuorisovankilassa koulukotipojat olivat vahvasti edustettuina. Me eri laitosten kasvatit vaihdoimme tietoja paikkojen oloista. Laitoksilla oli hyvinkin suuria eroja. Myös henkilökunnan väkivaltaisuus ja poikien keskinäinenkin väkivaltakulttuuri poikkesi suuresti laitosten välillä.
tiistaina 21.05.2013
Kävin itse vaimoni kanssa jokunen vuosi sitten entisessä Järvilinnan vastaanottokoulukodissa. Paikka oli muuttunut, mutta edelleen muistoja herättävässä kunnossa. Se toimi nyt kehitysvammaisten kouluna. Siellä työskenteli yllättäen nainen, joka omana Järvilinna-aikanani oli yksi henkilökunnan lapsista, jotka liikkuivat alueella. Silloin heitä oli selvästikin kielletty edes tervehtimästä meitä. Eivätkä he tervehtineet, eivät katsoneet päinkään, vaan ohittaessaan painoivat päänsä alas. Yllätin usein jonkun heistä salaa tarkkailemasta.
Nyt halasimme ja meitä se hieman huvitti kumpaakin. "Ajattelin silloin aikoinaan, että jos teitä talon tyttöjä olisimme lähestyneet, niin saunan taakse olisi viety ja lopetettu!?" totesin. Naisen olemus muuttui totisemmaksi. "Kyllä se näin oli.., että jotain sellaista..!" hän lopulta vahvisti.
Järvilinna oli aikanani kuin tavara-asema, jossa sinne toimitettu materiaali tutkittiin ja testattiin. Testattu toimitettiin sitten tilaajalle tai seuraavaan paikkaan, missä oli tarjolla lähtökohtaisesti heikot tai vielä heikommat kasvuolosuhteet.
Elimme "vapaa-ajat" työstä ja koulusta pienissä tiloissa. Oli yksi isompi sali ja pienemmät pingis- ja punttisali käytössä kymmenille pojille. Kirjastoa ei ollut. Omaa tilaa tai yksityisyyttä ei ollut lainkaan, ei yhteisissä makuutiloissa yölläkään. Vessoja oli yksi yhteinen, jota ei voinut lukita. Oli pönttö ja sen vieressä kusiränni. Asiakkaita riitti joka hetkelle. Pojilla, jotka eivät saaneet tehtyä tarpeitaan toisten läsnäollessa, oli vaikeaa, kuten yökastelijoillakin. Yksityisyyttä laitoksessa ei ollut minkään asian toimittamiseen ja masturboivankin kaverin saattoi yllättää tahtomattaan. Kymmenien poikien oli oltava päivät, viikot ja kuukaudet toistensa tuntumassa, yötä päivää. Siinä ympäristönluku-ja sosiaaliset taidot olivat tarpeen ja kehittyivät.
Oli kiinnostava seikka, ettei tappeluja ollut juuri lainkaan. Kun kenelläkään ei ollut varmuutta tulevasta sijoituspaikastaan eikä tulevaisuudelta kukaan odottanut mitään hyvää, niin epävarmuus yhdisti. Luin kerran leijonasta, joka ei siirtokuljetuksensa aikana syönyt sille ruuaksi tarjottua elävää kanaa koko matkan aikana. Eläimet jakoivat tulevaisuuden pelon. Ei kohtalotoveria syödä, eikä lyödäkään.
Kotiniemelle tuotiin poikia muistakin laitoksista ja Keravan nuorisovankilassa koulukotipojat olivat vahvasti edustettuina. Me eri laitosten kasvatit vaihdoimme tietoja paikkojen oloista. Laitoksilla oli hyvinkin suuria eroja. Myös henkilökunnan väkivaltaisuus ja poikien keskinäinenkin väkivaltakulttuuri poikkesi suuresti laitosten välillä.
severi
– severi (ei varmistettu)