Palasin siviiliin kuuskytluvun alussa ja huomasin olevani ulkopuolisempi kuin ikinä ennen lähtöäni. Tunnelmat olivat samanlaiset kuin palatessa pitkän poissaolon jälkeen kouluun matikan tunnille. Tutulta tuntui ja näytti, mutta olipa vaikeaa. Pitkän matikan sijaan päätin jatkaa kantapääyliopistossa.
Näin, ettei kasvattajilla ollut mitään visioita siitä, millainen on kunnon poika. Tai oli. Haluttiin lapsen hyväksyvän vanhempien (taloudelliset)tarpeet omaksi velvollisuudekseen. Vain alistuva, käskyjä kyseenalaistamaton ja itsemääräämisoikeudestaan luopuva lapsi olisi saanut kunnon pojan sädekehän. Sekin olisi osoittaunut kaulapannaksi, johon olisi kiinnitetty lyhyt juoksunaru. Pannattomat rankkurille.
Laitosmatkat olivat selviytymistaisteluita, joissa tuli voittoja ja tappioita. Selviydyin paremmin laitokokemuksista, kuin silloisen kodin ja yhteisön koirakoulusta. Poikaporukoissa selviytyminen oli tuttua. Lastenkotikokemus oli vienyt jo laitospelon. Mieltä runnoneet hylätyn tunteet liittyivät kotiin ja paikallisiin viranomaisiin ennen laitoksia.
En koskaan saa tietää, mitä minusta olisi tullut ja mitä olisin nyt ilman laitoskokemuksia. Elämäni on ollut vaihtelevaa ja moni-ilmeistä, joten voisin jopa kiittää ulkopuolisuuden ja kodittomuuden tunteista, jotka syntyivät niiden 6v 2kk 15pv:n aikana, jonka vietin laitoksissa, sijaiskodissa sekä vankiloissa. Matka on jatkunut, ja matkoja elämänmittaisen matkan sisällä on riittänyt. Kliseemäisesti tosiasiana todeten: on ollut rakkautta ja romantiikkaa, seksiä sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita - väkivaltaakin. Ja matka jatkuu edelleen... eihän tänne ole vielä kukaan jäänyt!
Itseensä uskominen ei ole aina helppoa. Ylävitoseen tarvitaan kaksi kättä, myös itsensä kanssa! Laitosputkassa opettelin elämään sekä mielihyvän että mielipahan täyteisten tunteiden ja muistojen kanssa. Huomasin pian, että muistoja joko on tai ei ole. Muisto-/muistilähteen sulkeminen mielipahalta sulki lähteen mielihyvältäkin. Itku ja nauru olivatkin samaa olemusta, samasta lähteestä, mikä oli vain hyvä ja hyväksyttävä asia. Tunteiden spektri tekee elämästä monipuolisemman, tarjoaa moniuloteisemman kosketuspinnan.
Kiitos dokumentista kaikille sen tekoon osallistuneille ja sen mahdollistaneille tasapuolisesti! Koin olevani etuoikeutettu saadessani osallistua dokumentin tekoon. Ohjelma auttaa varmasti koulukotilasten asian etenemistä tyydyttävään finaaliin, joka on asioiden sopiminen.
tiistaina 28.05.2013
Palasin siviiliin kuuskytluvun alussa ja huomasin olevani ulkopuolisempi kuin ikinä ennen lähtöäni. Tunnelmat olivat samanlaiset kuin palatessa pitkän poissaolon jälkeen kouluun matikan tunnille. Tutulta tuntui ja näytti, mutta olipa vaikeaa. Pitkän matikan sijaan päätin jatkaa kantapääyliopistossa.
Näin, ettei kasvattajilla ollut mitään visioita siitä, millainen on kunnon poika. Tai oli. Haluttiin lapsen hyväksyvän vanhempien (taloudelliset)tarpeet omaksi velvollisuudekseen. Vain alistuva, käskyjä kyseenalaistamaton ja itsemääräämisoikeudestaan luopuva lapsi olisi saanut kunnon pojan sädekehän. Sekin olisi osoittaunut kaulapannaksi, johon olisi kiinnitetty lyhyt juoksunaru. Pannattomat rankkurille.
Laitosmatkat olivat selviytymistaisteluita, joissa tuli voittoja ja tappioita. Selviydyin paremmin laitokokemuksista, kuin silloisen kodin ja yhteisön koirakoulusta. Poikaporukoissa selviytyminen oli tuttua. Lastenkotikokemus oli vienyt jo laitospelon. Mieltä runnoneet hylätyn tunteet liittyivät kotiin ja paikallisiin viranomaisiin ennen laitoksia.
En koskaan saa tietää, mitä minusta olisi tullut ja mitä olisin nyt ilman laitoskokemuksia. Elämäni on ollut vaihtelevaa ja moni-ilmeistä, joten voisin jopa kiittää ulkopuolisuuden ja kodittomuuden tunteista, jotka syntyivät niiden 6v 2kk 15pv:n aikana, jonka vietin laitoksissa, sijaiskodissa sekä vankiloissa. Matka on jatkunut, ja matkoja elämänmittaisen matkan sisällä on riittänyt. Kliseemäisesti tosiasiana todeten: on ollut rakkautta ja romantiikkaa, seksiä sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita - väkivaltaakin. Ja matka jatkuu edelleen... eihän tänne ole vielä kukaan jäänyt!
Itseensä uskominen ei ole aina helppoa. Ylävitoseen tarvitaan kaksi kättä, myös itsensä kanssa! Laitosputkassa opettelin elämään sekä mielihyvän että mielipahan täyteisten tunteiden ja muistojen kanssa. Huomasin pian, että muistoja joko on tai ei ole. Muisto-/muistilähteen sulkeminen mielipahalta sulki lähteen mielihyvältäkin. Itku ja nauru olivatkin samaa olemusta, samasta lähteestä, mikä oli vain hyvä ja hyväksyttävä asia. Tunteiden spektri tekee elämästä monipuolisemman, tarjoaa moniuloteisemman kosketuspinnan.
Kiitos dokumentista kaikille sen tekoon osallistuneille ja sen mahdollistaneille tasapuolisesti! Koin olevani etuoikeutettu saadessani osallistua dokumentin tekoon. Ohjelma auttaa varmasti koulukotilasten asian etenemistä tyydyttävään finaaliin, joka on asioiden sopiminen.
Toivon, että vielä tavataan!
severi
– severi novala (ei varmistettu)